tajukankaalla, plösö

tänään jysähti. aamulla istuin duunikoneella, ja yhtäkkiä tuli olo etten voi oikein hyvin. kävelin tyynesti kahvihuoneeseen, hymyilin, laskin paperit pöydälle, ja ryntäsin juoksuun. ehdin juuri ja juuri pukkarin pedille kun taju kajahti kankaalle. mitkä ällöt kuumat aallot, kohina päässä, yrjöt kurkussa.

kun valot palasi, nostin jalat ylös ja huohotin. johtukohan raskaudesta? niskajumista? vai mistä ihmeestä? kammottavaa jokatapauksessa. duunikavereilla meni aamu päivitellessä mun kalpeeta olemusta.

kohtaus kuitenkin meni ohi, ja pystyin oleen loppupäivän töissä. pitää nyt seurailla jos oireita tulee lisää ja soitella vaikkas sille ihkulle neuvolan tädille...

me ristittiin masutyyppi "greipiksi". nyt greipin asumus on meinaan greipin kokonen, ja se on about 4cm pitkä ja painaa 10g. alkaa peukut erkanemaan kourista ja silmäluomet peittämään silmiä. aika hiis. nää on niitä asioita mitkä saa mut iloitsemaan tästä raskaudesta.

kerroin greipistä myös esikolle. epäilen asian tulevan esille kun vappubrunssilla kieltäydyn viinistä. ettei tule sitten omalle lapselle ja lähimmälle ihmiselleni yllärinä tämä pieni uutinen. mulla ei ole muutenkaan lasten nähden tapana ottaa mitään, mutta ruoan kanssa voin hyvin ottaa sen lasin viiniä. ja kun sukuloimaan mennään, niin siellä herättää heti epäilyksiä jos ei viini kelpaa. parempi näin.

tuntuu muutenkin että alan oleen sellanen pikkunen plösö. näin pienessä ihmisessä kertyneet 2kg näkyy heti. surkeeta. että ei sitä kauaa sen puoleen peitellä muutenkaan...

mama ja greippi 10+3

I neuvola

eka neuvolakäynti oli mulle pettymys. siellähän ei tehty mitään! sain ruokaohjeet, tai vältettävien ruokien listan. ja kehoituksen juoda 9dl maitoa päivässä. hooh.

verenpaine oli hyvä, 69/106. eron jälkeen syksyllä se oli mun normaalitasoon nähden korkeella (semmosta 90/140) ja olin tosi ilonen että se oli nyt ok.

painoa oli tullu huikeesti lisää. noin 2,5kg. mutta en ihmettele, koska kokoajan on hudujuttanut niin kovin, että kokoajan olen myös syönyt. eli ansaittua on ollut tuo kamala kilolasti. kaipa se siitä tasottuu ajan myötä.

hemppaa ei saatu otettua ollenkaan, sormi ei vaan antanut verta.

terkka laittoi lähetteen kunnalliseen ekaultraan. siellä sit kupataan kaikki veritestitkin.

se käynti alkoi vaan niinkuin olin olettanutkin. aloin märymään heti ekalauseessa. se on niin ihana se terkkatäti, ja tietää kyllä mitä olen syksyllä käynyt läpi, niin pari lempeetä sanaa niin johan aloin itkeä. puitiin vaan sitä kun en olekaan onnesta soikeana nyt vaikka olen tätä toivonut niin pitkään. mun alkuraskauden sairastelut ja edellisen vuoden keskenmenot ja kontrasti siihen että viimeksi odotuksen sai jakaa toisen kanssa ilolla, nyt olen yksin, on aika raju. terkka lohdutteli kyllä että on oikeus kaikenlaisiin tunteisiin ja ne raskauden aikana kehittyy pikkuhiljaa... totta ja tiedänhän mä nämä.

on se vaan kun arki pitää selvittää vaikka väsyttää, oksettaa ja huimaa. arjesta selvii yleensä kuitenkin hymyillen, mutta ei vaan jaksa iloita tästä pahoinvoinnista. ja sit tulee jotenkin syyllinen olo. ja pitäisi oppia pyytämän apua ja tukea tuntematta kiitollisuudenvelkaa tai syyllisyyttä... niin-pä. se on helpommin sanottu kuin tehty.

ja aina kun on ollut semmonen "mäpärjäänkyllä"-meininki, niin noro+kuume+poskiontelontulehdus+raskauspahoinvointi sai tuntemaan olonsa ensikertaa elämässä jotenkin haavoittuvaiseksi ja tavalliseksi kuolevaiseksi. surkeeta.

eilen soitin murulle ja pyysin tuomaan maitoja ja mehua ja mehukeittoja. ihan vaan siksi että tuntui etten niitä jaksa kaupalta tänään kantaa. ja toinen tuli autolla. simppeliä. eikä tehnyt edes tiukkaa. kyllä mä opin, ja tää siks rajattomaks iloks muuttuu...

sitä odottaessa lähden kohti mamman pääsiäsipöytää. jes!

ultrassa

kävin siellä yksityisellä missä tuota itusta on yritetty alkuun saada, nyt alkuraskauden ultrassa. musta oli ihan liikuttavaa kuin innokkaasti ja kannustavasti mun ilmaantumiseen suhtauduttiin. meni ihan paljonkin ylimäärästä aikaa sellaseen yleiseen chattailuun ja kuulumisten vaihtoon hoitajien kanssa. ne oli niin vilpittömän ilosia mun puolesta, että itsellekin tuli tosi hyvä olo.

(mähän en neljästä plussasta huolimatta ole oikein uskonut tähän raskausmahdollisuuteen. taustalla kun on nuita huonojakin kokemuksia, ja sikstoiseen mun rinnat ei ole yhtään raskaat, kasvaneet tai arat.)

ultrassa kuitenkin näkyi rimppalimppanen (6,4mm) alkio ruskuaispusseineen. ikähaarukka pööpööllä oli 6+4-7 vkoa, sydän siellä sykki jo. tyypin ikä tarkentunee seuraavassa ultrassa. nyt oli niin milliosien peliä tuo mittaaminen. inssissä on se muutaman pvän pelivara siinä hedelmöittymisessä, että siksi ei tuon tarkempaa aikaa siihen laitettu. mun laskettu aika olis nytten 21.11. eli vkoa ennen pikkurakkaan synttäriä. huisia! sain neuvolakortit ja kaikki.

ei sitten tullut tuplapottia, vaikka siihen olisi ollut mahdollisuudet. femar siis kasvatti mulle kaksi munasolua, jotka siinä inssin korvilla irtosivat molemmat. joista toinen on sitten sekä hedelmöittynyt ja tarttunut kasvamaan. nyt siis haudonnassa yksi alkio, ja tämä käy mulle oikeen passelisti. kokonaisuudessaan itselliselle ihmiselle olis tullut varmasti äimistelyä ja hätä käteen kaksosten kanssa, olisin mä nekin huolinut. oikeen mieluusti. mutta hyvä näinkin!

p.s. miten mulle tuli siinä sitä sykintää katsoessa jo ns. "poikaolo"?
p.s. miten mua vieläkin epäilyttää ja pöllämystyttää koko asia. voiskohan sitä alkaa olemaan jo ilonen? lääkärikin sanoi että kun sydämensyke siellä näkyy ja kaveri on oikeassa paikassa, on odotusarvollisesti asiat tosi hyvin.

eilen

eilen muru kävi illalla. se oli jo lähdössä kotiinsa, mutta alkoi sohvalla vielä sivellä ja hieroa mun niskaa. voi ihme. hetken oli tosi-tosi-tosi hyvä ja onnellinen olla. ei merkkiäkään pahoinvoinnista, ei kivusta, ei poskiontelo-ongelmasta, ei mistään muusta maailmasta. sellaset hetket pitää vaan tallentaa jonnekin aivokuorelle. ja tiukkaan.