päätin sitten puhua murulle mun ahdistuksesta. ja asioillahan on ääneen puhuttuna tapana muuttaa muotoaan. ehkä toinen osaa vielä kuunnella asian vaatimalla vakavuudella ja kommentoida fiksusti, ja se edesauttaa ahdistamisen painumista omaan pieneen mittakaavaansa.
mutta aamulla tuossa rakkaiden kanssa pötkötellessä tuli vaan sellainen olo, että mä olen niin täynnä rakkautta näitä mun läheisiä kohtaan. tuntuu ihan tajuttomalta että mun elämä voi olla näin hyvän tuntusta. kiitollisuutta tunnen myös siitä, että osaan nauttia tästä ajasta, ja heittäytyä tähän, enkä toivo eläväni mitään muuta kohtaa, aikaa tai paikkaa mun elämässä. huomaan ne pienet hienot yksityiskohdat.
- lapset kasvaa kun on kasvaakseen. (ne kasvaa koko aijan, kehittyy, muuttuu ja oppii uutta.)
- vauva syntyy kun on syntyäkseen. (se tuntuu ihanalta myös tuolla sisällä.)
- mulla on "aikaa itselle" kun on aikaa itselle. (musta muuten tosi voimakkaasti tuntuu "itseajalta" kaikki se mitä saan viettää niinkuin tuntuu hyvältä. myös se lasten tai koiran tai sukulaisten tai ystävien kanssa vietetty aika. mä olen halunnut asiat näin, ja tästä nautin/osaan nauttia.)
- meillä on aikuisten aikaa kun on. (on itseasiassa hullua sekin, että sen ajan voi vaan ottaa. ts. mitään ei tarvitse järjestellä sen eteen että on kaksin, ja on kivaa, ja ihanaa. (se aika voi olla päivällä, se voi olla illalla, se voi olla yöllä. se voi olla arkena) on tullut todistettua sekin, että se mitä haluaa tehdä, sen pystyy kyllä.)
pitää vaan tarttua hetkeen ja olla.
"joskus keskellä vuolasta virtaa tekee vain mieli nostaa airot vedestä, ja olla hetken onnellinen" *
nyt mä olen.
* (lainaus noin suunnilleen, tommy tabermann)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti