nimi

kaipa sitä lapsella on nimikin oltava. mulla ei tälle tulevaiselle ole ollut oikeen mitään "työnimeä", kun ei aina tässä ole sitä toista jolle siitä puhua. lapsille mä sanon vaan vauva, tai tämä (ja osoitan vatsaa). greipiksi me sanottiin tätä vauvaa silloin kun kohtu oli greipin kokonen, nyt oikeampi kokotermi olis kai hunajameloni, pian meloni. mutta ei sekään nyt tunnu istuvan suuhun.

hmh.

oikeista, ihmisen nimistä mulla on nytkin takataskussa mietittynä nimi tytölle. poikanimeä olen täysin ollut vailla. esikoisella ja juniorilla on jäänyt ne nimet olemaan mitä olen raskausaikana ajatellut. aina miettii jos ei vauva olekaan yhtään sen nimen näköinen, mutta mulla on käynyt niin että se ykkösvaihtoehto on sopinut tosi hyvin juuri tälle lapselle. ei edes ole harkittu sitten niitä muita vaihtoehtoja. ja jotenkin se aina lohduttaa että kyllä siitä lapsesta tulee nimensä näköinen ja nimestä lapsen näköinen, ajan myötä, oli se nimi mikä tahansa.

todennäköisyys sille että tämä lapsi on poika, on tietty 50-50, mutta mun ja sen np-ultrakätilön mukaan alkaa poikaan kallistua. ja se ettei tyypille ole mitään nimeä tuntuu vääryydeltä mahassa heiluvaa yksilöä kohtaan. tai tuntui. yks aamu me oltiin ruttunaaman kanssa aamupesulla, niin näin yhden mun vanhan lohikäärmelelun, ja siitä se sitten lähti. uskomaton ajatusketju, joka johti täydelliseen pojannimeen. jee!

olen lähimmille sitä makustellut, ja kaikki (kolme ihmistä) ovat siitä hieman yllättyneet, mutta pitäneet kovin. hienoa. tulevaiselle lapselle on nimet olemassa. voihan ne muuttua, mutta ajatustasolla tuntuu hvyältä. jei! :)

työnimikin on tässä viimepäivinä sitten seljennyt. se saa toistaiseksi olla mytty, koska juniori on kahdesti ilmoittanut että vauvalle sopiva nimi olisi matto. vähäns se hassulta tuntu mun suuhun, joten siitä tuli mytty... esikoinen on eppu, juniori ruttu, ja tulevainen sitten mytty. ainakin jollain tasolla lasten nimet muodostaa jonkun samankaltaisuutta henkivän järjestelmän... ;)

maha tuntuu nyt isolta ja olevan tiellä. mutta se asia varmaan helpottaa kun tuohon kumpuun tottuu. otin duunissa viimeviikolla kopin 90 kilosta ihmislihaa. ei ihan sovi enää tähän olotilaan. si-nivelen nivelsiteet on hiukka löystyneet, kiitos hormoonien, ja nyt sitten välillä joku iskee puukkoa takapuoleen. saikkukaan ei auta, vaiva kun on sellasta osa-aikasta. toisinaan helpottaa kun istuu hetken, toisinaan taas ei. mä olen voinut ihan tosi mainiosti koko aiemmat raskaudet. saa nähdä mitä tää kerta mukanaan tuo.

p.s. pakko oli soittaa klinikalle alkaako mun 3v lisääntymismahdollisuus noiden siittiöiden osalta taas uudelleen kun tämä vauva syntyy, vai onko siinä vielä joku ihmeellinen takaraja. ...puhelua odotellen...