puolisoni jalkautui eilen tutkijankammiostaan perhen pariin, ja sehän oli lapsille tosi kivaa. mulle se maksoi kuitenkin poikulin oppositioasenteen vuoksi kireän pipon loppuillaksi. tasan ei käy onnenlahjat. mä en tajua... ...eiku tajuan sittenki. pakko kai se on aina jollekin vääntää naamaa. näemmä. kun mamin kanssa hillutaan, painitaan, kuunnellaan musiikkia ja höpsitään, ni johan se on tyhmä se ämmä joka perusjuttuihin pakottaa. "en syä, en pissi, en pese hampaita, en nuku."
nyt kun olen tovin noudattanut järjen
kivintä musta on silti katsella noita kolmea yhdessä. yks ilta niiden hyvänyöntoivotuksetkin meinas vetää mulle tipat linssiin. semmosta suukkojen moisketta ja halailua.
rakkaus on nii kaunista. sivustakin katsottuna.
(* enkä aina yritä hyvällä sataa kertaa. vain ne kaksi, niinkun esikoisen ollessa pieni, ja rutunkin. mutta mä puolustaudun ja selittelen vähän sillä, että kun lapsilauma kasvaa, niin periaatteet voi vahingossa vähän venyä, varsinkin väsyneenä,... otteeko muut huomannu..? ja mut kyllä sokeuttaa se äidinvaistokin. ja lapset osaa sitä erinomaisesti hyväksikäyttää. lupasin murulle että tässä nyt nappaan itseäni niskasta kiinni. ja olen napannut. )
(** taaksepäin katsellen en ihmettele murun tuskastumista, jos siitä on tuntunut pojan uhman alusta asti että se on aina se poliisi, ja mä se hauska pelle.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti