antakaa lasten olla

Antakaa lasten olla! HS
22.10.2009 10:00
A A Anu Silfverberg

MINNI HAVAS

Lontoolainen kirjailija Tom Hodgkinson (riippumatossa) yrittää soveltaa kasvatusmetodejaan myös omiin lapsiinsa.
Turhauttaako lähteä lasten kanssa leikkipuistoon? Ota taskumatti mukaan, niin on hauskempaa!

Nukuttaako? Nuku, kyllä ne lapset sillä aikaa jotain keksivät.

Väsyttääkö työ? Mitäs teet niin paljon työtä.

Tällaisia kasvatusneuvoja antaa kirjailija Tom Hodgkinson. Brittiläinen Hodgkinson nousi maailmanmaineeseen kirjallaan Joutilaisuuden ylistys (2005), joka on hauska ja kirjasivistynyt hyökkäys ura-ajattelua vastaan. Uudessa lastenhoito-oppaassaan Joutilaat vanhemmat hän opastaa ihmisiä olemaan joutilaita myös vanhempina. Hän ei ole lukenut teostaan varten kasvatuskirjallisuutta, paitsi keskiajalta. Kirjassa on tällaisia otsikoita:

Lopettakaa ruikutus.

Älä pyri täydellisyyteen, eli miksi huonot vanhemmat ovat hyviä vanhempia.

Ei enää ikinä huvipuistoon.



Nyt Hodgkinson istuu lontoolaisen Groucho-klubin nojatuolissa t-paidassa ja juo teetä.

Hän kuvailee ideaaliaan, "joutilasta vanhempaa". Tämä tekee mahdollisimman vähän töitä, nukkuu, leikkii, antaa sotkun olla, ei piittaa rahasta eikä hermoile terveellisyydestä. Joutilas vanhempi jättää lapset rauhaan. Hodgkinson kampanjoi ylikontrolloivia, kilpailuhenkisiä, töissä raatavia vanhempia vastaan, jotka täyttävät lapsen maailman "aktiviteeteilla". "Nämä ihmiset hermostuttavat lapsia", Hodgkinson väittää.

Moni vanhempi sanoo raatavansa töissä, jotta antaisi lapsille hyvän elämän. Tuo hyvä tarkoittaa liian usein tavaroita ja harrastuksia, ajattelee Hodgkinson. "Oletko matkustanut Afrikassa? Miksi siellä lapset eivät koko ajan paru?"

Entä jos heillä on nälkä? "Voi olla", Hodgkinson sanoo, mutta ei näytä vakuuttuneelta.

Hän uskoo, että tavaran ja vaihtoehtojen paljous saa lapset hermostumaan. "Jos lapsen vie metsään, hän alkaa leikkiä tyytyväisenä. Jos lapsen vie tavarataloon, hän heittäytyy lattialle kirkumaan. Afrikkalaisessa kylässä lapsilla on vähemmän tavaraa, josta riidellä."

Parkuminen liittyy myös voimattomuuden tunteeseen: jos vanhemmat hääräävät koko ajan ympärillä, lapsi ei osaa toimia yksin. "Mankuvat lapset ovat epäitsenäisiä lapsia. He ovat riippuvaisia, ja siksi heidän ainoa aseensa on kitinä."

Kolmas syy lasten marinaan on vanhempien marina.

Aikuisilla olisi vastuu näyttää lapsille, että elämästä voi nauttia, Hodgkinson sanoo. Sen sijaan useimmat keskittyvät viestimään elämänsä raskautta.

Se opettaa vaarallisen läksyn: että kärsimys kuuluu elämään.


Hodgkinson ei ole aina elänyt vaatimatonta boheemielämää kirjoitellen kumouksellisia kirjoja laiskottelusta. "Ensimmäisen lapsen syntymän aikoihin tein jatkuvasti töitä. Se oli normaalia, mutta täysin hullua. Vaimoni saattoi soittaa kotoa itkien, ja minä istuin jumissa työpaikalla." Ei sillä, että Hogdkinson varsinaisesti paheksuisi työtä. Hän kannustaa omavaraisuuteen, sukkien parsimiseen, ryhmässä tiskaamiseen.

Ja lapsityövoiman hyväksikäyttöön. "Lapset pitävät monotonisesta työstä. He rakastavat muuttamista ja kirjekuorien täyttämistä", hän sanoo. "He pystyvät tekemään sitä noin tunnin ajan kerrallaan." Koska aikuiset ovat laiskoja ja lapset puuhakkaita, lasten kannattaisi tehdä töitä enemmän, vanhempien vähemmän. "Joku ruotsalainen psykologi on sanonut, että lapset valittavat, koska kokevat, etteivät ole tarpeellisia. Jos ihmiset saavat tuntea olonsa hyödylliseksi, he eivät ahdistu."


Sellainen on teoria, mutta entäs käytäntö?

Hodgkinsonilla on kolme lasta. Hän myöntää, että joskus joutilaisuuskin osoittautuu työlääksi. "Lapset haluavat olla tietokoneella, ja minä yritän saada heidät pois sen luota. Sitten päädyn olemaan se puritaani, joka kieltää tv:n ja tietokoneen ja muun. Ja minä vihaan puritaaneja!" Hodgkinson haroo tukkaansa. "On ehkä mahdollista olla liian tiukka joutilaisuudessa." Muuten hän arvioi onnistuneensa aika hyvin.

Kirjan ilmestyttyä paikallinen nainen lähetti hänelle kirjeen. "Siinä luki, että olisinpa lukenut tämän kirjan aiemmin. Ja että 'sinun lapsesi ovat iloisia, älykkäitä ihmisiä'."

Isän ääni on ylpeä.

Hodgkinson vaikuttaa ihmiseltä, joka aidosti viihtyy lasten kanssa: hän viettää aikaa lähinnä kotonaan, leikkii piilosta, tonkii puutarhassa ja opettaa pojalleen latinaa kymmenen minuuttia päivässä.

Mutta muistaako hän jättää lapset rauhaan?

"Kyllä, he ovat mielestäni aika itsenäisiä. Me esimerkiksi opetimme lapset menemään portaita takaperin vatsallaan – meillä ei ole sellaista tyhmää vauvaporttia. Se meni läpi niin hyvin, että he kääntyivät lattiallakin ryömimään takaperin, jos vastaan tuli erivärinen osa lattiaa." Hän näyttää innoissaan, kuinka vauva kääntyy ja etenee takaperin kuin rapu.

Onhan se etevää.

Mutta yksi juttu: miksi lapsia pitäisi hankkia, paitsi työvoimaksi?

"Lasten kanssa on aivan järjettömän hauskaa", Hodgkinson vastaa.

"Kotona on valtava jengi ihmisiä, jotka ovat tosi hassuja, ja suloisia, ja leikkisiä. Heidän kanssa elämä on hilpeää ja hyvin onnellista."

Tom Hodgkinson: Joutilaat vanhemmat (Basam Books).

Tässä artikkelissa oli musta hyviä pointteja, oli pakko poimia itselle talteen.