aina kun sanon jotaki nii kopsahtaa omaan nilkkaan.
just kirjotin etten tunne väsymystä juurikaan, nii johan pamahti semmonen nöyryyttävä päivä, että sammuin suorilta sohvalle. ja aamulla heräsin nii kroppa painavana että meinas käydä itkettään.
ei siinä. kiva kertakokemus tuo. mutta väsymys, ole hyvä ja poistu.
kiitos.
toinen asia on se, että jos lesoilen miten olen löytänyt sen oikean, ja kuinka tän arjenkin keskellä se rakkaus tuntuu ihan törkeän voimakkaana kokemuksena kaikessa mitä teenkin, niin kohta on joku katatonaalinen perheriita pystyssä.
mutta sanon silti.
kyllä.
tässä se on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti