anonyymiys täällä ja siellä

hei!
yhden anonyymin kyssäri siitä käykö täällä mun tuttuja lukemassa tätä, alko kiinnostaa muakin,
siispä! 
lisäsin vielä sivupalkkiin yhden kyssärin.
vastaile vielä siihen kiitos.

mä pohdin jatkoja täällä.

pikku ystävät

ystävänpäivänaamuna kun menin natiaisia herätteleen, säikähdin sikana, koska kundi oli kadonnut.
mylläsin sen sängyn, katsoin sängyn alle,
ja menin tsiigaa aikuistensängystäkin.
ei.
mihin hittoon voi pieni mies kadota yön aikana?

no löytyhän se. parhaan ystävänsä, siskon sängystä.
se oli kiivennyt mun katsekorkeuden yläpuolelle. selitys oli se, että omassa sängyssä haisi kakka.
aha.
mihkäs sitä menis jos omassa sängyssä kakka haisis, jos ei parhaan ystävänsä sänkyyn.

meillä natskut ei juurikaan keskenään riitele. mitään mustasukkasuutta ei meistä aikuisista ole, eikä sisarkateuttakaan niiden välillä. aina huolehditaan että toinen tulee mukana, esim. päiväkodin pihasta, eikä kundi saa unta ennenkun tyttö on kiepattu sänkyyn kanssa.

ihanat pikkuystävät!

petetty olo

sain edesmenneen ystäväni lauran kirjoittaman "paljain jaloin"-kirjan luettua.
alun "mä olin siellä" itkufiilikset vaihtui kirjan edetessä ulkopuoliseen oloon ja jotenkin petettyyn tuntemukseen.
mä luulin että me oltiin lähempiä.

ymmärrän ettei ystäväni jaksanut kieriä syövässään meidän edessä, vaan elää ihan normaalia elämää. että itkeminen, itsesääli ja hajoilu oli hänen omasta valinnastaan hänen yksityisiä asioitaan.
"uljas" kuvaili kustannutoimittaja lauraa.
se on musta paras sana kuvaamaan lauraa, sellaisena kun mä hänet muistan.

mutta. kirja paljastaa mulle kaiken karmeuden siellä uljauden takana.
ja mulla on petetty olo.
raivostuttaa, että toisella on pinnan alla ollut ahdistus. että toinen on kärsinyt, siellä pinnan alla ihan tavattomasti.
onko mulle monta kertaa sanottu että se kuolee tähän?- ei monasti, mutta muutaman kerran.
oonko mä halunnut kuulla sitä? - no en.
lässytilässyti lää "ota pakuriteetä",, "tällä on tarkoituksensa" ja "seuraavaks sä paranet" ja muuta paskaa mitä nyt optimistin suusta voikaan tulla.

kiitokset kirjan lopussa itketti mua kovin. tosin kansien sulkemisen jälkeen tuntui että omani oli aivan ansaitsemattomat.

juteltuani lauran puolison kanssa mieli vähän rauhottui.
mä olen tarjonnut sitä mitä olen osannut, sitä mistä kiitoksetkin tulivat. ystävyyttä.
silti mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin... kerron jos tulee mieleen.

tänään olin onnellinen

ei kestänyt kun hetken siirtyä lomamoodiin. tänään olin jo onnellinen ja rentoutunut.

vietettiin aikaa metsässä. mutsin ja naperoiden kanssa kerättiin mustikoita. spansku vahti hoodeja, ja naperot sai lounaan retkimallissa. mun ja rutun poimima rasia meni pakastimeen, samoin mutsin poimimia muutama. herkutteluunkin jäi rasia jääkaapin puolelle.
me myös lennätettiin leijaa. ja ystävä kävi kylässä. aurinko paistoi.
ihana lomapäivä! 

patologista

neuvolapsykahan kysyi multa että ymmäränkö patologian sen takana, että a) olen hoitoalalla ja b) pyrin laittamaan muiden hyvinvoinnin aina omani edelle.
joo, tajuan. ja tiedän. ja asialle vois tehdä jotakin, että pysyis mutterit kupolissa kohdillaan, mutta aina ajattelen että "sitten myöhemmin".

yks asia jonka olen kotoa oppinut, on semmonen yhteisöllisyys ja välittäminen mitä harvoin enää näkee. johtuukohan slaavilaisesta mentaliteetistä, vai mun vanhempien omista arvoista, mutta meille on aina saanut ihmiset tulla. ihan asumiseks asti.

kun olin pieni, mein talossa asui tyttö jolla oli aika rapajuoppovanhemmat. ne jätti eka-tokaluokkalaista yksin kotiin jopa viikoksi kerrallaan kun olivat renttureissuillaan. niillä oli paskasta, haisevaa ja ruoatonta. kun kymmenettä kertaa pyysin kaverille leipää, tai että se sais olla meillä yötä, isältäni paloi närvit. muistaakseni tytön kamoja haettiin kotoa repun kanssa, ja se muutti meille. kertaalleen sen känninen isä kävi oven takana riehumassa että "tyttö takas!", mutta isäni ei heltynyt. kaverin isä lähtiessään karjui että "lapslisiä tein on turhatoivoa!!!"  tyttö asui meillä kunnes sosiaalitoimen hitaat rattaat käynnistyi, sitten se pääsi tädilleen asumaan.

meillä on myös asustellut muutama isän kaveri. laman aikaan ihmisiltä kun meni kaikki alta, ei vanhempani voineet jättää ystäviä pulaan. ensin meillä asui kari monia pidempiä ja lyhyempiä jaksoja. myöhemmin toni.

musta oli vaan mukavaa kun meillä oli kotona elämää. ja elämän kuluttamia, tunneälykkäitä keskustelukavereita aina kun tarve vaati. ja se tyttökin sai itselleen hyvän elämän tädin luona.

nykyään mä haaveilen kriisiperhetoiminnasta, olen kyllä aatellut että jos joskus asuis maalla, vois ottaa kotiin myös kriisimummoja. *wirn* ja niitä kodittomia koiria. patologista tai ei, siitä saan elämääni sisältöä ja fiilistä. jaettu onni ja turva kaksinkertaistuu aina.

samoin kun suru puolittuu.
mulla on ollut täällä muutaman pvän sydämensä särkenyt ja lastin paskaa päälleen saanut ystävä. ihminen joka on auttanut mua kaikessa mahdollisessa elämän aikana. jonka kanssa on ennenkin surut ja ilot tasan jaettu. tuntuu samalla hyvältä olla toiselle läsnä, silittää, tarjota ruokaa ja kuunnella, ja samalla raastavalta, kun toisen pahaa oloa ei saa nostettua harteilta ihan helpolla.
tälläkin ihmisellä on oma patologiansa. keräillä "ei niin helppoja" -  jopa sekopäisiä ihmisiä ympärilleen.
huoh.

viime hetkessä

viimehetken korttiaskartelua.
kylmää kahvia.
oksennuspyykin pesua.

aamulenkki kylmässä sateessa.

ristiriitaisia tunteita. haikeutta. pelkoa. surua. rakkauttakin.

niistä on tämä aamu tehty.

ajattelin arkulla sanoa sittenkin jotakin.
"tuki tuki tähtönen, iltaisin sua katselen" on hyvä.

mä... ja sä.

...
tilasin silikonirenkaita että saan höyheneni takaisin päähän. ne kuuluu siihen.
ostin lapsille kesävaatetta.
hankin meille keikkaliput.

valitsin hautajaisvaatteet.

päätin etten sano mitään arkulla, jossei siltä tunnu. naapuri käski laulaa. ei ne halua sitä kuulla.

sä olit kaunein mun tuntema kaljuksi päänsä ajellut nainen. enkä mä koskaan unohda sun vinoa, veikeetä hymyä. sä olit urhea ja reipas sairaanakin. viisas ja rauhallinen, aina. olisit nyt hemmetti juonut tarpeeksi sitä pakuriteetä jonka unohdin tein hellalle kiehumaan ja mennyt homeopatiaan niinkun sanna ehdotti. me oltais sut mieluusti pidetty mein kanssa. nyt ensin ajattelin etten ikinä enää rukoile, koska mun jumala on tehny virheen, ja ollut tuhma. niin paljon mä olen sun puolesta rukoillut. mutta sitten ajattelin että sun on hyvä olla. mies tänään bussissa lupas mulle sitäpaitsi iänkaikkisen elämän. ei haittaa että mua sattuu nyt, koska sulla ei ole kipuja enää. kestän kyllä. lepää rauhassa. lupasin että olen ensimmäinen joka itkee sun hautajaisissa. tällänen slaavilainen tollo. eipä tule muille paineita kun ruttunaaman kanssa ulistaan jo autosta noustessa. huomenna nostan maljan sille että sä olit kerran. elit kerran.
"olet todella kaunis, elät vain yhden kerran, olet todella viisas, elät vain hetken verran."

kuolemasta

ystäväni oli pyytänyt kuvaa muistoksi itsestään pojalleen. tongin tiedostoja, ja löysinkin muutaman.
muokkasin, tallensin odottamaan tulostusta ja hautajaisia.
mitä kuvien oheen kirjottaisin? en tiedä.
pitääkö mun sanoakin jotain?
vaikka en edes ymmärrä että toinen on lakannut olemasta.
mennyt. minne?


kirjoitin pitkän tekstin tähän, mutta deletoin. 
yhden kuvankin liitin tähän, ja poistin. vaikkei siinä mitään erityistä, tunnistettavaa näkynyt.
tuntuu liian henkilökohtaiselta. 

muru kertoi ystävän kuolemasta rutulle. se on niin rauhallinen jotenkin. muru siis. mun peruskallio. (loov) lapsi ei kurjaa uutista säikähtänyt, kun aikuinen oli sees. illalla ruttu kertoi mulle että jos mä tai mami kuoltaisiin, niin se itkis ihan hirveesti. ei me kuolla, valehtelin. taas. paitsi joskus, pehmensin valhetta. mutta ei siitä tarvitse murehtia. se kuuluu elämään. "nii, kuollaan sitku me ollaan jotai sata." - no vaikka.

ystävyys

perjantai-iltana: 
-tuutsä iltateelle? mulla on tylsää...
- tietty!
- voitsä käydä mulle kaupassa matkalla?
- tietty! mitä sä haluut että tuon?

lauantaiaamuna:
- onksul lasten elokuvia? voitsä tuoda? ruttu on nähny mein kaikki ja bami on kuumeessa...
- joo. tuun kohta. mitä tuon?

lauantaina päivällä:
- ethän sä viittis tulla meille hetkeks? bam on kovassa kuumeessa, ja mun pitäis päästä koirien kanssa ulos. en raaski bamia toista kertaa ulos ottaa...
- joo. tietty tuun! ihan mieluusti :)

huoh. onneks on ystäviä.
tai näköjään se ykskin riittää.
arvo: mittaamaton.

kiitos. oot rakas.

...ja anteeks jatkuva vaivaaminen!

taivas... miten pääsen sinne?

insinööri kävi linkittämässä mulle syöpää sairastavan puolisonsa blogin. se on tossa mun näytön sivussa mun muiden suoskareiden ohessa. (en viitsi ilman lupaa sitä linkittää, kun en blogilistalta sitä itse löytänyt, sorry.)

tänään kun mulla oli päiväuniaikaan lukurauha ja blogikierros menossa, luin sen blogin alusta loppuun yhdellä istumalla.
vapisutti, oksetti ja itketti. menin ulos tekemään tuhmia töitä (siis tupakille, hyi!) ja pidättämään itkua.

sisään tultuani jehovan todistajat tiputtivat flaijerin mun postiluukusta. sen kannessa lukee: taivas... miten sinne pääsee? aika sattuma.

jumala rakastaa minua, taivaaseen on vain yksi tie, ota hänet vastaan ja niin edelleen.

kuule jumala, mulla olis taas yksi kysymys.
se on: miksi?
miksi mun ystävä joutuu kärsimään kipuja, ja luopumaan tästä elämästä? miksi mun ystävä joutuu luopumaan puolisostaan? miksi pikkunen poika jää ilman äitiä? miksi mun pitää luopua mun ystävästä? miksi yksille laitetaan niin paljon kipua, epävarmuutta, pelkoa ja tuskaa? miksi mun ystävä joutuu kysymään miksi? mitä on kuoleminen? mitä jos itse tietäisit että siinä se tulee. seuraava juna johon on noustava. heippasitkaikille ja kivaaoli. niinkö?

tulkaahan jehot ovelle niin tarjoan kahvit ja saatte vastata jumalanne puolesta näihin.

mä olen oikeesti iltasin lähetellyt lämpimiä ajatuksia taivaisiin. kiitoksia mun rakkaista, ja suojelupyyntöjä mun murulle. mitä mä mun ystävälle toivoisin? pyytäisin? ihmettä? pehmeää loppumatkaa? (hei rakas ystävä, sun juna tulee, oota, voinksmä auttaa näiden laukkujen kanssa...) sitä että me muut kestetään ja jaksetaan? 

mä niin uskon ihmeparantumisiin, uskomattomiin sattumiin, siihen että diagnoosit menee harhaan ja tilanne onkin hyvä. homeopaatteihin, healingiin, akupunktioon, osteopatiaan, kuusenkerkkämehuun. mä tiedän että mun ystävä on yks miljoonasta ja yhtäkkiä syöpä on poissa. eikö niin? vai pitääkö jo lakata uskomasta ja toivomasta?
en halua.
en suostu.
mitä jos en ala tätäkään? en suostu.
pitäkää tunkkinne ja syöpänne ja muu saatananne.
haistakaatten paska.


mitä jos maailmassa on asia jota en saa käännettyä toiseen suuntaan vaikka yrittäisin mitä?
mitä jos jotain pitää vaan kestää vaikka ei halua?

emmä tätä tilannut. haloo! ehtii vielä kääntää venettä! muuttaa suuntaa. ottaa lääkkeitä ja parantua! ohoi, seis! annetaan tuon junan mennä. keritään me seuraavallakin. mennään mielummin sillä josta ei vielä tiedä koska se tulee. jooko?

haluaisin teille sanoa

kirjotin eilen illalla kasan sentimentaalista soopaa. en kuitenkaan julkaissut tekstiä, koska se oli musta niin töllöä. muutin kuitenkin mieltäni. antaa mennä vaan. ja tulla. soopaa ovista ja ikkunoista. 

olen puhunut tänään painavia asioita. kolmeen kertaan.
ensin insinöörin kanssa. elämästä, kuolemasta ja kaikesta siitä väliltä.
sitten murun kanssa. parisuhteesta, stressistä ja mähaluun-sähaluut-mitennääsopiiyhteen:stä.
ja illan pääteeksi uupuneen puistoystävän kanssa. väsymyksestä, arjesta, sen miehestä.


nyt uuvuttaa ja selkää särkee. pää ja mieli on turta.


insinöörille haluan olla tässä. kuunnella. toisaalta mulla on valtava halu paeta pahoja asioita, elää omassa illuusiossa jossa ihmeitä vaan tapahtuu ja epätodennäköset asiat tulee todennäköisiksi. vaikeat asiat katoaa. elämä voittaa ja maailma pelastuu. vaikka mun koko maailmankuva tässä nyt romuttuis, ja mun psyyke repeilis, niin tässä olen. olen vaan. en voi enää paeta. ja olen huomannut etten haluakaan. en koe tässä mitään kasvattava tai opettavaa. surua ja haikeutta ainoastaan. ja kauhua. luopumisen pelkoa.


murulle haluisin takoa järkeä päähän, en vaan löydä työkaluja. mä haluaisin että se tietää että jaksan ja pystyn vielä vaikka mihin. ei tämä ole mikään yhdensuunnan moottoritie. tätä pääsee kahteen suuntaan. avaisitko suusi ja pyytäisit apua? kun se ei tarjottuna kelpaa. ei se tee susta huonoa ihmistä ja koska rakastan sua yli kaiken, teen täällä arjessa vaikka ja mitä auttaakseni sua. kun mun ei tartte kaikkea yksin jaksaa, ei tartte sunkaan. 


ja naapurille haluaisin sanoa että lapset on kerran pieniä, ja mieskin vaan näyttää tollolta niiden väsyneiden silmien läpi. perusasiat on kunnossa. ei sunkaan tarvitse yksin kaikkea jaksaa. eikä haittaa että sä itket kun ollaan koolla, parempi että pystyt huonojakin asioita jakamaan meille. pyydä sinäkin, otan lapsia, tulen käymään, olen vaan. onneksi on ystäviä. ne välittää, ja huolehtii. 

lapset menee tänään yökylään. (kiitos rakas L!) meillä on ilta kaksin murun kanssa. mä menen huomenna tuon viimeeksmainitun ystävän kanssa kirppistelemään. otetaan hyvät eväät. kahvia, pullaa, karkkia. kotiäitien vapaapäivä, omaa aikaa. illalla kun lapset kotiutuu, ne pääsee vaahtokylpyyn. rutulla on karkkipäivä. sunnuntaina mennään kummilaan hiissailemaan. ja maanantaina alkaa murun vapaat.

kyllä tää tästä iloks kääntyy. ja onneks. ja kaikeks tutuksi ihanaksi. kun vaan jaksais tän päivän. olla reipas ja hyvä mutsi. ja ihana puoliso. siivota vähän. huolimatta siitä että silmät räpsräpsyy. ahdistelee ja vituttaa. selkää särkee.

p.s. lapset on ihania. hyväntuulisia, reippaita, kauniita. kyllä mä jaksan. ja jaksan ja jaksan.

suru

hmh.
luin eilen siri hustvedt:in "kaikki mitä rakastin". mulla oli niin hyvä flow sen kirjan kanssa, ja oikeen ahmin sitä eteenpäin. kunnes juonenkäänne "bang" päin naamaa. sit mä tulin hyvin surulliseks, ja teki vaan mieli itkeä, murehtia ja olla vaan peittojen sisässä.

samaan teemaan sattuva asia törmäs muhun aamulla kun kävin duunissa poikulin kanssa. tietty aulassa oli vastassa ihminen jota en olis halunnut nähdä, sillä kohtaamista olin jotenkin jo pelännyt etukäteen. ja isku oli molemmille kova.
mun yks kollega, se jonka kanssa oltiin supistu raskausasioita, istuttu selvinpäin pikkujouluissa pyöreine mahoinemme, törmäilty kaupungilla mä vauva mukana, se viimesillään raskaana. siinä se seisoi, leperteli pojalle, ja sanoi ettei tuommosen taaperon näkeminen itketä. ja sitten se repesi itkuun. mäkin seisoin siinä ku joku jäykkä idiootti vaikka kuinka pitkään. nieleskellen itkua.

se menetti pienen tyttönsä kaksi viikkoa synnytyksen jälkeen. tyttö olisi samoja ikiä poikulin kanssa.

mä tulin niin pohjattoman surulliseksi.

olen itkeä tirautellut tänään jo monesti.

voi paska, niin kurja on joskus tää maailma. ja epäreilu. ei riitä sanat kertomaan miten pahoillani olen.
eipä tänään muuta. mä jatkan tät itkemistä.

lauantai kouvostoliitossa

poikuli nukkui illasta aamuun önisemättä. olipa virkistävät unet myös mulle.
ensimmäinen yö mummolassa meni tietysti ihan natistessa poikasen osalta. outo paikka ja rapiseva matkasänky vaikeutti unen saantia ja unessa pysymistä. toinen yö meni paremmin, ja kolmas yö siihen tyyliin jo kuin yöt yleensä kotona.

torstaina muru kävi rokottamassa mun koiran kunnaneläinlääkärillä. voin kertoa että maksoi noin puolet siitä mitä suurkaupungissa moisesta lystistä veloitetaan. saatiin myös lurppaluomiin silmätippoja. ne rähmii aika ikävän näköisesti ja usein. riippaluomen alle pääsee helposti likaa, ja ihan tyyppivika tuo silmien ärtyminen taitaa noilla fieldeillä olla.

torstaina käytiin myös näyttämässä naamoja tatuointikaupassa. ja eilen sitten muru kävi ottamassa siellä 30-v. synttärilahjansa etukäteen. halusin antaa jotakin mitä se haluaa, ja josta on iloa pitkäksi aikaa. käytin samalla tilaisuuden ja vertaistuen hyväksi, ja otin itselle hartiaan pienen merkin. nyt olen sitten "merkitty nainen" ...*wirn* murun tatska-ajan sokkailin kouvostoliiton keskustassa, ja löysin kivoja vaatteita. pakkohan ne oli napata mukaan. tuntuu että nykymuoti on niin kaukana mun vaatekaapista, että kerrankin kun jotakin mieleistä löytyy, on se napattava mukaan liikoja miettimättä. se on varmaan tuo kouvostoliittolainen muoti mikä mummojen verhomuodin lisäksi mulle sopii.

vielä yksi pyörähdys kaupungilla ja sitten lähdetään kotia kohti.

siinä kotiinmenossa on kurjaa se, että ystävänaapureita koskevat ikävät faktat lävähtää naamalle ja muuttuu vielä todemmiksi. asiat ei ole enää sillä tollalla mihin on totuttu, ja heidän lisäkseen pitkää, vaikeaa ja toiveiden täyttämää tietä kulkee myös meidän perhe.

elämä on.

elämä on epäreilu paikka.
kenelle siitä saa valittaa? mun jumala ei näköjään kuuntele.
yritän puhua sille silti.

kaikella on tarkoituksensa ja höpöhöpö.

on olemassa asia jolle en näe tarkoitusta. en selitystä. en oikeutta.

ihmeitä toki tapahtuu. antakaa mulle sellainen.

minä ja läski tyhjäpää

sain eilen viestin naapurinrouvalta. "josko illalla lenkille yhdessä?"
muutenkin mulla sattui olemaan karvanaamojen iltanakki, joten suunnistimme rouva "tyhjäpään" kanssa merenrantaan iltahöntsille kun olin saanut lapset nukkumaan.

olipa virkistävää.

lenkkiseurani on ns. iloinen tyhjäpää. joka mm. luulee että eräs remonttikauppa on nimeltään "pauhaus", ja sanan taivutus kuulostaa kivalta sen puheessa. se on aina menossa pauhaukseen, tai niiden lattiat on ostettu pauhauksesta.

se on aika pinnallinen ja keveä seuralainen. eilen höpistiin sen painosta ja lihomisesta, ja parisuhteista tietty. tyhjäpää on noin 180cm pitkä ja painaa 62kg kuulemma. ja on nyt vaan repsahtanut ja tullut tuollaiseksi "läskiksi". jep.  hyvä että olen niin nopea kävelijä, että moinen pullero joutui juosta koko tunnin mun vierellä. vaikka sillä on noin puolimetriä pidemmät jalat kuin mulla. kuului kuulemma oikein kun kalorit kului.

"tyhjäpää" on hyvä juoruilemaan ja kertoilee kaunistelemattomia totuuksia ihmisistä joita en tunne.

se on ystävällinen ja kiinnostunut mun asioista kuitenkin. se kertoo omista asioistaan  keveesti ja nauraa paljon. ikinä en ole sen ihmisen kanssa puhunut mitään syvällistä, enkä kuullut sen analysoivan mitään asiaa pintaa syvemmältä. tuskin sillä on edes mitään syviä ajatuksia. (toisinaan mietin että mitä jos se onkin tosi syvällinen ja puhuu mulle höpöhöpöä koska ajattelee mun olevan "sellanen"?)  

se on vaan niin bimbo blondi, mutta jotenkin mä pidän siitä ihmisestä.

ootan jo seuraavaa lenkkiä, ja niitähän todellakin tulee tässä varmuudella olemaan, kunnes se pääsee "läskeistään" eroon... [hymistelyä] hassu iloinen tyhjäpää.

lähiö!

hitsi vieköön.
eilen sain taas viestin naapurinrouvalta, josko otettais sidukat pihakeinussa?
no miksipä ei?! muru oli duunissa, himpulat unessa ja kotona älyhyvä teini-itkuhälytin.

ihanaa aikuisten naisten höpöttelyaikaa nätissä ympäristössä. verratonta vertaistukea, parisuhteiden puintia, arjen taklaamista. mun piti olla pihalla vaan hetki, yhtäkkiä kello oli puolta yötä. ja paikalle oli pikkuhiljaa hiipinyt muitakin lähiömutseja.

sitten itkuhälytin viestitti että "vauva huutaa, tutti ei auta", joten hilpasin kotiin. poika kapaloon ja mamma unille. sainkin sitten kaupanpäälle hyvät kuuden tunnin unoset, olo on levänneempi kun aikoihin.

verraton vertaistuki ja kohtaaminen pariisissa

sain eilen viestin yhdeksän jälkeen illalla "ei sada, sittenkin pihakeinuun?"

naapurinrouvan kanssa otettiin lasilliset punkkua pihakeinussa. se on ihan verraton vertaistuki mulle. sillä on tosi temperamenttiset lapset, ja kun marmatin tuosta poikulin lohduttamisen vaikeuden aiheuttamista tunteista, se tiesi tasan mistä puhun. sen molemmat lapset ovat ilmaiseet pienimmätkin tyytymättömyyden aiheet aina raivoisalla huudolla. en ole siis yksin asian kanssa, eikä poikuli ole raivokkuudessaan ainoa laatuaan.tuollaisia ruutitynnyreitä on siis muitakin.

luin illalla myös anna walhgrenia, ja se muistutti mieleen että puolivuotias on aikamoinen keimailija, ja riemastuu totaalisesti siitä että jokaisesta kohtaamisesta tehdään "suuri numero". "ja kun nyt löysitte toisenne kadulla keskellä pariisia, kymmenen vuoden tauon jälkeen, kummallakin takana myrskyinen elämä ja nykyinen elämä ilman ainoatakaan ystävää - ja osoitekirjakin hukkui berliinissä pommitusten aikaan... sinä! - täällä!" sellaiset kohtaamiset on keimailijan makuun.

ja todentotta. toimii.

yksin hyvin viihtyvä (tänään iloinen) poikuli menee onnesta pähkinöiksi kun se alkaa natista ja tulen paikalle "sinä! - täällä!" - tyyliin. olipa meillä riemuisa ja hilpeä aamu lukuisine riemukkaine kohtaamisineen. poikulin dissattua täysin "vauvatanssi-idean", imetyksen ollessa yhtä sohlaamista ja heilumista, sekä vaimon hylättyä perhepeti-idean, mulla on myös mun ja vauvan "omien juttujen" vähyydestä ihmeellinen paskamutsifiilis. tällä pienen olosella jutulla oon tänään iskenyt keimailijan ytimeen, ja olen enemmän kun tyytyväinen itseeni taas. 

tauolla

eilen juttelin mun kaverin kanssa joka ei lapsista ymmärrä juurikaan mitään, tai nätimmin sanottuna ei ole kiinnostunut. kohteliaasti se kyseli mitä vauvalle kuuluu ja muut fraasit. vauvan kuulumiset jäi tasolle "paskoo alleen ja nukkuu".  "ihanapoikakaunisliikkuujanukkuuhyvin,ihanluonnettaesittää...plaaplaa" meni siltä ihan ohi. kahveillekaan en aio sen ihmisen kanssa ihan heti lähteä, en jaksa pyydellä anteeksi sitä että nuorimmaiseni osaa ilmaista itseään parhaiten huutamalla. ja saattaa intoutua huutamaan kesken aikuisten juttujenkin. häiritä hyvää juttua, ja jopa paskoa alleen ruokapöydän ääressä. sellasia nuo "toukat" vaan nyt on. odotelkoon muutaman vuoden sekin kaveri sitten aikaa "parempaa". mulla ei ole mitään tietysti hänen mielenkiinnottomuutta vastaan, mutta eipä just nyt ole paljoa yhteistä puhuttavaakaan.

toistaseks mulle/meille on piisannut sellastakin seuraa jolla toleranssia vauvanpieruihin ja huutoon on. nautitaan siittä!

minirimpsa

mamma kävi eilen rimpsalla. tai oikeestaan se oli ns. minirimpsa. muru ja himpulat heitti mut etkoille ystävän luokse, naukkasin kaksi lasia viiniä ja pikkusuolasia, ja kurvasin kotiin kello 23.

oli todella kivaa olla ihan aikuisten kesken, nauraa ja kälättää, juoda ne viinilasilliset hyvässä seurassa. meillä on sellanen poppoo teiniaikojen joukkueen kanssa, että vaikka aikaa kuluu, on kemiat ennallaan. aina ja uudelleen.

oih, mulla on vielä ystäviä, ja osaan vähän pitää kivaakin. muut kurvasi sitten etkojen jälkeen baariin, minä ystävän hakemana omaan kotiin omien murukoiden kainaloon. joka ilta sitä on onnellinen noista pikku tuhisijoista, ja tuosta isostakin. kotiin on aina kiva tulla.

ehkä kesällä jo vois käydä haistelemassa baari-ilmaakin, ja vähän tanssahdella murun kanssa. ehkä.

kyky empatiaan

kyky empatiaan tarkoittaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. pidän itseäni suhteellisen empaattisena ihmisenä, mutta huomaan että joissain tilanteissa on parempi etten yritä astua sinne toisen ajatusmaailmaan ollenkaan.

kauppareissulla pari päivää takaperin, kun sain olla siellä yksin, ja omien ajatusten kanssa, karkasi ajatukseni sinne toisen asemaan. ystävän, joka taistelee oikeudesta elämäänsä sinnikästä syöpä-nimistä vastustajaa vastaan. on enemmän kuin kamalaa tässä seistä vieressä ja yrittää auttaa, kun tuntuu ettei ole sanoja, ei ole keinoja. ei ole mitään mitä voin konkreettisesti tehdä. kuunnella ehkä. olla olkapää. antaa sohvannurkka. tehdä ruokaa. mutta miltä mahtaa tuntua pienestä ihmisestä kuulla syövän uusineen? miltä tuntuu ajatus tästä elämästä luopumisesta? perheestä luopumisesta? kaiken jättämisestä? minnelienee joutumisesta?

miten ihmeessä sitä saa jalkansa liikkeelle tuomiota kuulemaan? miten nukuit yöllä? miten sait syötyä ennen lähtöä? kuulitko mitä lääkäri sanoi? tarttuiko joku sana pyörimään päähän? saitko faktoista selkoa? puristiko kauhu sun vatsaas samalla lailla kun mulla kun kuulin tästä? alkoiko sisäinen kamala vapina? oliko sun vaikea hengittää? APUA!

mulla ei ole mitään tajua eikä hajua tästä. en pysty asettumaan toisen asemaan. en halua edes yrittää. ahdistus ja tuska on liian valtaisat. tuossa kauppreissulla jo muutaman minuutin aikana. ehkä olen jopa parempi ystävä jos en edes yritä olla niin empaattinen. sääliminen ei auta ketään, ja jos yritän asettua toisen asemaan, kauhu täyttää kaiken.

kiitos jatkoajasta. kiitos uudesta mahdollisuudesta. kiitos uskosta ja toivosta. ja rakkaudesta.

jollekin oman jalan menetys on elämän suurin katastrofi. mein perheessä ja tässä lähellä se on likellä juhlaa. mahdollisuus. eilen vietettin jalan läksiäisiä. teimme murun kanssa jalanmuotoisen kakun, vaahtokarkkimassakuorrutteella. oli aika autenttinen jalka. ja maistuikin hyvälle. jätin pienelle taistelijalle "hiippakuntamme" siunauksen, pienen ikonin kaapinpäälle kun luikahdimme ulos kemuista. maanantaina soittelen työpaikalleni ja kyselen proteesiasioista. eli autan käytännön asioissa. sen osaan.