aivan ihana per..heaika

"sanoitsä että sä tarvitset lisää tämmöstä perseaikaa?"
- eiku perHE! senkin toope.


upea viikko ollut. upea.
sen tartti tähän alle, sillä epäilen että työputkesta viikon lopulla putkahtaa eräs horatio.
mutta sanoinkin että senkuns kiukkuaa ja hömöttää jos siltä tuntuu sitten, tän viikon onnentankkauksella jaksan hyvinkin vaikka mitä.


pienen rutun kanssa käydyn keskustelutuokion huipentuma:
"siis mamma ollaanksme sulle tärkeintä tässä maailmassa?" - no kyllä olette!
"jee!" 

äitibuddy

murusta mun on turha hypetellä sen äitienpäivää. että turha mitään lahjoja semmoselle joka ei ole lapsia synnyttänyt.
höpöhöpö. ei äidiksi tulla pelkästääny synnyttämällä, vaikka se toki on iso urakka ja aina hatunnoston arvoinen keikka kaikkinensa.

joo, joo. mä olen hikoillut ja huohottanut nuo ipanat tähän maailmaan, valvonut öisin ja imettänyt.
mutta.
niin sekin.
ihan samalla lailla hikoillut, pelännyt ja huohottanut siellä synnärillä, valvonut öisin ja antanut maitoa pullosta. röyhtyyttänyt, leikittänyt, pessyt persaukset, pyyhkinyt kyyneleet. ollut hoitovapaalla, tehnyt ruokaa, nukuttanut, lukenut satuja, leiponut synttäreihin, istunut vanhempainilloissa.
eli ihan samaa mutsiduunia kuin mäkin. jokaisena penskojen elämänpäivänä.

kyllä se vaan on mun äitibuddy.
niin hyvinä ja huonoinakin päivinä.
kyllä se on valkovuokkonsa ansainnut. ja kortin, ja lahjuksia kanssa.
edes kerran vuodessa on hyvä pysähtyä ja sanoa että:
"hyvin sä vedät. ja kiva että just sä oot mun äitibuddy. sä oot maailman paras. just mulle. meille."

laajat näkökannat

musta lasten päiväkodissa on ihanan suvaitsevaista meininkiä ja laajat näkökannat.

toisissa perheissä kun ei välttämättä ole äitiä, toisissa kun saattaa olla niitä vaikka kaksi, niin musta on
hienoa että asiat esitetään laajassa perspektiivissä. kiitos tästä! en ole taipuvainen muutenkaan vetämään poroja nokkaan heteronormatiivisuudesta, mutta tämmönen huomioiminen aina lämmittää mieltä.

poika olis saanut tehdä molemmille lahjat ja kortit, mutta itse päätti että yksi riittää molemmille.

musta oli myös kivaa, kun poika oli halunnut kaverille leikkimään ja kaverin isi oli kehoittanut kysymään "isiltä ja äidiltä", niin poika oli reippaasti sanonut että ei hällä ole isää, vaan kaks äitiä. jolloin reipas vieras isä oli vastannut että siinätapauksessa lupa pitää kysyä niiltä äideiltä, ilman mitään hämmästelyä.

jäätelö

mä aina puhun niin lämpimästi mun anopista, että yks duunikaveri antoi mulle pottuillakseen työkassiksi kestokassin jossa lukee "I love anoppi".
ja tyytyväisenä olen sitä kantanut.
enkä suotta.
rakkaus taitaa olla ihan molemminpuolista.
tänään kun tulin duunista oli kämppä siivottu, ja koirat peltolenkitetty (kiitos muru ja anoppi) ja anoppi oli ostanut mulle rommisuklaajäätelöä.
rom.mi.suk.laa.jää.te.lö.ä. mi.nul.le!

omnomnomnom.
meikkis sitten vaan kiskoi säkkituolin aurinkoon ja löhöili siinä kirja kädessä jädeä nautiskellen.
kyllä!

bonusta

ääääst! emmä osaa sanoa taas mitään.
siis meillä kävi vieraita, joista yks pikku hiippari alkais toisinaan oleen täällä ns. kylässä, ns. hoidossa, ns. tukiperheessä. mitälie.
eilen oli tutustumispäivä, ja mä ajattelin että uuden tuttavuuden kanssa menis ihan hyvin, mutta olin väärässä. meillä meni mainiosti!
perhe vakuutteli meille että ihan tavallinen poika se on. ja paskanmarjat ja marjapensaat kanssa. ei meitä tarvi vakuutella. mua jännitti ettei ME kelvata NIILLE. me kyllä elämäkokemuksen suomin valtuuksin tiedämme mihin oomme päämme laittamassa.

jäi mieletön flow kun tyypit lähti. ja kutina siitä, että tää on meille kaikille hyvä juttu.

bami oli onnessaan uudesta ystävästä. pojat leikki, paini ja rillutteli minkä ehtivät, jos meillä muilla kemiat matsasivat, niin pojilla ennen kaikkea.

ja höpölöpölöö kyynikot! sen että kyllä se ilo siitä karisee kun realiteetit puskee päälle ja onhan se rankkaa, ja kinaa tulee ja äitiä itketään ja paskat tulee housuun jne... t-i-e-d-e-t-ä-ä-n! ei me nyt ihan eilen syntyneitä olla.
mutta!
muahahaha. meillä on bonuslapsi!

omituiset

kun meillä ei tät hosumista talossa ole tarpeeksi kaikkine koirine, lapsine ja urheiluineen, niin tänään yks pieni mies perheineen tulee tutustumaan tänne, josse pikku tyyppi vaikka haluais meillä toisinaan aikaansa viettää.
keitin saattans suuren jauhelihakeiton ja sämpylät on tuloillaan.

"ei täällä nyt saakeli aleta mitään siivoon. nehän voi luulla että me ollaan ihan hiton omituisia!"

jännittävää kerrassaan.

jos ei satu olee pms.

mä totaalisesti meinasin repiä pms-pelihousuni ja ripotella tuhkaa päähäni ja kaikkea siltä väliltä, kun illalla itkusena nukkumaanmennessä ajattelin että ittepä olen kylväny nää mitä niitän lastenkasvatuksen saralla. että sääli-sääli-itsesääli-kukaan-ei-rakasta-uhrautujaa. siitäs sait.
illalla kymmenes kehityskeskustelu esikon kanssa aiheesta "kotihommat" ja päälle semiautistinen eskarini pillittäen ripustautui mun vaatteisiin päiväkodilla kun olin muutenkin jo kiireessä, teki mieli alkaa kieriä tervassa ja karjua "mitä mä olen tehnyt teidän kanssa vääääääärin?!?!?!"

no. kohtaus meni ohi.
esikoisen huone on siivottu ja pyykit pesty (jostain syystä se näyttää sitruunan syöneeltä, mut eks noi angstiteinit suht aina?), ruttua vaan nauratti iltapäivällä kun kyselin mitä ihmettä se itki aamulla: "no emmä oikeestaan itekään tajua..:" ja sitten poikani, tuo kaiken kovapäisyyden ja kilariuhman ruumiillistuma eilen selvitti rajojenrikkomis- ja pyöräilymahdollisuudenmenettämissotkunsa keskustellen. keskustellen! tajuatteko? piti se tämäkin päivä mun elää!

no juu.
eka on huithapeli. toka vähän autisti ja kolmas puupää, mutta kyllä niiden kanssa pärjää. tai ainakin vois niin luulla. jos ei satu oleen pms.

olipas

no kyllä.
vähän oli tuskanen olo eilen. täällä oli niin hiljasta. mutta kyllä siitäkin osas nauttia, tietty. nauttiminenhan tälläsen ex-lähiömutsin kirjoissa tarkoittaa erinäisiä asioita, kuten:
- varaston siivous
- pyykinpesu
- pöytäprojekti
- koiralenkkiä, koiralenkkiä, koiralenkkiä
- fillarinkorjausta
- koiran leikitystä ja koulutusta, ja niitä koiralenkkejä
- ruokakauppailu

mutta myös:
- pleikan peluuta esikoisen kanssa
- yhden dekkarin taklaaminen kera punkun ja tumman suklaan
- kahvia sängyssä
- juoksulenkkiä
- puolilleöin valvomista

olipas. ihan kivaa. sanon.
vaatii totuttelua myös, sanon.
näitä lisää, sanon.

että tämmöstä.

lämpöö

ja sit kun pääsin narisemasta yksinoloviikonlopusta, nii johan nää tyypit rupee vetää lämpöö täällä.
voi peruna.
eiku menkää nyt vaan hommiinne, ette ainakaan jää tänne natisee ja sairastaa.
kyllä mä jotaki tekemistä aina keksin.
kiitos.

onhan esmes koko hertsika yhtä kirppistä sunnuntaina.

yksin kotona, osa 1.

hyperventiloin täällä ajatusta että olen ensiviikonlopun kotona yksin.
siis yksin.
siis yksin. käsitittekö?
murulla on leiri, ja ruttu tinkas itsensä g-tädille. täti vielä myöhemmin ilmoitti että myös bambam on sinne tervemennyt.
esikkokin on käsittääkseni muualla.

mutta mitä tekee hän? joka yksin kotiinsa jää.
en tiedä. koskahan moinen tilanne olis mun elämässä ollut? 10 vuotta sitten. ehkä.
apua! mitä mä teen?!

perheen sisäinen adoptio

no niin.
ruttu kyseli tänään että koska me aikuiset mennään naimisiin.
vähän siinä vitsailtiin ja hassuteltiin asialla, ja meinasin lipsauttaa että se on sit kiva kun mami voi adoptoida teidät virallisesti.

onneks pidin suuni kiinni.
siis miten selitän lapsille, jotka pitää mamia omana vanhempanaan, että se ei "oikeesti" vielä olekaan, että sit myöhemmin se voi ne kyllä adoptoida? että sit ne on sen lapsia. kun ne on sitä jo nyt.
häh?

siis sit tänne tulee jotaki sossuja kotikäynnille, kyselemään mitä?
haastattelemaan meitä? ai lapsiakin? että "tahdotteko ottaa tämän henkilön, joka on jo äiti, niin äidiksenne?"

vaikka itse vilpittömästi iloitsen perheen sisäisen adoption mahdollisuudesta, niin nyt sekin asia tuntuu ihan typerältä. vaikka itse tekis mieli sitten juhlistaakin asiaa, nii hittojako sitä tuulettelemaan itsestäänselviötä? ja lapsille tämä valtavan tärkeä asia pitää esittää vaan "tylsinä paperihommina". niinkö?
onko jollain mahd. kokemuksia asiasta?
miten sä tän esittäisit?
häh?

elämä. helppo.

no juu.
penskat on kinanneet tänään kerran.
siitä kuka saa mopata lattiat.

tämmöi normi siivousperjantai menee meikämammalta aika rennosti nykyään.
tänään näin:
muru ja ruttu kävi kaupassa.bam sillä aikaa imuroi alakerran. sit se pyyhki pölyt, kun mä imuroin yläkerran.
sit bami moppas alakerran lattiat, ja ruttu kauppareissun jälkeen (tasapuolisuuden vuoksi) moppasi yläkerran.

kippistelen tässä maitokahvia siistissä asunnossa kun natiaset katsoo ansaitsemiaan lastenohjelmia.

elämä. helppo.

bonusnakki

no nyt tämäkin asia on selvä. että voi kuulutella.
meillä kun ei ole tarpeeks lapsia, koiria ja hommia, niin niitä hankitaan sit väen vängällä lisää.

mä oon toivonut että sit kun mein lapset on tarpeeks isoja, ja jaksuja riittäis vaikka vielä yhteen, niin satsattais kriisi/sijaisperheenä toimimiseen ne voimavarat.
no, nyt on se tilanne. tuloillaan.

melkein kun taivaasta tipahti mahkut toteuttaa mun toiveet. kevyesti kuitenkin aloitellaan.
murun kouluprojekti yhdistettynä kehitysvammatuki 57:n keharikaveriprojektiin on tuottamassa meille pienen bonushedelmän tänne.

kaikkein kivintä on, että muru on hoitanut mun loman aikana ja "seläntakana" speksit, koulutukset ja yhteydet kuntoon. tutustuminen perheeseen ja pieneen bonusnakkiin alkaakin ihan pian!
huisia!

melkei viides

joku pässi oli jättänyt firman eteen palelemaan pikkusen koiravauvan.

oli sit mentävä ja otattava se syliin ja tungettava takin alle, kun se hytisi nii kovin.
tämmöi se oli. (kuva tuli googlen kuvahaulla.)

juu, että. jossei isäntä olis vähän vilkkaan ilmaantunu, olis pikkutyttö lähteny mun mukaan. tosin, olis varmaan pitäny ottaa muutenki, ku sen verran viisti maata isännän edessä, vaikka mun kanssa oli ihan utelias ja reipas.
hmh. saa nähä mitä siitäki tulee...

no emmä oikeesti olis sitä varastanu. vieny vaan sisään ja jättäny lapun että saa noutaa yläkerrasta.
mutta sulattipa mun sydämen, pikku pallopää.

kotona mamman pikku apurit lenkittää karvanaamoja mielellään. poika, joka ei haasteita pelkää, haluaa lenkille omiin kätösiinsä nykyään tämän:

 

ja uskomatonta, mutta vaikka painoeroa on aika graavisti koiran hyväks, ei se kisko kundia turvalleen. ja voin kertoa että poika on, ja syystä, itsestään aina hyvin ylpeä kun lenkiltä palataan.

hyvä - normaali. ja just siks täydellinen.

täällä liisa kirjoitti viisaita.
kommenttiketjussakin oli musta puhdasta asiaa.

toisaalta elämän parasta aikaa on just tämä, kun lapset on pieniä, vilpittömiä * ja niin maailmaantutusumaisillaan. mä itse olen ehkä omimmillaan just vauvan ja pienen lapsen äitinä. saan hoivata ja tutustuttaa maailmaan nuita hassuja ihmisen taimia.
on se vähän puljaamistakin sit parisuhteen ja lasten tarpeiden välillä. mulla tosin on aina ollut etuna se, etten ole fyysistä väsymistä kokenut. muistan kun bambam joulun tienoilla parikuinen, mä oikeen tyytyväisenä hihkuin murulle, että ajattelis, että jo ensijouluna mä saan ehkä nukkua kokonaisia öitä. se väsymättömyyden tunne on sit jättänyt voimia myös parisuhteellisuuteen. se ei ainakaan väsymyksen takia minneen ole hautautunut.

muru se on painostanut mua olemaan vähemmän hysteerinen noiden lasten kanssa. ja se on ehkä suurin opetus mikä tähän yhteiseen matkaan on mahtunut. ja mulle äärettömän hyväksi. mulla ehkä meinasi vähän karata lapasesta hyvä-äitiys-pedanttiuden kanssa, ja sen etten ole tämmöistä hyvää edes ansainnut, (ja koska olen saanut, niin kaikkeni mun on annettava tämän edestä ja oltava täydellinen.*)

esim imettämisen kanssa mä vaan piipitin murulle imetystukilistan oppeja hysteerisenä, ja se paukutti mun päähän että pentu huutaa nälkäänsä kun kuivasta oravasta ei tarpeeks maitoa tuollaselle isolle kundille riitä.. piip-piip-mutta-mutta. velliä pullosta, tyytyväiset kaikki.
seuraavaks oli perhepeti-piip-piip. sitten eroahdistus-piip-piip. sitten ihmeellinen mä-menetän-kaiken-piip-piip. ja päälle vielä kundin muuttoahdistus-negatiivisella-huomion-hakeminen-piip-piip.

nyt tuntuu että olen löytänyt sen oman tieni, olemiseni, itseni suhteessa lapsiin, ja puolisooni. ja että mä olen taas tasapainoinen ja normaali kaikin puolin.
että mulla on hyvä - normaali - ja siksi täydellinen;  perhe - parisuhde ja elämä.

että mä voin olla ruma. ja tyhmäkin. ihan rauhassa. ja me voidaan riidellä, ja pennutkin kiukuttelee. ja hei. me ollaan syöty tässä eineksiä joskus jopa. eikä kekään ole niihinkään kupsahtanut. ajatella! eikä kukaan ole tukehtunut koirankarvoihinkaan, vaikka imuroin enää joka toinen päivä.

että mä voin olla normaali ihminen. ja silti kaikki on kivaa. täydellistä ihan.

* tässä mielessä esim mun rumuuden kokemus on varmaan ymmärrettävästi vapauttavaa.

omaan nilkkaan ja sillei

mä viimeviikolla kouhkasin mun ystävälle, kun niiden perheen lapset ei pysty koiraa kusettaan lomapäivinä sopimuksista huolimatta. musta lapselta voi pienen koiran kanssa pienen lenkin vaatia. päävastuu elikoista kuitenkin on aikuisella, tietty. mutta, mutta.

mitäs sitten kävikään samaan aikaan toisaalla..?
perjantaina, kun esikoinen oli lomalla, ja on sovittu että se kusettaa kirppusäkit päivällä. muistutin asiasta vielä viestillä. ni ei! tultiin kolmelta koko muu poppoo himaan, ja täälähän oli koirat kusettamatta.
olkoonkin että se oli siivonnut "koko päivän". ristiriitaista kähinäähän siitä kaikkien kesken sitten vaan meillekin. kyllä taas nauratti vaan oma moralistinen parisuhde- ja kasvatusneuvonta. että juu, elkää helvetissä mua kuunnelko, vaikka aina oikeessa olenkin.

no sit tehdään vielä niin, että vaikka esikoinen on näennäisen kiltti ja tunnollinen, nii viilataan mutsin hermoa sellasilla 15-30min myöhästymisillä, kotihommien kanssa vanumisella ja nukkuma-aikojen heruttamisella. ja väännetään vähän naamaa päälle.

voin sanoa että loppui hyväuskoiselta, kiltiltä ja rauhalliselta kasvattajalta närvenderi, ja sittenpä pamahti. noh. asiat on ehkä vähän taas selkeemmät kaikin puolin. riidellessäään mulle ei puhuta epäasiallisesti eikä räävitä päätä. ja jos se että pyydän nätisti, merkkaa samaa kun nada, niin multakaan ei kannata mitään pyytää. mä oon ihan helvetin kyllästynyt oleen kiva kaikille, jos saan vaan paskaa niskaan. mä olen kuitenkin kohtuun ihminen ja kuuntelen perusteltua järkipuhetta, tulee se kenen suusta tahansa, enkä hermoile turhista. siks mua vituttaa olla ihmisille kiva, jossei ne ole takas.

nii.

raivareiden ja pienten marttyyri-itkujen jälkeen olo on parempi.

mä vaadin täällä tiettyä kunnoitusta mun lapsilta mua kohtaan. kunnioitus on kuitenkin semmoinen asia mikä pitää itse ansaita mulle siihen kunnioitus-sanaan sisältyy tietynlainen ihailu ja ylpeys siitä omasta vanhemmasta. kunnoitettu on mulle semmonen ihminen jonka viisauteen luotan, ja joka omana itsenään ansaitsee sen aseman. perheessä nimenomaan huolehtimalla, rakastamalla ja rajoittamalla. vanhempien kunnioitus ei ole sama asia kun se että pennuista on alistettu kuuliaisia hellanterttuja. ihmiset on ihmisiä, ja pahjoa päiviä tulee ja menee. toiset on villimpiä kun toiset, äänekkäämpiä ja kräntympiä. jokaista kasvatetaan luonteen mukaan, niin että niiden olis turvallinen olla, että käytöstavat olis vähintäänkin kohtuulliset, ja oppis elämästä ja itsestä mahdollisimman paljon.  ja tärkeimpänä että perheessä olis hyvä olla. eikö niin?

ei mistään marttyyrimutsista ole kenellekään mitään hyötyä, eikä kukaan kunnioita uhrautujaa kuitenkaan. myöskään lahjomalla eikä runsauteen ja kivuuteen hukuttamalla osteta kunnioitusta keneltäkään. ei edes lapsilta, jos et tiennyt.

tajuutteks mitä haen takaa? 


no. asiasta seinään.
käytiin murun kanssa ostoksilla. sen pitää kohta leikkiä vähän virallisempaa kuin onkaan, ja se tartti muutaman siistin vaatekappaleen.
no ei löytyny.
mut arvatkaa mitä löysin? no juoksuHANSKAT! siis juoksuhanskat!? kuka hemmetin pelle tarviaa juoksuhanskat? eikös sitä voi pitää ihan tavan hanskoja juostessaan. anna mun kaikki kestää tää turhuuksien rovio. no. silti mä ostin ne. ku ne oli niin ihanan pehmeet ja kaikkee... j.u.o.k.s.u.h.a.n.s.k.a.t.
voi voi.

sit mä haluaisin tietää kuka on keksinyt pikkutyttöjen bikinit? mitä helvetin virkaa niillä on?
miksi alle kouluikänen tarvitsee bikinit? ja mihin? ja miks niitä on kaupat pullollaan nättien uimaPUKUjen sijaan?
kerropa se.

arjen rakastaja on takas!

sit kun on kaks yötä maannut valveilla miettimässä miten pärjäis vuorotöissä, niin yllättäen aivot on kääntyneet sellaseen asentoon, jossa virka-aikatyöstä löytää vaan hyviä asioita.
kaiken arvoa ei aina muista ennenkun ne tärkeät asiat on vähällä menettää.

tässä tapauksessa ihan positiivisen kautta toki.

mutta on kiva herätä aamulla omiin aikoihin, ja painua metsään lenkille.
on kiva jutskailla natskujen kanssa niitä viedessä ja hakiessa.
kiva istua junassa lukemassa kirjaa ihan omissa rauhoissa.
kiva voida lähtä töistä vähän etuajassa jos on tarvis, ja kiva jäädä hoitamaan tärkeitä asioita överiksi jos on tarpeen.
kiva tehdä ruokaa murun kanssa arki-iltasin.
katsoa lapsikasassa lastenohjelmia. 
pestä lapset ja lukea sadut, joka ilta.
hiissata sohvalla kullan kainalossa, joka ilta.
mennä yhdessä nukkumaan suukotellen ja höpötellen, joka ilta.

uusissa töissä olis toki ollut mahkuja omaan aikaan pari kertaa viikossa.
mutta mitä hittoa mä tekisin "omalla ajalla"?!
kun tärkeimmät asiat on tässä. tässä tämmösessä.

supernannyt

joo.
että poika kilahti eilen. totaalisesti.
1,5h illasta se jaksoi raivota.
loppumetreillä me, jotka ollaan supernannymme teeveestä huolella katsoneet, kuskattiin sitä eleettömästi sänkyynsä meuhkaamaan.
sit se nukahti.

ei haluttu antaa sitä negatiivistäkään huomiota, ettei tulla sitten siihen että sekin käy. että raivotaan kunhan vaan jotain huomiota tulee. eikä itseäkään pinnaa kiristänyt kun oli ihan selvä kuva miten toimitaan.
muakaan ei ahdistanut ollenkaan, kun ei tarvinnut miettiä teenkö väärin, ja olisko pitänyt tehdä jotain toisin. tässä auttoi ehkä se valaistuminen päiväkodin eteisessä muutama viikko takaperin. nää oli kunnon uhma- ja voimainkoetuspultit, jotka alkoiva siitä ettei mikään kelvannut, päättyen täydelliseen katatoniaan ja lopulta nukahtamiseen.

kaava oli perinteinen
 ei ulos- ei ulos. haluu pulkan- ei halua pulkkaa- huutaa ulkona- haluaa sisään- ei halua sisään- ei halua vaatteita pois - ei halua yövaatteita- haluaa ruokaa- haluaa juomaa- haluaa ulos- haluaa pulkan- huutaa- huutaa-huutaaaaaaaaaaa. puolitoista tuntia vaihdellen näitä toiveita/epätoiveita, sääli-itkusta eläimelliseen karjuntaan.

alkuun koetettiin tietty rauhoitella, keskustella ja napakasti sanoa että rauhoittua pitää. mutta ei toiminut, ei. syliinottaminen tai kiinnipitäminen tolla pojalla ei ole ikinä toiminut, vaikka kuinka olen alusta saakka niin toivonut. nyt ei edes yritetty.  

veikattiin kahta tuntia pulttaamista, mutta edelleen, ruttu pitää hallussaan perheen kärkisijaa 3h raivareillaan, pojalle riitti 1,5. murun kanssa illalla oltiin vaan tyytyväisiä, että jäi 30min alle luullun, ja molemmat jaksoi hyvin tän homman hoitaa. mitä siitä nyt itse raivoamaan tai hermostumaan, jos penska pulttaa vaan 1,5h?

hyvä me.

tuliainen

mutseista puheenollen...
anoppi kävi täällä.

 

anoppi joka saa mut hyvälle tuulelle, persoonansa lisäksi toki, näillä pikku tuliaisilla.
muru haki sitä lentoasemalta perjantaiaamuna, huomatakseen että se palaa reissusta vasta lauantaina.

yllättänyt oli anoppikin, sen kun piti olla täällä yötä, ja junalippu kotiin olikin ostettu jo lauantaille.
sääli lastenkin puolesta, ne mummista niin tykkää. *

anoppi vielä kiljahteli tuossa poistuessaan kuinka kiva sen mielestä on, että me saadaan aina mein ongelmat selvitettyä murun kanssa. kun se haluaa että asiat on just näin.
kiva.
mäkin tykkään susta! nähdään pian!

isätön päivä

ei nyt taas tunnu yhtään siltä että mein marakatit jäis isättöminä jostaki paitsi.
edes näin isäinpäivän kynnyksellä.

ruttu oli halunnut askarrella lahjan a-sedälle, bambam ukille. näin siis tapahtui.
perjantaina oli päiväkodissa askarteluhetki isille ja lapsille yhdessä, a-setä mieluusti osallistui tuohon, kun sattumoisin lapset oli niille menossakin.
sunnuntaina apinat veti päikkärit ukin kainalossa isänpäivän kunniaksi, syötiin hyvin mutsilla ja faijalla ja possuteltiin kakkua.

rutulle asia on selviö. joku tanskalainen heebo on antanut vauvansiemeniä lääkärille, joka laittoi ne mamman mahaan. ja siitä tuli ensin hän, sitten bambam. hänellä ei ole isää. hänellä on kaks äitiä, mamma ja mami. kun on olemassa erilaisia perheitä, toisilla ei ole veikkaa, toisilla ei ole koiraa. that's it. ensin se sanoi ettei isäinpäiväksi mitään aio askarrella kun hänellä ei isää ole, mutta muutti mielensä myöhemmin.

bami on just nyt alkanu fiilistelemään omaa vauva-aikaansa. että hän oli mahassa, ja tuli ulos ja kävi rääkymään. [eikä se rääkyminen ole vieläkään loppu! toim.huom] että mami leikkas napanuoran ja pesi ja puki, ja laittoi tutin ettei hän kokoaikaa huutais. sit hää joi tissimaitoa, ja sit mamilta ei tullu tissimaitoa, ja sit mami anto maitoa pullosta. isäasiaa ei poika ole ottanut esille sitä vähää mitä siskonsa samanikäsenä oli jo kysellyt ummet ja lammet. luulen että asia on sieltä pian vauva-asioiden jälkijunassa tuloillaan. a-setä on bamin kaveli, ja ukki on bamin kaveli, ja bamista tulee kanssa mies, ja hänelle kasvaa parta. ja mami on joskus bamin kuvitelmissa myös mies, ennenkun muistuu ettei sillä olekaan pipua. mutta se ajaa autoa, tietää kaiken autoista ja pelaa kovaa, ja kerran se poras, ja rakenti pöydän. eikä käytä mekkoa, eikä pinnejä. että onko se nainen ollenkaan? kummallista perheessä on pojan mielestä ainoastaan se, että hänellä on pipu, ja koirilla on, eikä kellään muulla.

 isättömien  isäinpäivässä ei tänä(kään) vuonna ollut mitään konstikasta meille. kiitos mukaville lähipiirin miehenmalleille. love ya!