mua on jo pitkään jäytänyt yks juttu. ja päätin aiemmin että olen korrekti, enkä sano siitä mitään. mutta koska seurailen yrittämis- ja tärppäilyblogeja toisinaan edellen, niin pakko nyt vaan kirjoittaa tämä asia. pahoittelen valmiiksi. jos kärsit lapsettomuudesta, älä välttämättä lue enempää...
- esikko on tullut mulle vähän vahingossa. (maailman paras vahinko btw.)
- juniori lähti tokainssistä, toivomus siitä on ollut sisässä noin 7 vuotta.
- greippiä on tehty päälle vuoden päivät. jonka aikana kärsin tuskaa ja kyyneleitä, sain kaksi keskenmenoa. hormoniavusteinen piikillä ajoitettu inssi tuotti tulosta. (huom. 10 olkea siemeniä oli, 9 meni. eli "viimetinkaan" sai alkunsa greippi.)
(- ja uskokaa tai älkää. olen suunnitellut sen vikankin oljen käyttöä... jeps.)
en siis ole ikinä kärsinyt lapsettomuudesta varsinaisesti tai niinkun asia ymmärretään, mutta tuon vuoden tuskallisen periodin jälkeen luulen ymmärtäväni lapsettomien tai raskautumista yrittävien tuskaa tosi kovin hyvin. PAITSI. kateellisuutta.
muiden plussaaminen tai raskautuminen on varmaan tuskaisa paikka. mutta. (yhdessä kohtaa mulla keitti totaalisesti yli.) tuossa yksi blogisti moralisoi oikein kunnolla sitä, että hänen "ystävänsä", eräs yksinhuoltaja on tullut raskaaksi. että vittu miten kehtaa! että eihän sillä ole miestä eikä mitään. että ei olisi ansainnut. toisin kuin kirjoittaja itse. parisuhteellinen, hyvään ammattiin opiskeleva fiksu (?) nainen.
ei jumalauta.
kyllä mua otti kupoliin muiden parisuhteellisuudet kun olin erosta tosi rikki. mutta jokaisella on omat elämänsä ja murheensa. (niinkuin ilonsakin.) että jotakin perspektiiviä täytyy jokaisella kuitenkin olla. ei ne muut raskaudu kenenkään kiusaksi. ei kukaan myöskään voita lotossa toisen kiusaksi, eikä sairastu, eikä mene kuolemaankaan. ei synnytä, eikä te edes aborttia. kun niillä vaan on omat elämänsä.
ymmärrän että siihen umpioon kun joutuu, sieltä on vaikea päästä pois. on vaan fakta että katkeruus ei auta ketään, vaikka toki ymmärrän ettei sen syntyä aina voikaan estää.
kukaan ei vaan ole oikea henkilö tuomitsemaan sitä, kuka saa lisääntyä ja kuka ei. mä olen parisuhteen tuhouduttua ollut hankkimassa lasta yksin. ja mulla on siihen saatana ollut ihan yhtäläinen oikeus kun sivistyneillä, sivistymättömillä, rumilla, tyhmillä, kauniilla ja ihan tavallisillakin ihmisillä. niillä jotka on aviossa, nillä jotka on homoseksuaaleja, niillä jotka on yksin.
p.s. on monta "perhettä" joihin hankitaan lapsia, mutta joissa muut asiat on etusijalla. (ajatelkaa että myös vihaamani alkoholiongelmaiset saa lisääntyä rajoituksetta tai holhouksetta tässä maassa. niin! ja joissain perheissä "isi" on aina töissä, tai äiti, tai muuten kiinnostumaton omasta jälkikasvustaan jollain mulla verukkeella.) tämä sivistymättömille ja tietämättömillekin kerrottakoon. jos ei ole tullut mieleen. ja jotkut synnyttää lapsia myös vaikkei ne niitä halua. ajatelkaa. vittu mikä maailma. mutta näin se kulkee ja toimii. ja sillepä ei mitään voi. vaikka haluaisi.
p.s.2. katellisuudella ja katkeruudella myrkyttää vain ja ainoastaan oman mielensä. ja on totta että kukaan ei ymmärrä mitä käyt läpi. varsinkaan jos et puhu tai kerro siitä, mutta muiden tuomitseminen, tai sen laskeminen kuka on mitäkin ansainnut, ei auta myöskään sinua eteenpäin omalla tielläsi.
olen kirjoittanut. alan siivoomaan.
