kiitos

tiedän että muutama joka minut tuntee käy täällä vakoilemassa miten meillä menee. haluan tässä kohtaa heittäytyä hieman sentimentaaliseksi ja kiittää teitä rakkaat (ne läheiset, ja myös kauempaa mua tsempanneet, mua tuntevat ja täysin tuntemattomat):
(yritän osan tästä sopertaa myös sukulaisille ja ystäville pojan ristiäisissä jahka sinne päästään...)

mä olen järkyttävän onnellinen ja kiitolline kaikesta. tuesta, kannustuksesta, tsemppauksesta ja ystävyydestä.

äitini on joskus sanonut että mun kertoessa tai esitellessä jonkun asian, se on jo päätetty, ja tiedossa on ettei siitä kannata käydä enää moralisoimaan, sanomaan, kritisoimaan tai oikaisemaan. uskotteko että kun mä vinttapää sanoin että mä haluan tämän perheeni hoitaa, mä haluan sen yhden todella toivotun lapsen, ja mä aion jaksaa, pystyä, kyetä ja voida, ei kukaan sanonut poikkipuolista sanaa. kukaan ei kyseenalaistanut, ihmetellyt, voivotellut eikä musertanut mua.

joko muhun on kova luotto, tai sitten kukaan ei kehdannut avata suutaan kohteliaisuuttaa, arkuuttaan tai siksi että MÄ olin PÄÄTTÄNYT. oli asia miten tahansa, kaikki tuki ja arvostus on merkinnyt enemmän mitä osaan sanoiksi pukea.

mutta kiitos teille. todella kiitos. oi-kees-ti.

joo, kyllä mua pelotti raskausaikana pikkujutut, ja kadutti synnytystilanteessa siinä kivun keskellä koko touhu, ja kyllä mua välillä väsyttää, ja hermoa kiristää kun uhmistuhmis mellastaa ja vaatii huomiota, ja huithapeliteiniepeli riipii hermoa, ja kyllä mua turhauttaa sisällä kökkiminen, koirien tassukurat ja muu arkinen juupajaapa, mutta

ennen kaikkea, ymmärrän miten iso onni mulla on tästä perheestä, näistä lapsista, kodista, ja ystävistä. *rakastan*

(sniif, ja mitkä hormoonimyrskyt?)