nyt olen elämässä siinä pisteessä eetä kun katsoo taaksepäin, huomaa että huonojenkin asioiden pitää joskus antaa tapahtua. jotakin hyvää tulee tilalle.
mun "rakkausvalmentaja", insinööriystäväni, sanoi kerran että erosta toipuminen ei käy niin että olo paranee päivä päivältä, vaan jonakin päivänä sä vaan huomaat olevas suht onnellinen tai että sun asiat onkin ihan hyvin.
mun surullinen ero ja surkeat keskenmenot on johtaneet mut tilanteeseen:
- jossa tiedän että selviän kaikesta, ihan kaikesta, jopa yksin.
- jossa tiedän että rahallisestikin voi pärjätä yksinhuoltajana näkemättä nälkää.
- jossa mulla on vakityöpaikka johon voi aina palata.
- jossa tajuan konkreettisesti aidon ystävyyden merkityksen.
- jossa osaan olla terveesti itsekäs ja antaa anteeksi itselle omia heikkouksiani.
- jossa odotan hartaasti toivottua lasta.
- jossa jo olemassa olevat lapset todella on tärkeintä mitä mulla ikinä on/tulee olemaan. ja sen näen tosi selkeesti.
- jossa olen tavannut tosi erityislaatuisen ihmisen, ihmisen jonka kanssa tulen kokemaan ainakin jotakin hirmukaunista.
ei hullummin. nyt tuntuu että jotkut asiat ovat vaan tarkoitettu tapahtumaan... pitää vaan uskoa tulevaisuuteen. ja toivoa ei saa menettää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti