patologista

neuvolapsykahan kysyi multa että ymmäränkö patologian sen takana, että a) olen hoitoalalla ja b) pyrin laittamaan muiden hyvinvoinnin aina omani edelle.
joo, tajuan. ja tiedän. ja asialle vois tehdä jotakin, että pysyis mutterit kupolissa kohdillaan, mutta aina ajattelen että "sitten myöhemmin".

yks asia jonka olen kotoa oppinut, on semmonen yhteisöllisyys ja välittäminen mitä harvoin enää näkee. johtuukohan slaavilaisesta mentaliteetistä, vai mun vanhempien omista arvoista, mutta meille on aina saanut ihmiset tulla. ihan asumiseks asti.

kun olin pieni, mein talossa asui tyttö jolla oli aika rapajuoppovanhemmat. ne jätti eka-tokaluokkalaista yksin kotiin jopa viikoksi kerrallaan kun olivat renttureissuillaan. niillä oli paskasta, haisevaa ja ruoatonta. kun kymmenettä kertaa pyysin kaverille leipää, tai että se sais olla meillä yötä, isältäni paloi närvit. muistaakseni tytön kamoja haettiin kotoa repun kanssa, ja se muutti meille. kertaalleen sen känninen isä kävi oven takana riehumassa että "tyttö takas!", mutta isäni ei heltynyt. kaverin isä lähtiessään karjui että "lapslisiä tein on turhatoivoa!!!"  tyttö asui meillä kunnes sosiaalitoimen hitaat rattaat käynnistyi, sitten se pääsi tädilleen asumaan.

meillä on myös asustellut muutama isän kaveri. laman aikaan ihmisiltä kun meni kaikki alta, ei vanhempani voineet jättää ystäviä pulaan. ensin meillä asui kari monia pidempiä ja lyhyempiä jaksoja. myöhemmin toni.

musta oli vaan mukavaa kun meillä oli kotona elämää. ja elämän kuluttamia, tunneälykkäitä keskustelukavereita aina kun tarve vaati. ja se tyttökin sai itselleen hyvän elämän tädin luona.

nykyään mä haaveilen kriisiperhetoiminnasta, olen kyllä aatellut että jos joskus asuis maalla, vois ottaa kotiin myös kriisimummoja. *wirn* ja niitä kodittomia koiria. patologista tai ei, siitä saan elämääni sisältöä ja fiilistä. jaettu onni ja turva kaksinkertaistuu aina.

samoin kun suru puolittuu.
mulla on ollut täällä muutaman pvän sydämensä särkenyt ja lastin paskaa päälleen saanut ystävä. ihminen joka on auttanut mua kaikessa mahdollisessa elämän aikana. jonka kanssa on ennenkin surut ja ilot tasan jaettu. tuntuu samalla hyvältä olla toiselle läsnä, silittää, tarjota ruokaa ja kuunnella, ja samalla raastavalta, kun toisen pahaa oloa ei saa nostettua harteilta ihan helpolla.
tälläkin ihmisellä on oma patologiansa. keräillä "ei niin helppoja" -  jopa sekopäisiä ihmisiä ympärilleen.
huoh.