Joo. Mun mielestä taas kateus on yks normaaliin tunnekirjoon kuuluva tunne, jossa sinänsä ei oo mitään pahaa. Kyse on siitä, miten sen purkaa - blogit on usein melkoista vuodatusta, joten musta on ihan hyvä tilittää kateus/katkeruus sinne. Tuskinpa suurin osa meistä kuitenkaan tuntee/ajattelee vain niitä juttuja, joita blogiinsa kirjaa - vaikka usein tulee kyllä sellainen kuva. (No mustakin on kyllä ääliömäistä luokitella perusteita ihmisten oikeudelle lisääntyä tuolla tavalla: fiksuus, hyvätuloisuus, parisuhteellisuus jne. Tosi mustavalkoista! Vahinkoraskauksista tietysti voi olla montaa mieltä riippuen tilanteista...ja tällä tarkoitan sitä, että osa osaa ottaa sen vastaan hienosti ja kasvaa yhtäkkiä kohdalle tippuneeseen rooliinsa mallikkaasti mut osa taas on sit just näitä, joiden keskeinen tavoite on rasittua lapsen olemassaolosta mahdollisimman vähän. Mut tismalleen niin on suunnitellusti raskautuneistakin. Tosin siitä en oo varma, onko pitkään lapsettomuushoidoissa olleista...ainakin on hankala kuvitella sellaista. Mut varmaan niitäkin löytyy, joiden kuvitelmat vanhemmuudesta on olleet jotain ihan muuta kuin se arki.)
VastaaPoistaMutta lapsettomuuden arvista ja kateudesta...Sanoisin et siinä on aika iso ero ja se pointti, että et ole ihan sitä kamalinta tuskaa joutunut kokemaan. En usko, että kukaan yhtään vahinkoraskauden tyyppisestikään raskautunut koskaan voi ;) Sä oot kuitenkin elänyt jo kymmenisen vuotta äitinä siinä vaiheessa, kun et saanut toivomaasi lasta ja vaikka kävitkin läpi rankkoja hoitoja uskomattomalla tahdilla, sulle lapsen/lasten kanssa eläminen oli jo todellisuutta.
Jos sitä vertaa parisuhteettomuuteen niin silloin pitäisi verrata tilanteeseen, jossa sulla ei ole koskaan ollut parisuhdetta ja tiedät, ettei koskaan tule olemaankaan. Mahdoton tilanne ehkä kuvitella, mutta lapsettomuudessa kriisinä on kyse juuri siitä. Se ei ole mikään hetki, joka menee jossain vaiheessa ohi tai päättyy, kun nuolee haavat. Sehän iskee päälle vielä mummonakin, kun susta ei tule sitä mummoa.
Onhan se järjetöntä kadehtia toisten raskauksia/lapsia, kun ei ne todellakaan ole itseltä pois vietyjä. Jonkun raskaus on jonkun raskaus, se ei olis mitenkään voinut olla mun vaikka toinen ei oliskaan sitä saanut. Totta kai sitä myrkyttää oman mielensä kateudella, mut en usko et se on valinta tietyssä vaiheessa. Se on vaihe, joka kuuluu siihen kriisiin ja osana selviämisprosessia on just tilinteko sen asian suhteen, miten vihainen saa olla muille siitä, että ne nyt sattuu raskautumaan. On meissä toki kaikenlaisia tallaajia, mutta itse uskon, että suurin osa normaalijärjellä ja -tunne-elämällä varustetuista pääsee jossain vaiheessa sinuiksi kateuden ja katkeruuden kanssa, vaikka se ehkä kestääkin. Se, ettei lapsettomuutta kokemattomat ymmärrä, mitä lapsettomat käyvät läpi, on just tota, ettei käsitä sen kriisin osa-alueita ja vaiheita ja sitä, että ne on niin isoja asioita, ja siinä nimenomaan ei auta se, että tuomitaan joku tunne vääräksi.
Kaikilla ei ole näin, kun me ollaan erilaisia, mutta muutaman kivuliaan eron pitkän suhteen jälkeen kokeneena sanon omalla kohdallani, että vaikka eroaminen oli hirveää, lapsettomuus oli hirveää potenssiin sata.
Olikohan tästä hyötyä ollenkaan, hmm. En siis mitään hernepusseja oo nenääni vetänyt, mut ajattelin, jos osaisin vähän kuvailla sitä, mistä katkeruus voi johtua.
Ja edelleen olen silti sitä mieltä, että maailmassa on muitakin yhtä pahoja ja pahempia asioita ja kohtaloita kuin lapsettomuus ;)
R