perjantai 17. toukokuuta 2013

äitiyden haasteita osa tuhat yksi

taikinanaamako se oli joka ruoti äityttään ja antoi itselleen arvosanan 8.
mä lesoillen pistän paremmaksi. kymppi miikka olis lesoilua joten sanon ysipuol.

mä olen optimisti ja hyvä aina selittelemään asioita parhain päin.
vetoan siihen ettei maailma ole täydellinen, joten mukaan ei tarvitse sitä olla.

olkoonkin että joskus hermostun.
mitä sitten? penskojen on musta elämää varten hyvä oppia, että jos jonkun pinnaa virittää turhalla ränttäilyllä, saattaa palaute olla negatiivista.

on elämää varten hyvä myös oppia, että saadakseen huomiota, ääntä joutuu joskus korottamaan, ihan joutuu itkemään tai rääkymään.

haluan olla turvallinen vanhempi. semmonen jonka syliin voi aina tulla, vaikka olis vetänyt ihan paskauhmakilarit ja pistänyt sisustuksen uusiks ja äänijänteet olis karjumisesta finaalissa. luojalle kiitos temperamentista, jossa mieliala muuttuu sekunnissa. sekä omalta, että lasteni osalta.

perustelen nipoja sääntöjäni sillä, että aina ei voi maailmassa tehdä mitä haluaa. vaan vaikka paskalta tuntuis, jotkut asiat vaan on "pakko" ja duuniinkin pitää mennä ajoissa. joskus sitä joutuu imuroimaan vaikka vituttais, ja toisinaan haavat puhdistetaan vaikka kirvelis saamaristi. mä täällä kerron mikä on turvallista ja sallittua, koska mulla on enemmän elämänkokemusta ja viisautta.

mä haluan tehdä terveellistä ruokaa, ja se että näen sen eteen vaivaa, on mun oma valinta. ei mikään marttyrinkruunun viimeinen timantti. se ei tee musta parempaa ihmistä tai mutsia, vaan tekee mulle hyvän mielen.

meillä ei juoda lasten nähden yhtä viinilasia enempää. enkä mä salli esikoiselle alkoholia maistiaista enempää ennenkun se on kahdenksantoista. siitä on ihan lakikin olemassa. tiedän kuinka turvatonta on humalaisten aikuisten seurassa, ja koska olen sitä tarpeeksi itse nähnyt, mun lasten ei tarvitse sitä kokea. sekin on vaan mun oma valinta.

tämän kirjotuksen inspiraationa on ollut taas tänpäiväset kasvatuskeskustelut tyttöjen (ja vävykokelaan) kanssa. mä en ole täydellinen, eikä mun aina tarvitse edes yrittää parastani tässä perheessä. tämä ei ole suoritus, eikä tässä oikeesti pisteitä lasketa. tärkeintä on se yleinen tunnelma, ja molemminpuolinen luottamus ja välittäminen. joskus se ihan riittää että olen. tässä. 

esikoisen kanssa puhuttiin yökyläilystä. mä alan päästä yli yökyläboikotista. mulla oli hyvä monologi teineille, ja nostan hattua vävykokelaalle(kin) kun se niin asiallisena kuunteli. kyse on ollut mun mukavuusalueesta*, ei luottamuksen puuttesta heitä kohtaan, ja alan kypsyä ajatukseen yökyläilyistä pikkuhiljaa. soitin esikoisen isällekin, ja asiat puitiin läpi.

ruttunaaman kanssa käytiin taas läpi sen "kohtauksia". liikuttavaa huomata että siitä on kasvanut hyvä keskustelija, joka osaa (kysyttäessä) kertoa tunteistaan. se sanoi niin mun mieltä lämmittäviä asioita, että tunnen itseni oikeasti ihan ysipuolen mutsiksi. jossen kympin.



* siis mun vanhemmat on dumattu paskaliberaaleiksi, ja mähän olen saanut lapsen niin nuorena ainoostaan siksi, että mun vanhemmat on sallineet yökyläilyt alusta alkaen. mulla itsellähän ei ollut raskaantumiseen osaa eikä arpaa... eks nii.  mulla kesti päästä yli siitä, että oonko paskaliberaali, vai se nipo. tai vaan ihan mä itte omien ajatusteni ja päätösteni kanssa.

7 kommenttia:

  1. mä taas just oon kirjottamassa tekstiä samasta aiheesta _ tosin niin päin että musta olen lähinnä lapsellinen ja säälittävä, kun alennun huutamaan ja kiukuttelemaan kuin pikkulapsi, kun on väsy/nälkä, jne :D että on niin typerää selittää aikisen huutamista jollakin kasvatuksellisella idealla "lasten täytyy karaistua ja oppia ja lää blää"..

    Mutt aäläl nyt siis ota tätä mun kommenttia pahalla :D olin vaan tosiaan just kirjottamassa päinvastasta tekstiä

    VastaaPoista
  2. hyvä pointti poikkeama.
    mä en siis tarkoittanut että ei se haittaa että väsyneenä/kiukkusena rääkyy jälkikasvulleen miten sattuu, vaan sitä, että kun ne rällää ja ränttää, eikä nätisti sanominen mene perille, niin ihan hyvällä omalla tunnolla ärvähdän nykysin kyllä :) ilman mitään "paskamutsi"-fiiliksiä. ei munkaan tarvitse olla mikään yli-ihminen ja aina jaksaa keskustella, se kun ei esim. uhmiksen kanssa aina mene jakeluun asti. ja aina varotan eka, että jos ei nyt tämä auta, niin mammalla voi palaa hermo ;)
    tämän ärvähdys-sallimuksen oppimiseen on mulla mennyt tovi, kun kymmenen vuotta olen elänyt lapsen kanssa, jolle varoitukseksi riitti pystyyn nostettu etusormi ja tuima katsekontakti :D voin kertoa että nuorempiin semmosella ei ole minkään sortin tehoa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, en mäkään siis tarkottanut "tyhjästä" räjähtämistä, vaan just sitä, että huutaa ja räjähtää kun toinen kiukuttelee. :)

      Minä ainakin (eilenkin) menetin hermot totaalisesti kun oltiin menossa kirjastosta kotiin bussilla ja esikoinen alkoi kiukutella eikä kävellyt metriäkään.. sitten bussi tulikin ja seuraavaa sai odotella tunnin. Ei oikeasti mikään maailman loppu, mutta kun oltiin nälkäisiä ja väsyneitä niin ei kyllä omat hermot mitenkään kestäneet sitä kiukkukohtausta. Ja kyllä olen sitä mieltä että olisin voinut käyttyä fiksummin ja ihan syystä mulla on paskamutsi-fiilis. (Jos nyt jotain teen toisin kuin vanhempani niin ainakin sen, että pyydän lapselta anteeksi ja selitän että äitikin oli väsynyt ja nälkäinen eikä äidin heRRRmot kestä kun ruvetaan kiukutteleen, mutta tein silti väärin kun aloin huutaan, jne)

      Ei kenenkään tietenkään tarvitse olla yli-ihminen, mutta kyllä silti olen sitä mieltä että aikuisten kuuluis olla se fiksumpi osapuoli. Ja esikoisen kanssa tämä tosiaan on kyllä opettelua.. olen itsekin esikoinen ja huomaan kyllä monia samoja piirteitä Sofiassa kuin itsessäni aikanaan. Esimerkiksi sen pakottavan tarpeen sanoa viimeinen sana. Jos ei muuten niin kuiskaamalla. OMat vanhempani aina vain jatkoivat sitä inttämistä. Mutta omasta kokemuksesta tiedän, että aikuinen on silloin se lapsellinen osapuoli, jos ei osaa lopettaa, eikä se laps (kuten minä) siitä mitään opi. (Ei myöskään tukkapöllystä, ei luunapista, ei selkäsaunasta.. eikä lapsi edes lopeta kiukutteluaan noista vaan jatkaa kahta kauheammin jos on niin kuin minä.)

      :)

      Poista
  3. mun lapsuuden perheessä mutsi on kyllä rääkynyt meille miten kerinnyt. siksi vihaan äänen korottamista. jossain kasvatusoppaassa on kuitenkin sanottu että lapselle pitää sanoa niin kovalla äänellä että se ymmärtää. aamen sille. toisilla se on kuiskaamista, toisille taas se ärähdys.

    kyllä mä olen sitä mieltä ettei mun ihmisenä tarvi ihan kaikkia kestää. että se että rääpii naamaa ja nitisee ja valittaa "turhasta", niin se on palautteen paikka. aina voi miettiä miten sen palautteen antaa, ja siinä on varmasti se oppimisen paikka. monella.

    mä en juurikaan huuda tai raivoa täällä, omien traumojeni takia. esikoiselle olen huutanut pari kertaa, ja todellakin ihan kasvatusmielessä (mm. 6-tietä ei ylitetä kun alikulku on vieressä.) ja sanon että lapsi säikähti, ja syytä olikin.

    mulla on ihmellinen kroppa kun mua ei juurkaan fyysisesti koskaan väsytä, niin väsykiukkua en penskoihin (enkä keneenkään )pura, kun ei ole tarvetta ollut. mun pulttaus lapsille on ihan lapsilähtöistä, kundi varsinkin kun on niin kovapäinen, että kun se vetää tilttiin tai natinavaihteen päälle, siinä ei lässyttely tai keskustelu auta.

    mua toi sun bussiepisodi naurattaa siinä mielessä, että kerran mulle kävi just noin että myöhästyttiin kerran tunnissa menevästä dösästä, mutta vaikka sehän siis oli "lapsen vika" ;) niin en toki sille raivonnut siitä, hermoni kyllä sit menetin niin että itkin tunnin kotona. :D ja sekin oli lapselle vähän traumaattista, ehkä. ;) se sanoi sen jälkeen joka kerta että "älä mamma sit itke jos myöhsätytään. aina tulee uusia busseja."

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu, siis ei mun ole tarkoitus neuvoa sua. Sulla on kokemusta useammalta vuodelta ja useammasta lapsesta. :) Lähinnä siis vaan mietin asiaa omasta näkökulmasta.

      Enkä siis tarkota että pitäis kestää rääpimistä (meillä: potkimista, päällepomppimista, jne...) Ei missään nimessä. Ja kyllä minäkin silloin räjähdän kun ei kiellot ja keskustelu / sanominen auta.

      Lähinnä tarkoitankin, että se paskamutsi-fiilis mikä itselle sen jälkeen tulee on ihan oikeutettu. Ei sitä tarvitse verhota ideologisilla ajatuksilla että "no lapsi oppii elämää ja opii tottelemaan jajajjaja"... ja paskan marjat se mitään opi! :) MInä ainakaan oppinut muuta kuin että aikuiset on lapsellisia ja kykenemättömiä itse katsomaan peiliin ja kykenemättömiä itse kehittämään itseään ihmisenä, kasvattajana, keskustelijana ja ihmisenä.

      Eli siis joo, palautteen paikka, mutta tosiaan minusta paskamutsi-fiilis sietääkin tulla itselle (minullekin) silloin kun en toimi fiksusti. Ja toivon, että siitä paskamutsifiiliksesä seurais se, että koittaa miettiä miten ensi kerralla voisi tilanteen selvittää fiksummin. Ja kenties omaa pinna kasvattaa entisestään.

      Joo, en ole yli-ihminen, en todellakaan, enkä sitä vaadi muiltakaan, mutta jos sitä paskamutsina oloa ei koitettais vääntää väkisin "lasten kasvattamiseksi" / "siinäpähän oppivat elämästä ja minun ei tarvitse potea paskamutsiutta"-jutuksi.

      Poista
    2. Ja ehkä tuo myöhästyminen olis ollut ok, jos oltais oltu kotona.. nyt oltiin kaikki nälkäsiä, päiväunien tarpeessa ja kiukkusia sitten siellä penkittömällä bussipysäkillä.. Ja sen kiukuttelevan metriä liikkumattoman lapsen kanssa ei sitten tosiaan liikuttu mihinkään. Reippaalla kävelyllä oltais päästy kotiin puolessa tunnissa. Joten joo, otti ohra leipä :D .. tyynnyin kyllä sitten pikku hiljaa jo siinä pysäkillä..

      Poista
  4. nii. luulen että ollaan ihan samoilla linjoilla. :D emmä ottanut tätä keskustelua mitenkään sillain että yrität neuvoa.

    mutta siis tuloshan on sama lapsen kannalta, eli mutsi huutaa, oli syy mikä hyvänsä. tosiaan on hyvä jos osaa kattoa peiliin, jos tulee "turhasta" räyhättyä lapselle, mutta negatiivista palautetta saa lapselle antaa, jos käytös on sen mukaista.

    ja usko tai älä. mä olen ihan hiton lyhytpinnanen ihminen. sen takia pelkäsin teiniäitiyttä kun luulin että kokemattomana, lyhytpinnasena ja temperamenttisena heitän sen lapsen vielä seinään. enpä heittänyt, vaan kasvoin ihmisenä ihan hitosti. ajan mittaan se tapahtuu, jos siihen on halua. mutta se vaatii just sitä taitoa katsoa hiukan peliin toisinaan :)

    VastaaPoista