torstai 28. helmikuuta 2013

homostelua ja takinkääntöä

löysin siivotessani muutaman lehtileikkeen.
tässä parhaat palat liisaleenan kolumnista.
julkaistu city-lehdessä ennenmuinoin.

"jokaisella on Asiasta mielipide, vaikkei homohommat millään lailla itseä koskettaisikaan. moralistit varoittelevat että homoliitot murentavat avioliittoinstituution. taannoin pelättiin että viiden tuhanne somalin vievän puolen miljoonan suomalaisen työpaikan, ja nyt siis kauhistellaan, että viiden prosentin seksuaalivähemmistö tuhoaa 95 prosentin parisuhteen. kuvitteleeko joku todella, että kannelmäkeläiskaksiossa kaksin käsin toisiaan mukiloivan lahtisen pariskunnan liittoa uhkaa se, että naapurissa asuvat reijo ja antero voisivat vihdoinkin rekisteröidä suhteensa?

heterofundamentalistien suurin kauhukuva on homojen adoptio-oikeus. huolestuneet nimimerkit kyselevät, millaisia pervoja reijon ja anteron kasvattamista lapsista mahtaa tulla. iskä-äiskä-perhemallia puolustelevat ei turhaan kysele, miten tasapainoisia lapsia laspia kasvaa 50 prosentin todennäköisyydellä eroon päätyvässä heterohelvetissä. näiden talebanien puheita kuunnellessa (ebeling, räsänen, mäki-hakola) voi vain ihmetellä miksi aina korostetaan raamatun aikansa eläneitä ahdasmielisyyksiä, ei ikuisesti ajankohtaista rakkautta."

niinno.
en pidä kolumnin vastakkainasettelusta, mutta näköjään edelleen ajankohtaisena pysyvä aihe.
kertokaa mulle, kun en tajunnut sen yhden takinkääntäjän sanomaa (vaalikoneissa sanonut että äänestä lakialoitteen puolesta, ja äänestyksessä kuitenkin huuti vastaan.) että "laittakaa tämä liikkeelle "oikeaa" kautta. tarkoittaen kansalaisaloitetta. mikskähän sut sinne valittiin? muuks kun edustamies ihmisten äänitorveksi? häh?

njäh.

njäh.
löysin rutulle kauden housuja alehinnoin netistä. toimitus 3vkon päästä. hitto, sit täällä juostaan jo shortseissa. eli ei tilata, vaikka halvalla sais.

njäh.
olen lopettanut suklaansyönnin. tuntuu olo lihavalta. yllättäen, paino sama kun aina. tää on varmaan taas niitä "naistenjuttuja". eli voin hyvinkin ottaa yksinäisen saikkupäiväkahvini sivuun murun mulle ostamaa saikkusuklaata. eik nii?

njäh.
meinasin alkaa maksaa laskuja, koska tulospalkka tuli. hätäks tässä kuitenkaan, koska laskujen maksun sijaan voin tietty varata murulle ja mulle pitkän viikonlopun jossainpäin eurooppaa.

njäh.
tää saikuttaminen on hanurista. olen lakannut kynnet, ja pessyt pyykkiä. kiva homma! tärkeä olo. 

seksi

se tekee iloiseksi.
jopa totiseksi.
ehkä uniseksi.
yleensä se tekee tyytyväiseksi.
ellei mene nyhjäämiseksi.
tai siirry peräti huomiseksi.
ja silloin menee yöt valvomiseksi.
mutta onnelliseksi.
joskus ihan hysteeriseksi.
melkein jopa ilmaiseksi.
sellaista on seksi.
   *
(tämä mainos city-lehdessä joskus ammoin 2001. löytyi kaapista. repesin.)

sit mä kävin virittelemään

saikut on joskus ihan paikallaan.
en jaksanut lähtä vielä nirumaa astmalääkettä lääkäristä, ehkä sit huomenna. mut oonhan mä ehtiny viritellä tässä kaikenlaista.

a) bonusnakki viritteillä
b) ryhdikkäämpi elämä viritteillä (kiinnostaaks ketään haaste tähän liittyen?)
c) terveellisempi elämä viritteillä henk.koht.
d) loma lasten kanssa viritteillä
e) istanbul tms. viritteillä.
f) koiran käytös viritteillä
g) tulospalkan tuhlaus viritteillä.

kuumaa mehua ryystellen jatkan mun virityksiä.

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

kivuuksia luvassa...

... jei!

avioliittolaki

tasa-arvoinen avioliittolaki ei tule eduskunnan käsittelyyn. yllättikö?
no ei mua ainakaan.

vaikka yleinen mielipide on ihan puolesta, niin yhteiskunta itse laahaa kaukana jäljessä.
huoh, sanon. 
kansalaisaloite on viritteillä.
propsit siitä.

emmä edes osaa mitään tästä sanoa.
muuta kun että mä niin tiesin tän ennalta. 

osaako joku muu sanoa? jotain? 

"Omantunnon asia on päättää, ettei suostu naimisiin jonkun kanssa. Omantunnon asia ei ole päättää, kenen kanssa joku toinen ei voi olla naimisissa." - Husein Muhammed 
luki kaverin fb-seinällä. 
nii.

mitä sä?

sivupalkissa on pieni kysely, kun on vähän kirjottajanblokki ja epävarmuus päällä.
kiva jos vastaat.
vapaamuotoset avautumiset käsitellään kommenttilaatikossa.

mun mummi asuu mussa

hitto että ollaan jaksettu ilkamoida mun mummin kustannuksella.
sitä mukaa kun sen dementia (rauha hänen sielulleen toki) eteni, valokuvat seinässä lisääntyi.
sillä perusteella, ettei kukaan katsele niitä albumeja, albumien aarteet siirtyivät seiniä koristamaan.
ja siis niin, että loppupeleissä mummila oli yks hiton valokuvamuseo.

siellä mä olen nukkunut satoja öitä kummien, serkkujen, setien ja tätien tuijottaessa seiniltä.


noh, perinteet kiertoon, ja etten jäis pekkaa pahemmaksi, ja kun tää äitiysdementia mua jo nyt vaivaa, niin tässä!



yks pälli valkonen seinänpala sai vähän säpinää pintaan.
haha. siitäs saitte. mun mummi asuu mussa.
sukuvika. valokuvainlevitysdementia.

sorel vs. merrel kahden päivän kokemuksella

nonni.
mun merrelin taiga bucklet sanoi siis sopparinsa irti vetoketjun osalta. toisaalta ihan ymmärrettävää, mitäs olen metrisessä hangissa niillä kaks talvea joka päivä tallannut. hyvin palvelivat, suhde olis kuitenkin saanut olla musta pitempi.

sorelit saapui postissa, ja vähänkö huumaannuin. ne on nii kauniit.
uusi suhteeni vaatii kuitenkin totuttelua. merrelit on kuitenkin olleet mulle kun toinen iho. nätit, kevyet, lämpimät (jos ei lukuunlasketa miinus 25 asteessa päälle 2h settejä), helppokäyttöiset.

ensituntuma soreleihin on: pitkät ja painavat. munhan tappijaloissa kaikki nilkkureita pidemmät näyttää vähän hassuilta, ja tänään päivällä, lämpimässä loskakelissä, vaikutti kun olisin polvipitusine inuiittisaappaineni vähintään karannut alaskasta.
sukka vähän rullaa, kun saappat on olleet vähän löysästi sidottu. eikä noilla mielellään kipitä kovaan vauhtiin noita mun päivämatkoja. (about 30+20+20+20+20min+1h)
mutta nätit ne on. huoh. ihan mun näköset. ja "sattumoisin" mätsää mun kaikkiin talvitakkeihin.


tänään varmaan irroitan tuon irroitettavan karvasisuksen ja kokeilen miten ne kulkee ilman.

tyypillistä kinaa parisuhteessa

meillä oli tänään taas just mein parisuhteelle tyypillistä vääntämistä.
emmätajua.

mä jouduin saikuttamaan kesken päivän kun ei henki flunssan takia kulje ollenkaan, enkä millään kehtaa valmiiksi kipeiden ihmisten päälle limaa yskiä.
sit kotimatkalla laitoin murulle viestin että saigonia napsahti, että hissuksiin hoidan kotihommat.
nii.
hääpä sit peru treenimenonsa ja lähti enemmän ajoissa töistä kotiin.
oh thank you!
emmä nyt niin kipeä ole, etten voi kotia hoitaa iltaan asti.
vaikka sit olenpas.
vaikka en ole.
no ei tarvia tulla.
mut hänpä tulee.
fine.
no siinähän sitten tulee.
mua harmittaa että mun flunssa sössii muiden menot. ja pärjäänpäs hinkuhengitellen jos niin päätän.
mutta joo.
syytä olla kiitollinen. moisesta naisesta.
kaverin häissä pappi käski kilvoittelemaan puolison kanssa ainoastaan siitä, kuinka voi enemmin toista auttaa ja tukea. ja tässähän tätä. ihan toteutumaa meillä. tää on just tätä.
sikski tykkään.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

uimahallissa

hyi saakeli!
mä en todella tajua uimahalleja!
enkä tykkää!
ainakin toi mein lähihalli oli kamala.
saakeli että saa ihminen palella hauskuutensa eteen. mä en tajua kuka moista vapaaehtoisesti tekee. (vaikka eihän mua sinne ase ohimolla pakotettu, mutta kuitenkin.) tai siitä diggaa. oikeesti. sanoin että avanto on sit enemmän mun juttu.

säälitti kundi, joka on samanmoinen lämpimän veden ystävä, niin se siellä huulet sinisenä ja hampaat kalisten koitti pitää kivaa.
alkuun pelkäsin mitä siitä tulee kun vien noi kaks pelotonta sinne altaaseen, että jos vaikka onnistun jomman kumman saamaan elvytyspisteeseen kun silmät ei jokapaikkaan ehdi. se että molemmat osaa sukeltaa, on kiva. mutta se ettei kumpikaan osaa uida, on vähän ei-kiva.

turhaan jännitin. kundi otti vähän rauhallisemmin ekojen keuhkosta pulautettujen vesiyrjöjen jälkeen, ja neiti näppärä sit kävi sukelteleen ja harjoitteli uimaan ihan omine hyvineen. tarkasteli vaan että huomaan kui pätevä hän on. sit vähän dippailin niitä sukelluksiin, pomputtelin ja mahauittelin.
oli tositosi kivaa.
ja tositosi kylmä!

siis voitteko kuvitella että suihkuistakin tuli umpikylmää vettä?! että kun tuut kylmästä altaasta, niin pääset kylmään suihkuun.
oli siellä lämpimiäkin, muutama. yks täti neuvo. sai tukat sit pestyä lopuks kuitenkin.

ooh.
varmaan ensviikolla uusiks. jos ilkeän itseäni vielä palelluttaa lasten ilon takia.
ei millään marttyrimielellä, vaan kyllä se ilo oli suurempi hyvä, kun paha kylmä.
mutta hyi saakeli silti.

läpä läpä kasvatus läpä läpä

tästä kasvatusaiheesta nyt vielä.
hesarissako se oli kolumni, jossa kirjoittaja sanoi että lasten pitää saada olla noudattamatta sääntöjä ja riekkua, että semmonen ehdollinen rakkaus, että lapsi muokkautuu noudattamaan sääntöjä, on väärin.
täh?
ei rajojen asettamisella ole mitään tekemistä rakkaudettomuuden kanssa.
vaan nimenomaan rakastamisen ja huolenpidon kanssa.
lapsella on turvallinen olo kun vanhempi pitää sen turvassa, osoittaa rajat ja huolehtii. ei kaikki säännöt ole lapsen alistamista, persoonan lyttäämistä ja aikuisen ylivaltaa.
musta j. sinkkosen monella luennolla toitottama "ei ole lapsen tehtävä määrätä" on musta oikeen pätevä pointti. ei lapsi tiedä omaa parastaan. ensimmäiset vuodet lapsella menee kuitenkin mielihalujen vallassa. kuinka voi olettaa että lapsi voi tietää mikä sille on parasta? ilman elämänkokemusta, ilman riittävää tietotaitoa?
se on aikuisen homma. vastuu ja velvollisuus. se päättäminen lapsen puolesta.

oletko kuullut kun uhmaikänen raivoaa "haluan maitoa! en halua maitoa! haluan maitoa! haluan vettä! haluan! en halua!" jos olet alunperin kysynyt siltä haluaako se maitoa, niin omapa on sitten vikasi ja pyörit siinä kun puolukka hanurissa miettien mitä sä nyt annatkaan. ja kaikilla kiristää.

uhmakilareita eikä teiniangsteja voi välttää hyvällä kasvatuksellakaan, mutta musta lasten on tärkeä oppia myös konfliktien ratkaisua.
käyttäytymisellä on jotkut rajat, ja sillä sipuli. ei täällä maailmassa voi vetää omaa sirkusta ja elää omien mielihalujen mukaan, jossei haluaa elää elämäänsä aivan yksin. koulussa on säännöt, työssä on säännöt ja sitten on ne yleiset käyttäytymissäännöt, ja tietty pitää osata käyttäytyä ja toimia yhdessä muiden ihmisten kanssa.

se että vanhemmat vaivautuu viemään sut vaikka elokuviin ja sä siellä kiljut ja juokset ympäriinsä. miksi alunperinkään läksit elokuviin, kun voit kiljua ja juossa pihalla esmes?  kaikelle toiminnalle on aika ja paikka, ja vanhemmilla pitää myös olla vähän pelisilmää sen suhteen mikä on lapselle mieluisaa ja sopivaa toimintaa kehityksen kannalta.

kodissa sääntöjä ja elämisen malleja on monenlaisia, ja se mikä toisilla toimii, ei välttämättä toimi toisilla. toiset lapset tekee kotitöitä rahasta, toiset maksutta, toiset ei tee mitään. riippuu vanhempien touhukkuuden asteesta, ja siitä miten itse on kasvatuksensa saanut. toiset haluaa jatkaa hyväksi kokemiaan malleja eteenpäin, toiset välttelee niitä virheitä mitä katsoo omien vanhempiensa tehneen.

kaiken keskiössä on mun mielestä se tasapainoilu rakkauden osoittamisen ja rajojen asettamisen välillä. se että jokainen sais olla oma itsensä, maailman ja käytännön asettamien puitteiden sisällä.

mitenhän se kaunis ajatus meni "lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, ne ovat maailman lapsia..." ja että ne on sulla vaan lainassa. sä voit pyrkiä opettamaan niille elämästä asioita niin että ne pärjäis siellä omina itteinään. pärjäis, ja olis onnellisia.

lauantai 23. helmikuuta 2013

omaan nilkkaan ja sillei

mä viimeviikolla kouhkasin mun ystävälle, kun niiden perheen lapset ei pysty koiraa kusettaan lomapäivinä sopimuksista huolimatta. musta lapselta voi pienen koiran kanssa pienen lenkin vaatia. päävastuu elikoista kuitenkin on aikuisella, tietty. mutta, mutta.

mitäs sitten kävikään samaan aikaan toisaalla..?
perjantaina, kun esikoinen oli lomalla, ja on sovittu että se kusettaa kirppusäkit päivällä. muistutin asiasta vielä viestillä. ni ei! tultiin kolmelta koko muu poppoo himaan, ja täälähän oli koirat kusettamatta.
olkoonkin että se oli siivonnut "koko päivän". ristiriitaista kähinäähän siitä kaikkien kesken sitten vaan meillekin. kyllä taas nauratti vaan oma moralistinen parisuhde- ja kasvatusneuvonta. että juu, elkää helvetissä mua kuunnelko, vaikka aina oikeessa olenkin.

no sit tehdään vielä niin, että vaikka esikoinen on näennäisen kiltti ja tunnollinen, nii viilataan mutsin hermoa sellasilla 15-30min myöhästymisillä, kotihommien kanssa vanumisella ja nukkuma-aikojen heruttamisella. ja väännetään vähän naamaa päälle.

voin sanoa että loppui hyväuskoiselta, kiltiltä ja rauhalliselta kasvattajalta närvenderi, ja sittenpä pamahti. noh. asiat on ehkä vähän taas selkeemmät kaikin puolin. riidellessäään mulle ei puhuta epäasiallisesti eikä räävitä päätä. ja jos se että pyydän nätisti, merkkaa samaa kun nada, niin multakaan ei kannata mitään pyytää. mä oon ihan helvetin kyllästynyt oleen kiva kaikille, jos saan vaan paskaa niskaan. mä olen kuitenkin kohtuun ihminen ja kuuntelen perusteltua järkipuhetta, tulee se kenen suusta tahansa, enkä hermoile turhista. siks mua vituttaa olla ihmisille kiva, jossei ne ole takas.

nii.

raivareiden ja pienten marttyyri-itkujen jälkeen olo on parempi.

mä vaadin täällä tiettyä kunnoitusta mun lapsilta mua kohtaan. kunnioitus on kuitenkin semmoinen asia mikä pitää itse ansaita mulle siihen kunnioitus-sanaan sisältyy tietynlainen ihailu ja ylpeys siitä omasta vanhemmasta. kunnoitettu on mulle semmonen ihminen jonka viisauteen luotan, ja joka omana itsenään ansaitsee sen aseman. perheessä nimenomaan huolehtimalla, rakastamalla ja rajoittamalla. vanhempien kunnioitus ei ole sama asia kun se että pennuista on alistettu kuuliaisia hellanterttuja. ihmiset on ihmisiä, ja pahjoa päiviä tulee ja menee. toiset on villimpiä kun toiset, äänekkäämpiä ja kräntympiä. jokaista kasvatetaan luonteen mukaan, niin että niiden olis turvallinen olla, että käytöstavat olis vähintäänkin kohtuulliset, ja oppis elämästä ja itsestä mahdollisimman paljon.  ja tärkeimpänä että perheessä olis hyvä olla. eikö niin?

ei mistään marttyyrimutsista ole kenellekään mitään hyötyä, eikä kukaan kunnioita uhrautujaa kuitenkaan. myöskään lahjomalla eikä runsauteen ja kivuuteen hukuttamalla osteta kunnioitusta keneltäkään. ei edes lapsilta, jos et tiennyt.

tajuutteks mitä haen takaa? 


no. asiasta seinään.
käytiin murun kanssa ostoksilla. sen pitää kohta leikkiä vähän virallisempaa kuin onkaan, ja se tartti muutaman siistin vaatekappaleen.
no ei löytyny.
mut arvatkaa mitä löysin? no juoksuHANSKAT! siis juoksuhanskat!? kuka hemmetin pelle tarviaa juoksuhanskat? eikös sitä voi pitää ihan tavan hanskoja juostessaan. anna mun kaikki kestää tää turhuuksien rovio. no. silti mä ostin ne. ku ne oli niin ihanan pehmeet ja kaikkee... j.u.o.k.s.u.h.a.n.s.k.a.t.
voi voi.

sit mä haluaisin tietää kuka on keksinyt pikkutyttöjen bikinit? mitä helvetin virkaa niillä on?
miksi alle kouluikänen tarvitsee bikinit? ja mihin? ja miks niitä on kaupat pullollaan nättien uimaPUKUjen sijaan?
kerropa se.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

silakka, silli ja uimakoulu

ilmotin rutun uimakouluun.
viikon se on ollut asian kanssa cool, ja tyytyväinen, mutta nyt on alkanut juputus siitä onko sinne pakko mennä ja plaaplaa.
argh. mä en tajua miten se voi ottaa kaiken uuden niin raskaasti.
miten sitä vois rohkasta meneen sinne avoimin mielin, kun asiasta puhuminenkin ahdistaa sitä tosi kovin?

no, kokeilemalla sitä uimahallia porukalla, näin ensalkuun. (joo-o. on se käyny useesti uimahallissa aiemminkin, mutta ei tossa mein uudessa lähihallissa kattokaas.)
vaikka mä vihaan uimahallien kylmää vettä ja fiilistä kaikkinensa, niin mitä ei äiti tekis lastensa hyvinvoinnin eteen? huoh.
vaikka virallisesti sanottuna, jos haluan palella ja kangistua jääkylmässä, haisevassa vedessä, menen suosiolla avantoon.

noh.
kylpyläloman, uimakoulun ja uimahallireissun lähetessä sain ajatuksen paiskata lapsiani uusilla lempinimillä. olis pitänyt vaan vissiin tajuta valita jotkut muut kalat.
silakka ja silli on mukavat, rimmaavat nöösäysnimet toki.
ässävikainen poikani vaan vetää riemut ihan uusille leveleille kyselemällä multa:
"oonko mä hintti? oonko mä hun pikkunen hintti?"

- olet. olet.
sintti. ässällä.

hyvä flow

kenkäfetissi minussa nostaa päätään, ja nyt onkin kumman hyvä flow kenkäasioissa.
mun hemmetin kalliit merrelin talvikengät sanoivat sopimuksen irti.
olen toki kaks talvea niillä päivittäin tallustellut, mutta silti mein tarinan päättyminen vetoketjun ritsahtamiseen oli äärimmäisen surullista.koitan kysellä toki suutarista mitä mokoman korjaaminen maksaa, mutta oli pakko yrittää hankkia laastarisuhde jonkun toisen kanssa. niinku heti. emmä muuten kestä enkä pärjää.

mun ja merreleiden suhde muutenkin tässä on tänä talvena haalistunut, koska ne on alkaneet olemaan hiukan kylmät mulle muutenkin. pinnalta ne on aivan uuden veroiset, mutta joku kylmyys mein väleihin on herkästi tullut kovemmilla pakkasilla jo pari tuntia ulkoillessa. 

onneksi netistä löytyy uusia rakkauksia niin helposti.
himoitsemani sorelit löytyi miltei puoleen hintaan, ja ne saapuvat postikulutta elämääni sulostuttamaan ja jalkojani lämmittämään jo tällä viikolla.

rakkauden täytämä kenkäsuhderaportti siis odotettavissa piakkoin. 


sunnuntai 17. helmikuuta 2013

viiden euron saappaat

käytiin ostamassa mein vauvalle (joka on vihdoin oppinut leikkimään! hurraa azorien paholainen!) leluja läheisestä kierrätyskeskuksesta.
lelut maksoi 50cent. kappaleelta, samalla nappasin poikulille apina-lelun, joka hämmästyttävästi muistuttaa ulkonäöltää poikaa itseään, ja rutulle ponin.

parasta oli kuitenkin viiden euron saappaat.
mulle!
vagabondin virheettömät nahkasaappaat. suht kävelemättömät pohjat, ja korkolaput kohdillaan.
just mun kokoa.
vitosella.
kuva vääristää hiukan, ne on tummanruskeat, ja ihanasti vähän nuhjuset varsista.
ou mai! joskus onnistaa.

mattoa ei löytynyt, mutta seuraavaksi raahaan murun sinne, vaikka maton osalta ei tärppäis, on mulla ajatus rahi-tarjoilupöytä-systeemistä olohuoneeseen.materiaalia kierrätyskeskuksesta siihen löytyy kyllä.

kaksi prinsessaa

muru yrittää buustata pojan poikuutta välillä, ja järkyttyy (hiljaisesti) jos poika haluaa tehdä "tyttöjen juttuja". eli käyttää mekkoja, pinnejä ja koruja tms.

murusta on hyvä, että poika tietää olevansa poika, ja erilainen kun me muut. ettei sen miesidentiteetti tässä katoa akkojen kanssa elellessä. poikahan siis toisinaan mm. riemuitsee ajatuksesta, että silläkin isona putoaa pippeli pois, niinkun mamille on tapahtunut. toisinaan pitää selviönä, että muut on tyttöjä, hän poika.

musta poika saa pukeutua miten haluaa, ja olen tiukasti kieltänyt murua puuttumasta lasten roolileikkeihin. leikeissä lapsi saa/voi olla mitä haluaa, ja se käsittelee todellisuutta oman mielikuvituksensa mukaan.
mä ymmärrän murun pointin kyllä. että poika saa olla poika, vaikka akkalaumassa kasvaa. ja miehenmallejahan sillä toki on.
mä en silti usko että se kasvaa kieroon*, vaikka prinsessaa leikkisikin. eikä se edes kuvittele itseasiassa prinsessa olevansa, kunhan pukee "roolivaatteita" päälle. kertoo olevansa prinsessa-asussaan milloin isä, milloin työmies, milloin lohikäärme. toivon että muru ei pojalle mitään kommentoisi esim. tälläsestä asusta, joka saa mut aina repeilemään. huvittavuudellaan.




esikuvahan nyt vaan on tyypillinen prinsessa-prinsessa.




* enkä siis tarkoita kieroonkasvamisella mitään homostelua, tai transseksuaalisuutta, tai feminiinisyyttä miehessa muutekaan. ne on mulle aivan sama. vaan ihan sitä oman poikuusidentiteetin katomista, ja sen vaikeaa haeskelua esim. murrosiässä, mein ajattelemattomuuden vuoksi**. mä olen äärettömän suvaisevainen kaikin puolin. (vaikka olen alkanut inhoamaan "suvaitsevuus" sanaa. sen merkitys on elämää tiedostavalle ihmiselle ihan typerä.) haluan että lapset kasvaa onnellisiksi. niin, että pystyvät toteuttamaan itseään, ihan niinkun ne näkevät parhaiksi sitten. 

**kasvaminen ilman isää, vaikeutta saada miespuolisia ystäviä, joutua kiusatuksi, vaikeuksia löytää oma isäidentiteetti....

pikku ystävät

ystävänpäivänaamuna kun menin natiaisia herätteleen, säikähdin sikana, koska kundi oli kadonnut.
mylläsin sen sängyn, katsoin sängyn alle,
ja menin tsiigaa aikuistensängystäkin.
ei.
mihin hittoon voi pieni mies kadota yön aikana?





no löytyhän se. parhaan ystävänsä, siskon sängystä.
se oli kiivennyt mun katsekorkeuden yläpuolelle. selitys oli se, että omassa sängyssä haisi kakka.
aha.
mihkäs sitä menis jos omassa sängyssä kakka haisis, jos ei parhaan ystävänsä sänkyyn.

meillä natskut ei juurikaan keskenään riitele. mitään mustasukkasuutta ei meistä aikuisista ole, eikä sisarkateuttakaan niiden välillä. aina huolehditaan että toinen tulee mukana, esim. päiväkodin pihasta, eikä kundi saa unta ennenkun tyttö on kiepattu sänkyyn kanssa.

ihanat pikkuystävät!

kun naapurinmies kotiin kannettiin

hitto että säikähdin perjantaina kun naapurinmies lojui kerällä pihassa.
saamari, nostaahan se piti mennä, ja koska kaverilla on kokoa päälle parimetriä, niin meitä molempia siihen tarvittiin.
ensiapuhommiin ei sentään tarvinnut ruveta, vaan äijä oli kännissä kun käki.

selityskin löytyi naapurin emännän rientäessä paikalle.
perheen koira oli lopetettu aggressiivisuuden takia aamulla, ja äijä oli tinttassut pullon viskiä naamaan.

että semmoi.
"vittu", sanoi muru. "mä olisisin sen meille ottanut, sen koiran, jos ei olis noita muita."


- no mä olisin ottanut sen muutenkin.

mä tiedän muutamia osaavampia käsiä, joissa siitä koirasta olis kasvanut ihan normaali loppujenlopuksi. se olis voinut odotella meillä parempaa elämää.

mua vituttaa että ihmiset ottaa koiria, kohtelee väärin, ja vie piikille ennenkun koira edes vuotta täyttää.
r.i.p. topi. 

sinulle on postia

itellalla on jokun sortin pikku tonttunen joka lahjoo meitä aika ajoin.
ensin saatiin tarjous kuvapostimerkeistä, ja joulukortit lähtikin sitten pappakoiran kuvilla varustettuina matkaan.
sitten tuli nää:

kusti polki, ja posti kulki nämä niille joiden osoitteet muistin suht extempore. muut joutuvat odottamaan sitten vaikka joulua. noi postimerkit oli valtavan ihanat, ja just iskevät tämmösen lapsiperheen lähettämiin kortteihin. (inhoan kaikkia leimejä kukkamerkkejä, maisemamerkkejä sun muita klassikkoaiheita.)
ja nuo merkithän ovat se kynnyskysymys. aina unohtuu ostaa merkit, sitten valmiit kortit ja kirjeet lojuvat lähettämättöminä viikkoja pöydillä.
joten kiitos itella tästä. joitakin läheisiäkin ehkä lämmitti. muille muisk muisk ja enskertaan!

tie naisen sydämeen.... ja sillai

vähänkö on ollut hyvä viikko kun työasioiden vatvominen ratkesi.
emäntä on häärännyt keittiössä, eikä ole kukkupuhetta että tie naisen sydämeen käy vatsan kautta.
mua on hemmoteltu loistavilla illallisilla täällä. pihvejä, pizzaa, täytettyjä broilerinfilerullia...

kun joka ilta keittiöstä kannetaan naaman eteen mitä ihanampia herkkuja, niin ei tässä voi kun onnesta huokailla.

hapan (niinkun minäkin) juustokakku syntyi tuorejuustosta ja kermasta. suklaakoristeiden teko oli äärettömän helppoa, niiden piilottelu pakastimessa tuolta jäätelöä himoitsevalta puolisoltani sen sijaan ei *wrin*


tämmöinen tehoaa muhun aina. yksi iso ruusu, ja sit mä mä olenkin romanttisella tuulella. ainakin viikon.

* sulatin suklaan, ja pursotin leivinpaperille koristeet. sitten pakastin ne, ja asettelin kakulle. pienellä harkinnalla ja suunnitelulla olis varmaan saanut jotaki älyhienoa aikaan, mutta tulihan tuostakin aika söötti...

lauantai 16. helmikuuta 2013

puolen vuoden matot

huoh. taas on se aika vuodesta kun pitää pohtia mattopolitiikkaa.
meillä on olohuoneessa kiva sisal-matto, mutta ei, sekään ei ollut hyvä koiraperhevalinta.

oon jo alistunut siihen, että matot on meillä kulutustavaraa, mutta vielä kerran huudan teitä apuun ennenkun menen ostamaan uuden puolenvuoden maton.
- onko mitään mattoa joka olis fiksu koiraperheessä?
semmoi mistä tahrat lähtee helposti, karvat lähtis imuroimalla ja sillai. eikä olis kamalan tyyris?

perjantai 15. helmikuuta 2013

arjen rakastaja on takas!

sit kun on kaks yötä maannut valveilla miettimässä miten pärjäis vuorotöissä, niin yllättäen aivot on kääntyneet sellaseen asentoon, jossa virka-aikatyöstä löytää vaan hyviä asioita.
kaiken arvoa ei aina muista ennenkun ne tärkeät asiat on vähällä menettää.

tässä tapauksessa ihan positiivisen kautta toki.

mutta on kiva herätä aamulla omiin aikoihin, ja painua metsään lenkille.
on kiva jutskailla natskujen kanssa niitä viedessä ja hakiessa.
kiva istua junassa lukemassa kirjaa ihan omissa rauhoissa.
kiva voida lähtä töistä vähän etuajassa jos on tarvis, ja kiva jäädä hoitamaan tärkeitä asioita överiksi jos on tarpeen.
kiva tehdä ruokaa murun kanssa arki-iltasin.
katsoa lapsikasassa lastenohjelmia. 
pestä lapset ja lukea sadut, joka ilta.
hiissata sohvalla kullan kainalossa, joka ilta.
mennä yhdessä nukkumaan suukotellen ja höpötellen, joka ilta.

uusissa töissä olis toki ollut mahkuja omaan aikaan pari kertaa viikossa.
mutta mitä hittoa mä tekisin "omalla ajalla"?!
kun tärkeimmät asiat on tässä. tässä tämmösessä.

torstai 14. helmikuuta 2013

kuinkas sitten kävikään

noh.
mähän siis itse hain töitä.
ja sitten kieltäydyin ottamasta niitä vastaan.

voi jeesus mun kanssa!

haastattelussa selvinneet pääasialliset työajat eivät mitenkään vastanneet kaltaiseni perheenrakastajan toiveita.
se että olisin päivävuorojen lisäki 2-3 iltaa viikossa plus 2 vkonloppua kuussa duunissa, sen sijaan että olisin perheeni kanssa, ei vaan sovi mulle.
palkassa toki olis tuntunut nostetta huomattavasti, mutta
joitain asioita ei voi mitata rahassa.

nii.

tiistai 12. helmikuuta 2013

mä oon nii huono!

mä oon niin huono päättämään mitään.
nythän asia on niin, että sain sitten töitä.

vähän mutkan kautta, mutta siis "menestyksekkään" ja "edustavasti" sujuneen haastatteluni pohjalta. tänään mulle soitti sitten esimies, joka hinkuu mua uusiin töihin jo parin viikon päästä.

mulla katkee suoni päästä ja itkettää.
emmä tällai halunnut.
halusin että on aikaa miettiä käytännön järjestelyjä ja aikaa puhua murun kanssa onnistuuko tämä edes? miettiä hyviä ja huonoja puolia. innostua. järjestellä asiat päässä, ja käytännössä.

kyseessä on kuitenkin päivystystyyppinen työ, ja mulla on tää perhe, koirat sekä vuorotöitä tekevä ja sm-tasolla urheileva puoliso.

mä halusin että voin miettiä. r.a.u.h.a.s.s.a.
en sitä että joudun valvomaan koko yön asioita vatvoen.
päätöshän mun pitää ilmoittaa ensiviikon sijasta jo huomenna aamulla.

ainii. pitiks mun olla ilonenkin siitä että mä annoin itsestäni hyvän kuvan.
oho. unohdin tyystin.

maanantai 11. helmikuuta 2013

elämän käännekohdissa

ainii.
elämän käännekohdissa; raskaus, lähestyvä synnytys, opiskelujen aloittaminen, työpaikan vaihtaminen, ero... yms. nään joka kerta unta jossa a) ajan autoa, tai b) oon vaikeuksissa mummini veneen kanssa.
tälläkertaa mä yritin piuhoilla käynnistää mummin venettä, siinä oli joku sähkövika, ja ohjailla sitä pois lumisilta rannoilta, apuna mulla oli mun mutsi, joka lumituiskuisessa säässä bikineissään työnteli keksillä (=venehaka) paattia kauemmas rantapenkasta.

ei siinä vielä.
mutta ruttu, autuaan mistään työhaastatteluista tietämätön, oli nähnyt unta että ajoin autolla. ja että penkkaanhan se meni.
hahaha. pikku noita. uskomaton intuitio. mun tyttö!

kattellaan, meneekö penkkaan, vai saanko töitä, ja menee sit penkkaan. vai pelastaaks mun mutsi kaikentietävyydellään taas kaikkea menemästä penkkaan. pitää vissiin mutsille vielä soittaa. *wirn.

köyhä sisustaa







hylly on pyörinyt täällä iät ja ajat. sopimatta minnekään. 6kk aikana se on muuttanut esikoisen ruskeasta hyllystä valkoiseksi kenkähyllyksi, siitä pihalle kukkahyllyksi, ja siitä jalat irroitettuna koirien nukkuma-arkuksi. koirat ei halunneetkaan nukkua arkussa, joten hylly muutti pestynä tenavien laatikkohyllyksi. aika kiva. yhteneväisyyttä odotan vielä laatikoihin ilmaantuvan, jahka saan taas jonkun idean siihen.

rutun maalaus odottaa jääkaapin ovessa kehystämistä.

penskojen maalaukset päätyivät muistilapuiksi ikean peltilaatikkoon.

pihalta kerätyistä risuista tuli kranssi, jota koristaa pojan teos "pöllö".

mun murulle hankkima tuparilahja löyti viimein paikkansa makuuhuoneen seinän nurkasta.

ja rutun piirrustuksista ja palasta tapettia tuli pieni kollaasi hyllyn päälle.


ei muuta tälläkertaa.
nyt mä keskityn saikkupäivän viettoon, yrjötaudin voittamiseen ja kerään voimia iltapäivän jännittävään asiaan. peukut pystyyn!

supernannyt

joo.
että poika kilahti eilen. totaalisesti.
1,5h illasta se jaksoi raivota.
loppumetreillä me, jotka ollaan supernannymme teeveestä huolella katsoneet, kuskattiin sitä eleettömästi sänkyynsä meuhkaamaan.
sit se nukahti.

ei haluttu antaa sitä negatiivistäkään huomiota, ettei tulla sitten siihen että sekin käy. että raivotaan kunhan vaan jotain huomiota tulee. eikä itseäkään pinnaa kiristänyt kun oli ihan selvä kuva miten toimitaan.
muakaan ei ahdistanut ollenkaan, kun ei tarvinnut miettiä teenkö väärin, ja olisko pitänyt tehdä jotain toisin. tässä auttoi ehkä se valaistuminen päiväkodin eteisessä muutama viikko takaperin. nää oli kunnon uhma- ja voimainkoetuspultit, jotka alkoiva siitä ettei mikään kelvannut, päättyen täydelliseen katatoniaan ja lopulta nukahtamiseen.

kaava oli perinteinen
 ei ulos- ei ulos. haluu pulkan- ei halua pulkkaa- huutaa ulkona- haluaa sisään- ei halua sisään- ei halua vaatteita pois - ei halua yövaatteita- haluaa ruokaa- haluaa juomaa- haluaa ulos- haluaa pulkan- huutaa- huutaa-huutaaaaaaaaaaa. puolitoista tuntia vaihdellen näitä toiveita/epätoiveita, sääli-itkusta eläimelliseen karjuntaan.

alkuun koetettiin tietty rauhoitella, keskustella ja napakasti sanoa että rauhoittua pitää. mutta ei toiminut, ei. syliinottaminen tai kiinnipitäminen tolla pojalla ei ole ikinä toiminut, vaikka kuinka olen alusta saakka niin toivonut. nyt ei edes yritetty.  

veikattiin kahta tuntia pulttaamista, mutta edelleen, ruttu pitää hallussaan perheen kärkisijaa 3h raivareillaan, pojalle riitti 1,5. murun kanssa illalla oltiin vaan tyytyväisiä, että jäi 30min alle luullun, ja molemmat jaksoi hyvin tän homman hoitaa. mitä siitä nyt itse raivoamaan tai hermostumaan, jos penska pulttaa vaan 1,5h?

hyvä me.

se slaavilainen temperamentti

kommenttiboksissa oli hyvä kysymys.
että mikä se on se slaavilainen temperamentti?


nettilähteen mukaan sana slaavi juontaa sanasta slovo- vapaasi suomennettuna ihminen jolla on sana hallussa. (totta!) Ehkäpä slaavit ovat verbaalisempia kuin muut. Germaaneja koskeva nimitys nemets taas merkitsee mykkää. (reps.)

muuten enimmäkseen suomenkieliset hakusanat "slaavilaiset piirteet, slaavilainen mentaliteetti, slaavilainen kulttuuri" ajoi mut keskustelupalstoille joissa paistoi läpi messevä ryssäviha. slaavilaiset piireet niiden mukaan tarkoittaa naisella paksuja kulmakarvoja, säärikarvoja, viiksiä, maatuskamaista olemusta, tai ihan vaan sitä että nainen näyttää huoralta. mentaliteetiltään slaavilaiset on niitä patalaiskoja paskoja, jotka vapaa-aikanaan juo vodkaa. ja ainiin ne dokaa, työajallakin. kulttuurista toki tiedetään borsh-keitto ja hapankaali. 

äst. alko oikein suututtamaan vaihteeksi.

mulle slaavilaisuus on elämää suurella tunteella. ja niiden tunteiden näyttämistä avoimesti. ...mitenhän sitä enempää avaisi...

musta tuntuu että me hämmästytetään ihmisiä isolla yhteisöllisyydellä, sukurakkaudella. sillä että me sanotaan (kovaan) ääneen se että rakastetaan, ja myös se kun ottaa päähän. se joka kiistatilanteessa huutaa koviten, on eniten oikeassa. me pussaillaan ja halaillaan paljon*. itketään yhdessä. mä itken ilosista lauluista, surullisista lauluista, mä itken kun mä olen iloinen, mä itken kun mä olen onnellinen. (joskus/joskus usein tuntuu) että onnestakin voi haljeta. niin isolta ne tunteet tuntuu. (penskoilla välillä tuntuu ettei rajoitinta tunneilmaisuun vielä ole ollenkaan kehittynyt. siinä missä ne on uskomattoman onnellisia ja riemukkaita nakeroita, ne myös kiihtyy nollasta sataan sekunnissa. ruttu varsinkin on niin täynnä rakkautta omia ihmisiään kohtaan ettei ole tosikaan. ja bam seuraa tunneilmaisussa aivan siinä peesissä. ja semmosen uhmakilarin kun kertaat about kolmella, niin voit kuvitella millasta meillä on semmosen tullessa.)

mua on usein sanottu totaaliseksi on-off-ihmiseksi, mutta olen huomannut että lähipiirini (sukulaiseni isän puolelta) on ihan samaa maata. että ei ole ainoastaan mun ominaisuus se, vaan enempikin sukuvika.

musta tuntuu että mä olen kasvanut ajankanssa harvinaisen pitkämieliseksi, mutta sitten kun närvi pamahtaa, se pamahtaa todella. mä en kyllä ole mitenkään pitkävihanen, vaan kun tuuli kääntyy, se kääntyy, ja unohdan raivon aiheen parissa minuutissa.


(*muistan niin kammoksuneeni mummini halailuja ja poskipusuja, mutta sit musta on liikkistä että mun isi** aina luttaa mun lapsia. meillä mummi muutenkin oli semmonen suvun pää ja suunnan näyttäjä, varsinainen matriarkka ja suvun keskipiste. kun se puhu sulle, sä kuuntelit. ei tullut kyseeseenkään että olisit katsonut muualle kun silmiin jos sillä oli asiaa. ruokaa laitettiin aina sen seitsemän sorttia, ja kaikille riitti, jotka vähääkään oli taloa lähellä just hetkessä. jos ei tajunnut (silloin nuorena) ystäviään sille käsipäiväällä (lue: pusulla ja halauksella) esitellä, niin tyyppi oli "tyttö"/"poika" kunnes esittely oli suoritettu asiallisesti.) 

 * oho. tuli mummi-pläjäys. lieneekö se että serkkuni kertoi yhtäkkiä ikävöineensä mummia niin kovin että sille tuli itku, provonnut pienen mummistelun tuonne...
** mun isi on kunnon slaavilainen melankolikko. varsinainen itkijämies. (älkää kertoko että mä olen kertonut!) kun esim. muutin kotoa, mutsi soitti ihan raivona että "tule nyt helkatti käymään, tää yks on itkenyt viikon". ja se siis liikkistelee muutenkin tosi kovin. viimeksi soitin mutsille sitä V-ero asiaa, niin faija kuuli "eroasiaa" ja alko itkua vääntää heti kättelyssä. huoh. huoh. huoh. 


äh. selventiks yhtään?

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

raivon loppu. ja uusi alku.

nonni. näillä mennään. laitoin murulle viestiä, että jossei nää tässä vasemmalla kelpaa, en ole menossa koko haastatteluun.  
oikealla olevat imagolasit sovitin päähän että saattaisin näyttää aikuisemmalta esim. esikon vanhempainillassa, eikä mua sekotettais niihin teineihin aneemisen varteni takia, mutta murun mielestä aikuisen sijaan näytän vaan daijulta. 

että juu.
just olin postaamassa poikaseni loistavasta käytöksestä, siitä kuinka se on ollut täällä viikkoja jo kinaamatta ja raivoamatta joka asiasta kun herraties mikä enkeli, nii johan repes. jätkä huutaa urku auki. puol tuntia mennyt, meillä on nyt veikkaus menossa, meneekö kahteen tuntiin saakka? (ruttu on pahimmillaan vetänyt semmosia kolmen tunnin pultteja.)
muru taas vetosi tohon mun temperamenttiin, mutta mä olen ollut lapsena kuulemma tosi rauhallinen ja mukautuvainen. sillä ei ole väliä, nyt aikuisena mun temperamentti kuulema tuntuu kauas, osaan vaan kuulemma peittää pahimmat pultit, niinkun aikuisen kuuluukin. ...että seuraavat 15 vuotta kuluu tota yläkerrasta kantautuvaa saatanallista huutoa kuunnellen... vai? no, itseäpä on kai sit kiittäminen. vai sukuvika, niinkse meni?

kiukkuvaatteet.

huoh.
nyt kun taas jaksan, oon kiukutellut koko aamun.
mulla ei ole vaatteita.
siis on on farkkua, trikoopaitaa ja semmosta, mutta kun pitäis työhaastatteluun mennä, niin itkupaskaraivari on täällä.
on mulla siisti paita. yks. se on kesäpaita.
sit mulla on yks neuletakki. siisti. väärän värinen.



laitan mä mitä tahansa päälleni, mä näytän ihan urpolta.
ainoa vaihtoehto on vetää sit päälle verkkarit ja huppari, ja valehdella että oon tullu suoraan töistä. juosten.

ja niin. tää noron sävyttämä naama on kans ihan helevetin hehkee.

mökötin murullekin kun sen piti jonnekin hiton treeneihin lähtä, sen sijaan että se olis kironnut mun kanssa mun rumia vaatteita. ja naamaa.
nyt mä sit mökötän yksin. enkä varmalla ole menossa minnekään haastatteluun. pitäkää kivat tunkkinne. mulla on jo töitä.

voi tauti!

pienessä yrjö-ripsa-kuumetaudissa oli se ainoastaan kiva asia, että kerrankin oli pakko levätä. (kun ei muuhun to-del-la-kaan pystynyt) ja sai katsella perhe-elämää sivusta.
on noi ihania.
kaikkinensa.
kaiken kivun ja katatonian keskellä muru hoiti sirkuksen ihanasti ja hoiti mua siinä sivussa.
noiden hassuleiden juttuja oli niin liikkis kuunnella hämärän rajamailla.

pikkutyypit vaan ihmetteli miks mamma nukkuu istualteen/sohvalla/lattialla/vessassa.
illalla kun alkoi tuntua että olen elävien kirjoissa, muru patisti mut kuitenkin sänkyyn, kun nukahtelin sohvalle sen kainaloon edelleen istualteen, kesken lauseen.

tänään vielä heikko olo, tietty. mutta alkaa tuntua siltä ettei jokapaikkaan satu, eikä kukaan työntele kuumaa veistä keskivartalon läpi. nivelkipukin on suht poissa.
arvostaa ihan uudella tavalla kivuttomia päiviä.

tiistai 5. helmikuuta 2013

päivän imartelu

yks työkaveri tänään ihmetteli miten oon saanut bodattua itseni tähän kuntoon.
hahaha.
himppusen repesin.
olin imarreltu toki, mutta
hahahaha.
bodattua?
tähän kuntoon?

hahahaha.
tekemällä töitä.

ihanuutta töissä!

meinas tulla tänään tipat linssiin kun pomo tiimissä ilmoitti että vaikka kaikki olis lomalla maaliskuussa, niin ne tekee mulle siihen vapaata.
että se, että oon saanut tuetun loman, ja mahkut viettää aikaa mun lasten kanssa, menee kaiken edelle.
voi mikä pomo! voi mikä tiimi!

tiimin jälkeen kysyin josko on mahkuja saada virkavapaata, jos työpaikka lähempää kotoa lohkeaa, oli pomo ihan into piukassa mun puolesta.
että onnistuu, ja että palatessa tuon varmasti arvokasta tietotaitoa niille takaisin.
ja että koska se tietää kuinka paljon mun perhe mulle merkitsee, ja kuinka sen aina etusijalle asetan, on peli selvä.
vaihtariksi saa lähtä, musta ei haluta luopua lopullisesti.

voi.
ihanaa!

sunnuntai 3. helmikuuta 2013

harrastuksia, kuvia.

mietin tossa mitä mä sanoisin jos työhaastattelussa kysyisivät harrastuksista.
lenkkeilyä? (joo, vissiin, kerran vuodessa.)
kävelyä? (ootsä joku valentin kononen? -no, kuulostaaks "ulkoilu" paremmalta..?) 
koiria? (siis millä lailla sä harrastat koiria?)
lukemista? (joopa. oikeen sofistikoitunut ihminen dekkareineen.)
bloggaamista? (aijaa. mistä sä kirjotat? - nooo....)
jumppaa? (kuka helvetti nykyään "jumppaa"?! mä ja muut mummot.)
valokuvaamista? (kuulostaa paremmalta kun onkaan.)
ruoanlaittoa? (mikä on sun bravuuri? - nooooo. kasvissosekeitto...)

aikaa menee tähän. eräs on myötämäessäkin vastakarvassa. onnea kasvatustyöhön. toivon ja tarviin.

tämän kanssa menee paremmin jo. aikaa ja hermoa vievä tapaus. mutta oh, niin söötti.

ainii. harrastan mä sisustamistakin. ja askartelua. minibudjetilla. oli pakko "rakentaa" kirjahylly. hyvä tuli.

osaan tehdä myös tonnikalarisottoa. hyvä minä. parempaa ruokaa saa hakea.

ja sitä ulkoilua. sitä harrastan. oikeesti. monta kertaa päivässä. eri perheenjäsenten kanssa. 
joo. myönnettävä se on.

mulla on perhe.
ja parisuhde.
ja koiria.
ei mulla ole aikaa "muille" harrastuksille. enkä välittäiskään.

ainiin. muru pitää elokuvista. vois sanoa vaikka että se harrastaa niitä. mä usein katselen (nukahtelen), katselen (nukahtelen) niitä sen kanssa. njäh. emmä voi siis elokuvaharrastuneisuudellanikaan briljeerata.
ookoo. palaan edeltävään vastaukseen.

hehe. toiv kysyvät jotaki ihan muuta.


petetty olo

sain edesmenneen ystäväni lauran kirjoittaman "paljain jaloin"-kirjan luettua.
alun "mä olin siellä" itkufiilikset vaihtui kirjan edetessä ulkopuoliseen oloon ja jotenkin petettyyn tuntemukseen.
mä luulin että me oltiin lähempiä.

ymmärrän ettei ystäväni jaksanut kieriä syövässään meidän edessä, vaan elää ihan normaalia elämää. että itkeminen, itsesääli ja hajoilu oli hänen omasta valinnastaan hänen yksityisiä asioitaan.
"uljas" kuvaili kustannutoimittaja lauraa.
se on musta paras sana kuvaamaan lauraa, sellaisena kun mä hänet muistan.

mutta. kirja paljastaa mulle kaiken karmeuden siellä uljauden takana.
ja mulla on petetty olo.
raivostuttaa, että toisella on pinnan alla ollut ahdistus. että toinen on kärsinyt, siellä pinnan alla ihan tavattomasti.
onko mulle monta kertaa sanottu että se kuolee tähän?- ei monasti, mutta muutaman kerran.
oonko mä halunnut kuulla sitä? - no en.
lässytilässyti lää "ota pakuriteetä",, "tällä on tarkoituksensa" ja "seuraavaks sä paranet" ja muuta paskaa mitä nyt optimistin suusta voikaan tulla.

kiitokset kirjan lopussa itketti mua kovin. tosin kansien sulkemisen jälkeen tuntui että omani oli aivan ansaitsemattomat.

juteltuani lauran puolison kanssa mieli vähän rauhottui.
mä olen tarjonnut sitä mitä olen osannut, sitä mistä kiitoksetkin tulivat. ystävyyttä.
silti mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin... kerron jos tulee mieleen.

lauantai 2. helmikuuta 2013

naisen logiikka

einsteinini ei varmaan hirveästi arvosta, että sen kustannuksella nauresekelen,
mutta.
eilenillalla en saanut hepuleiltani unta.
tyyppi ehdotteli jos se nukkuisi sohvalla, etten vaan sais noroa.
ihanaa huolenpitoa,

joskin se oli juuri pessyt hampaansa, ja tunkenut hammasharjansa samaan hammasmukiin mun oman kanssa. puhumattakaan siitä, että tietty se on norokäsineen klähminyt päivän aikana kaikki mahdolliset pinnat asunnossa hoippuessaan.

ei siinä.
otin rommihuikan tappaakseni pöpöt suolistostani. toistaiseksi toimi.
tänään on mahaa juilinut, ja vähän lämpö noussut.

annas kattoa.
muru lupautui myös hakemaan pyhäliksat töistä huomenna. vinkeetä onkin jos meikkis norottaa sitten huomenna. vastuullanihan on sit vaan neljä koiraa, ja kaksi lasta.
no, on sitä ennenkin eletty. sanon mä.

ja kerron vanhemman naisen viisaudella vielä, ettei katastrofiajattelussa ole mitään pahaa. loppuviikosta kun nostelin vadin esille, ja raivasin kylppäriin tilaa noroilla rauhassa, niin tarvittiinhan niitä. tosin en minä itse, vaan hän. tarvittiin kuitenkin. vielä on vati asemissa ja pöntönviereissä tilaa. vedän raksin seinään jossei kukaan muu meistä sinne lankea.

nettiä lapsille?

project maman kliketi klik-postaus (täällä), eräs tutkimusreferaatti ja ystäväni kertoma tokaluokkalaisen porno-googletus on saanut mut miettimään kuinka voin ikinää päästää ees tirriäisiä nettiin. saatikka minkää sosiaalisen median pariin. tutkimuksen mukaan netin käyttö aloitetaan keskimäärin 11-vuotiaana, ja sitä käytetään 3 tuntia päivässä. siis mitä tämä tarkoittaa? ai ne 11 vuotiaat käyttää? missä ne surffaa?

esikon nettikäytös on ihan ihaltavaa ja korrektia, ja konservatiivistakin, mutta sen rajoittaminen jokailtasen taiston takana.  (mokkulasta napataan virrat pois kello 22.) ja meillä on sopimus että koska mä olen aikuinen, ja vastuussa siitä, mä saan ratsaa mitä vaan sen koneelta ja nettiselaimesta koska haluan. olenko ratsannut? vielä? en. olenko muistikortilta poistanut turhan provoja poussauskuvia ennenkun ne kerkiää nettiin. kyllä. (mikähän hemmetti noilla teineillä muutenkaan on? ootteko ikinä katselleet alaikäisten profiilikuvia vaikka facebookissa? mä olen, esikoisen kavereiden. jos mun lapsista olis semmosia pehmopornokuvia julki, mä repisin pelihousut totaalisesti. ja sulkisin lapseni johki torniin jemmaan maailmalta.) se on alottanut pikkukakkosen nettisivuilta, noin puoli tuntia/vko, ja nyt tietokoneesta on kasvanut sille uusi ruumiinjäsen.

mä en oikeen tiedä mistää sosiaalisen median käytöstä, ja sukupuolieroista siihen liittyen, mutta tuossa tutkimuksessa kiinnosti se, että netin käyttö aloitetaan 11-vuoden iässä. siis mitä ne tekee netissä? 3 tuntia päivässä? meillä on teeveenkin käyttö ollut tosi rajattua, esikoisen lapsiajoista alkaen. emmä tajua miten älli ja tälli kuluttais koululaisina niin paljon aikaa tietokoneenkaan ääressä. eks lapsen pitäis leikkiäkin joskus? kai alakoululaiset lasketaan vielä lapsiksi?

entä sosiaalisen median käyttö?
rutun ja bambamin on turha kuvitellakaan menevänsä johonkin irkkiin tai faceen 11-vuotiaana. vai onkohan ajat (ja minä) sit niin muuttuneet? ja mitä muita sosiaalisia medioita sit on? joku "vaaraton" habbo-hotelli, pedofiilien temmellyskenttä? ainoat uutiset mitä oon kuullu sosiaalisen median käytöstä alaikäsillä (tarkoitan siis kaikenmaailman keskustelu-, peli- ja tutustumissaitteja) liittyy ainoastaan kiusaamiseen ja seksuaaliseen ahdisteluun. ja nii, jotkut koukuttavat pelisaitit ehkä tietty. jolloin lapsi on yhtäkkiä psykiatrisessa hoidossa kun elää vaan pelimaailmassa. (kärjistäksmä vähän?)

onko lapsille olemassa edes mitään "hyväksyttävää" sosiaalista mediaa? vai onko sosiaalisen median käsite jotenkin laajempi kun mä tajuan? musta alle 15-vuotiaille ei ole sosiaalisessa mediassa (sellaisena kun sen käsitän) mitään mitä ilman ne ei vois elää. ja mä en todellakaan halua että ne koulun jälkeen täällä menee nettiin ilman valvontaa muutenkaan. kaverin tyttö oli kuullut poikien puhuvan pornosta, ja koska ei tiennyt mitä se on, näppäränä tyttönä googletti asian. tiedonhaun kannalta hyvin toimittu, tietty. tulokset vaan oli olleet aika järkyttäviä. ja järkyttyneitä olivat vanhemmatkin asiaa selvittäessään. tietty.

tietokonehommia kannattaa joo visisin opetella. kun maailma on nykyään niin netissä.
meillä saavat joo katsoa yle arenasta piirrettyjä. ja pelata muumipelejä. ja harjotella kirjottamaan ja piirtämään koneella. niitä taitoja tarvitaan sit kuitenkin jo alakoulussa. tosin harjottelua ei ole vielä aloitettu, koska rutulla palaa hihat heti alkumetreillä hitaan "eskaripelikoneen" kanssa.

mun lapset hankkikoot tarhasta ja koulusta kaverinsa. kannettavan netin kannan mukaani duuniin kun nuo alkaa pöllöileen täällä keskenään koulun jälkeen. luulen nyt.

ilman sosiaalista mediaa mä itse eläisin umpiossa. kiva välillä kuulla ihmisten kuulumisia naamakirjassa. tuntuu että tietää mitä kavereille tapahtuu elämässä. ja tuntuu että on niitä kavereita, kun ei niitä muuten näe.

ja kirjottelen tätä blogia ihan vaan ajatusten jäsentämisen kannalta.  ja jeesustelen mm. tämmösillä aiheilla. ostan mä melkein kaikki vaatteetkin tätä nykyä netistä. ootko itse kokeillut shoppailua kahden kauhion kanssa irl @ jumbo? ei kiinnosta meinaan pätkääkään. ostan matkalippuja, ja ruinaan tuettuja lomia. ilmoitan lapsia kouluun ja harrastuksiin. ja tietty käyn tsekkaamassa jotaki ihmisten kiinnostavia kokemuksia keskustelupalstoilta. (mm. vihreä pissa ihmisellä, jääkausi koiralla, focaccia-resepti yms.) että on netistä näin arjen hallinnassa paljon hyötyäkin. aikuiselle.

perjantai 1. helmikuuta 2013

uusia kuvioita?

ooh.
nythä mun pää sekos.
uusia töitä?
apua. haluunksmä ees? mulla on nyt kivat työt.

vaakakupissa painaa koulunsa alottava ruttu. ja lyhyempi työmatka. eniten.
ja.
vaihtelevammat työpäivät. ja kokonaisvaltaisempi työote.

päätin olla pomolle avoin, ja kysyä heti maanantaina virkavapaan mahdollisuutta. jo ennen kun meen haastatteluun.
jos ei ole mahdollista lähteä vaihtariksi pariksi vuodeksi, niin perun haastiksen.
mutta tiesin. oon hyvä kehumaan itteäni, ja jeesustelemaan kauniita kuvioita.
ja arvelinkin että haastattelukutsu tulee.
miksi oon siltiki nii yllättynyt?

ja haastattelijakin kuulosti innostuneelta puhelimessa. sorvas mulle hyvän ajan. ja nauro mun jutuille.

apua. mitä mä puen päälle? näyttääkseni reippaalta ja asialliselta.
hui jui!

p*ska ja auto. ja p*aska auto. ja p*ska.

jotkut päivät on vaan niin hanurista.
sitten tuntuu ettei yhtään jaksais enempää.

auton huolto maksoikin sitten kolmekertaa arvioitua enemmän.
hiukkasen hajosi kasetti siihen.
mua vituttaa että ravaan hulluna duunissa, ja teen kaikkeni että talous pysyis kasassa, elän säästeliäästi ja olen kohtuullinen materialististen halujeni kanssa, sitten tämmöstä paskaa.
mä en vaan vittu jaksa raapia tonneittain rahaa sieltä missä sitä ei ole.

mä olen omasta mielestäni jo elättänyt kahta opiskelijaa edellisissä elämissäni, ja kas. valmistuttuaan ne on lähteneet vetämään nousseiden tulojensa kanssa, ja jättäneet mut vetämään yksinään sirkusta nimeltä perhe, ja kivirekeä nimeltä asuntolaina. en pelkää että tämä toistuu kohdallani enää, mutta en mä sentään ihan sinisilmänen idioottikaan ole. (vaikka siltä saattais näyttää.) paskamaisten ajatusteni toteenkäymisen näyttää vaan ja ainoastaan aika. mahdollisuuskin moiseen vituttaa tarpeeksi tänään.

ja duunissa olen onnistunut väistelemään noroa parhaani mukaan. niin eikös se paska vaaninut sitten kotona. muru makaa taju kankaalla, ja mun vatsaan koskee.
tänne vaan paskatauti. enempää ei vois tänään vituttaa.
mutta jos sä, paskatauti isket mun mukuloihin, voit olla varma että mä raivostun ihan saakelisti.
on eri asia oksentaa suolensa pellolle, ripuloida, kuumeilla, vapista ja odottaa kuoleman korjaavan, kun pelätä lasten puolesta samaa.

kohtaloani, ja oksennustani uhmaten, juon tässä päiväkahvia, ja syön lakua ja suklaata vitutukseen. onpahan sit jotaki mitä yrjötä. ja se olis hienon värinen combo sit.

edit: soitettiin työhaastatteluun. että jotai kivaa sit paskan keskelle kuitenkin.