sunnuntai 5. helmikuuta 2012

sydän puuta, virtahepo olohuoneessa. tai ollaan kun ei oltaiskaan.

tai eihän se enää siellä ole.
se on siellä niin kauan kunnes joku ottaa sen asian puheeksi, ja että vaikka tekis kipeää, niin puhuminen asiasta avaa solmuja ja auttaa eteenpäin. p**kanv**ut se auta. ei tähän mikään auta. paitsi puusydän.

kun mä kasvoin aikuiseksi, multa putos semmoi nöyristelevä häpeevyys kokonaan pois, ja olen asiasta voinut suoraan puhua, jos joku on sattunut kysymään, ja varsinkin asian keskiössä heiluvalle ihmiselle itselleen.
sitä mä oon kuunnellut, hoivannut, saarnannut, auttanut, rakastanut ja raivonnut.
itkenyt, kuiskinut, kirjottanut, huutanut.
ei auta ei.

nyt mä taas en vaan pääse tästä eteenpäin.

mä en tajua miten ihminen itse pystyy selittelemään asiat aina itsensä ulkopuolelle. miten pystyy livahtamaan marttyrin viitan alle, ja teeskennellä säälittävää. miten helvetissä voi aina pyytää jotenkin apua, huomiota, ja sitten olla kun ei olisikaan.

mä oon vannonut kovettavani itteni alkoholismin edessä. vetää "ihan sama"-mentaliteettiä niskaan, mutta ei hemmetti. ei hemmetti. mä en vaan pysty. en. en. en.

takana taas yks hemmetin ärsyttävä puhelu.
(enkaimäsoittanusulleeilen? enkaimäsoittanusulletänään? plääplää. tiedänmitäsäaiottaassanoa....)
- mene katkolle.
- mene katkolle.
- mene katkolle.
- MENE NYT VITTU KATKOLLE. TAI MÄ KATKON MEIDÄN VÄLIT SAATANA!

auttaakstää?
-ei.
kun ihmisellä pitää olla oma tahto mukana että mistään katkosta esmes olis hyötyä.
mutta jos on tahdoton paska, niin minkäs teet. et minkään.
seliseli käynhän mä töissä, seliseli on niin rankkaa, seliseli....
on se kumma että voi olla sata syytä juoda, mutta ei yhtään syytä olla juomatta.


koveta mut.
koveta. se ainoostaan voi auttaa mun sydäntä särkymästä. koska paskastihan tässä käy. ennemmin kun myöhemmin. voi hevonhelvetti.

9 kommenttia:

  1. Menetin isäni 54-v alkoholismin aiheuttamaan maksakirroosiin...tiedän mistä puhut :(

    VastaaPoista
  2. tää on oikeesti maailman paskinta kun ei ole mitään mitä voin tehdä. kyseessä oleva ihminen on mulle kuitenkin niin rakas, että sen leikkaaminen mun elämästä hajottais liikaa.
    mulla on tässä menny sedät, ja just vkonloppuna kys.om. henkilön paras ystävä. mut jos ei tajuu, ni ei tajuu, ni ei tajuu. perketi!

    VastaaPoista
  3. p.s. jenni, oon pahoillani sun puolesta. emmä tiä miten tommosesta (tämmösestä) ees selviää järjissään...

    VastaaPoista
  4. Niinpä, ei vaan pysty ymmärtämään. Ukki joi itsensä hengiltä ja nyt on eno menossa samaa tietä. Välit piti katkaista, koska en kestänyt enää niitä humalaisia yöpuheluja.. :'(

    VastaaPoista
  5. Oon jo hetken aikaa blogia lukenut tosin hiljaisena "osakkaana" jos vois näin sanoa.. Kiitos kaunis tästä blogista. :) Nyt tuli sellanen kirjotus eteen joka kosketti todella paljon.

    "mä en tajua miten ihminen itse pystyy selittelemään asiat aina itsensä ulkopuolelle. miten pystyy livahtamaan marttyrin viitan alle, ja teeskennellä säälittävää. miten helvetissä voi aina pyytää jotenkin apua, huomiota, ja sitten olla kun ei olisikaan."

    En ymmärrä miten se vaan joillekin on niin helvetin vaikeeta tajuta et muillakin on tunteet. En myös ymmärrä, miksi tällästa vaan jaksaa vuodesta toiseen katsoa. Rakkaus? Onko se toinen sen ansainnut? Ehkä ei. Mutta siltikään ei voi vaan päästää irti.

    On lohduttavaa huomata etten ole ainoa. Voimia kaikille!:)

    VastaaPoista
  6. Joopa joo, itselläni on kanssa lähipiirissä vastaava tilanne, eikä sitä voi ymmärtää. Aina selitellään vaikka mitä ja kaikki todellakin on aina jotain muuta ja johtuu jostain muusta. Ja apua ei saa ellei itse sitä halua, kukaan ei voi pakottaa. Eikä sitä tuossa tilanteessa tietystikään halua.. Huoh.

    Jaksua!

    Päivi

    VastaaPoista
  7. Jep, sama juttu täällä, hyvin läheinen dokaa itsensä väjäämättä hautaan, eikä ole auttanut mun uhkailut, anelut, kyyneleet, raivoamiset, kirjoittamiset, rukoilemiset, ei mitkään. Vaari ja mummo dokas kans ittensä mullan alle, mutta se ei riitä huonoksi esimerkiksi.. Mä oon kyllä kylmettänyt itseni aika hyvin, en vastaa puheluihin illalla enkä viikonloppuisin, enkä itse soita kuin työpäivän aikana. Tekee niin pahaa katsoa kun rakas ihminen tekee syöksykierrettä.

    VastaaPoista
  8. Valitettavasti mäkin taidan kuulua tähän porukkaan, vaikka oon vielä pitkän matkan päässä sen tunnustamisesta. Tuttuja alkaa olla kaikki tässä kuvatut tunteet, vaikka olen kynsin hampain kieltäytynyt näkemästä ongelmaa. Tunnen itseni jotenkin vielä huonoksi, koska en tiedä, olenko yrittänyt kaikkeani.

    Sitä kyllä tulee mietittyä, että onko se marttyyriys ja yhden hlön kokema absoluuttinen rankkuus (mitä meillä muilla ei oo, daa) muna vai kana. Syy vai seuraus...no, luultavasti molempia.

    R

    VastaaPoista
  9. tylsintä on se voimattomuuden tunne. kun ei ole mitään mitä vois tehdä että asiat kääntyisi paremmin.
    ja kun tää päättyy huonosti, se hajottaa mun sydämen lisäksi monta muuta...
    ja jossei tää lopu äkkirysäyksellä, niinkun eräiden sukulaismiesten osalta, mua hirvittää se tulema ennen lopputulemaa, niitä kun kohtaan työssäni päivittäin.
    huoh. huoh. huoh.

    VastaaPoista