ei niin yllätyksellistä

poika nimittäin kasvaa. yllätyksellistä on kyllä se että se on nyt 5 viikon ikäsenä samankokoinen kuin siskonsa 5kk iässä. aika huimaa. (kirjotinkohan mä tästä jo?) no, haikeudella siirrän 50cm JA 56cm kokoset vaatteet syrjään, ja 62 senttiset kehiin. tosin tän tehtyäni kauhulla kattelin että niissäkin joissain hihat on liian lyhyitä. tuo poika on oikeesti tulossa isoksi.

ei niin yllätyksellistä on myös se että me riideltiin. me. siis murun kanssa riideltiin. ensimmäistä kertaa, ja itseasiassa juuri kun yhdessäoloa on tullut täyteen 1v ja 2kk. (toki sanomisia on ollut aiemminkin, mutta siis riitaa ei.)

musta on tullut ihmissuhdeasioissa aika huono, enkä osaa sanoa heti jos joku vaivaa. ja sitten en viitsi sanoa juuri mitään. pari päivää vitutusta kerättyäni mä poksahdin. olin juuri muutama tunti aiemmin ystävän kanssa jutellut että meillä on kotona tälläinen "tilanne" ja nyt mun pitäis jostain alottaa. hyvistä neuvoista huolimatta mun alotus ei sitten ollut juurikaan rakentava, ja posahduksen jälkeen sulkeuduin omaan huoneeseen.

sydäntä riipi kun kolmevuotias kysyi tiukkaan sävyyn murulta: "mitä tyhmää sä sanoin mun mammalle kun se alko itkemään?!"

riita jäi kipakan sananvaihdon astelle, ja syynä riitaan oli suunnilleen "ei mikään" (oikeesti kai väsymyksen tylsistyttämä mielentila), mulle kuitenkin jäi sellainen olo että asiat on setvitty ja puhuttu, ja mulle jäi hyvä mieli. musta on kunniakasta jos osaa riidellä. mielummin kunnon riita kun mykkäkoulua. ja mun periaatteisiin kuuluu myös että lasten nähden voi kevyesti riidellä perusasioista (ei siis henkilökohtasuukista tai intiimiasioista tiettykään), mutta lasten on opittava näkemään myös ristiriitoja ja niiden sopimista. ei muuten voi elämässä oikeen pärjätä.