äitiyden haasteita osa tuhat yksi

taikinanaamako se oli joka ruoti äityttään ja antoi itselleen arvosanan 8.
mä lesoillen pistän paremmaksi. kymppi miikka olis lesoilua joten sanon ysipuol.

mä olen optimisti ja hyvä aina selittelemään asioita parhain päin.
vetoan siihen ettei maailma ole täydellinen, joten mukaan ei tarvitse sitä olla.

olkoonkin että joskus hermostun.
mitä sitten? penskojen on musta elämää varten hyvä oppia, että jos jonkun pinnaa virittää turhalla ränttäilyllä, saattaa palaute olla negatiivista.

on elämää varten hyvä myös oppia, että saadakseen huomiota, ääntä joutuu joskus korottamaan, ihan joutuu itkemään tai rääkymään.

haluan olla turvallinen vanhempi. semmonen jonka syliin voi aina tulla, vaikka olis vetänyt ihan paskauhmakilarit ja pistänyt sisustuksen uusiks ja äänijänteet olis karjumisesta finaalissa. luojalle kiitos temperamentista, jossa mieliala muuttuu sekunnissa. sekä omalta, että lasteni osalta.

perustelen nipoja sääntöjäni sillä, että aina ei voi maailmassa tehdä mitä haluaa. vaan vaikka paskalta tuntuis, jotkut asiat vaan on "pakko" ja duuniinkin pitää mennä ajoissa. joskus sitä joutuu imuroimaan vaikka vituttais, ja toisinaan haavat puhdistetaan vaikka kirvelis saamaristi. mä täällä kerron mikä on turvallista ja sallittua, koska mulla on enemmän elämänkokemusta ja viisautta.

mä haluan tehdä terveellistä ruokaa, ja se että näen sen eteen vaivaa, on mun oma valinta. ei mikään marttyrinkruunun viimeinen timantti. se ei tee musta parempaa ihmistä tai mutsia, vaan tekee mulle hyvän mielen.

meillä ei juoda lasten nähden yhtä viinilasia enempää. enkä mä salli esikoiselle alkoholia maistiaista enempää ennenkun se on kahdenksantoista. siitä on ihan lakikin olemassa. tiedän kuinka turvatonta on humalaisten aikuisten seurassa, ja koska olen sitä tarpeeksi itse nähnyt, mun lasten ei tarvitse sitä kokea. sekin on vaan mun oma valinta.

tämän kirjotuksen inspiraationa on ollut taas tänpäiväset kasvatuskeskustelut tyttöjen (ja vävykokelaan) kanssa. mä en ole täydellinen, eikä mun aina tarvitse edes yrittää parastani tässä perheessä. tämä ei ole suoritus, eikä tässä oikeesti pisteitä lasketa. tärkeintä on se yleinen tunnelma, ja molemminpuolinen luottamus ja välittäminen. joskus se ihan riittää että olen. tässä. 

esikoisen kanssa puhuttiin yökyläilystä. mä alan päästä yli yökyläboikotista. mulla oli hyvä monologi teineille, ja nostan hattua vävykokelaalle(kin) kun se niin asiallisena kuunteli. kyse on ollut mun mukavuusalueesta*, ei luottamuksen puuttesta heitä kohtaan, ja alan kypsyä ajatukseen yökyläilyistä pikkuhiljaa. soitin esikoisen isällekin, ja asiat puitiin läpi.

ruttunaaman kanssa käytiin taas läpi sen "kohtauksia". liikuttavaa huomata että siitä on kasvanut hyvä keskustelija, joka osaa (kysyttäessä) kertoa tunteistaan. se sanoi niin mun mieltä lämmittäviä asioita, että tunnen itseni oikeasti ihan ysipuolen mutsiksi. jossen kympin.



* siis mun vanhemmat on dumattu paskaliberaaleiksi, ja mähän olen saanut lapsen niin nuorena ainoostaan siksi, että mun vanhemmat on sallineet yökyläilyt alusta alkaen. mulla itsellähän ei ollut raskaantumiseen osaa eikä arpaa... eks nii.  mulla kesti päästä yli siitä, että oonko paskaliberaali, vai se nipo. tai vaan ihan mä itte omien ajatusteni ja päätösteni kanssa.

kymppi äitiydestä

ja vanhemmuudesta.
ja kasvatuksesta.

himppasen turhautuneena kehoitin poikaani vetämään naapurin kakaroita daijuun jos ne sitä vielä ulkona kiusaa.
done!
äsken ovikello soi, ja siellä seisoi mun ylpeydestä hohtava kolmivuotias.

"mamma mä vedin niitä nyt daijuun, kun sä käskit!"

oh joy! helmee!

"hyvä kulta!" vai mitä siihen pitikään vastata.
terkkuja itä-helsingistä!

takapihalla ei pyöräillä. ja piste.

juu.
että turhaan en pyöräilyreitin rajoista bamillekaan taas tiukkistellut. eilen iltapäivällä naapurinpoikaa töytäs auto kyseisessä mutkassa, ja päässä oli sit semmoi moukku että sairaalareissu siitä tuli. että ihan sama mitä ihmiset miettii siitä että mulla on säännöt täällä, ja mä valvon niiden noudattamista.
että jos laskee että pihatiellä saa ajaa kymppiä, nii voiko moista tapahtua? vaikka pennut pyöräilis missä. no, kun tiedän aikuisten mielenlaadun autonratissa ("ei sieltä ennenkään ole kukaan tullu.") nii meillä on säännöt. piste.

vahinkoa kun ei takaisin sit saa.

kuulkaapas nyt teinipellet

(varoitus. tämä teksti sisältää angstia. pms you know. mutta tarkoitan ehkä joka sanaa.)
pidin tässä pientä "kehityskeskustelua" teinini kanssa.
ei sillä, teinini haluaa varmaan tehdä just niinkuin täällä kotona on säännöt, mutta.

hänen ystävänsä pelkäävät mua, pitävät täytenä diktaattorina ja paskamutsina koska:
a) olen toivonut että mulle sanotaan ihan reippaasti "moi" kun mun kotiin tullaan.
b) lapsellani on kotiintuloajat, joita on noudatettava.
c) lapsellani on velvollisuuksia.

en tajua että on pokkaa tulla ihmisen kotiin kun bussiin, sanomatta hei. ja edes katsomatta päin. tämä on mun koti! mä asun täällä. sä syöt mun leipiä ja ruokia. istut mun sohvilla ja sängyillä. ja ennenkaikkea, sä oot mun lapsen "ystävä", joten jos esim. kuulumisten vaihtaminen on liioiteltua, niin luulis että äitis olis opettanut edes "moi" sanomaan kun menet jonnekin kyläsille.

meillä nyt sattuu vaan olemaan kotiintuloajat. mä en halua että mun lapseni joutuu kohtaamaan jotakin ikävyyksiä öisessä kaupungissa. semmosia pahuuksia joita se ei ole valmis kohtaamaan. lähentelyä, uhkaamista tai turhaa riitaa. puhumattakaan sitten ryöstöistä tai raiskauksista. anteeks vaan jos mä vapaan kasvatuksen hedelmänä en halua että lapseni joutuu oppimaan asioita kantapään kautta, niinkuin mulle on käynyt. en halua että se joutuu "jengitappelussa" suojelemaan poikaystäväänsä oman terveyden uhalla, herätellä yöllä tärkeää ihmistä ja vartioida ettei sillä ole mitään kallovaurioita murtuneiden luiden lisäksi, ja todistamaan alaikäisenä oikeudessa. niinkuin allekirjoittanut. en halua että se kokee/näkee väkivaltaa kaduilla. sitä tunnetta että joku seuraa, tai ehdottelee sopimattomia. sitä että joutuu huolehtimaan umpikännissä olevista kavereistaan ja valehtelmaan vanhemmilleen. elämä opettaa toki. mutta mä ainakin koitan suojella omiani, niin kauan kun mulla on alaikäisen vanhempaa koskevat velvollisuudet siihen.

lapsellani on oikeus asua turvallisessa kodissa. se saa katon pään päälle, terveellistä ruokaa, harrastuksia ja viihdykkeitä. sillä on myös velvollisuus viedä roskat, tyhjentää tiskikone ja lenkittää koiraa. ja pestä omat pyykinsä. huomauttaen että nämä toimet tehdään narisematta sen puolesta kun se on poissa. se saa mennä kavereille ja leffaan ihan niinkuin muutkin. mikä helvetti siinä on muille vaikea käsittää että yks joutuu tekemään osan kotihommista? että ne kuuluu tässä talossa kaikille! kaikille! mitä helvettiä ne muut teinit tekee? eimitäänkö? onko mielestänne vitun hankalaa ottaa roskapussi käteen, kantaa 100m, avata luukku ja tiputtaa. kun tämä 100m on kouluun/kaupungillelähtösuuntaan.

ja se kouhkaus teinin kotiarestista. hoodeilla leviää huhu että se hullu natsimutsi laittoi pennun arestiin kun se kerran myöhästyi vartin. haistakaahan nyt home, kuulkaa. olen tiukka, mutta en mikään natsi sentään. kyse oli noin 20nes myöhästymiskerta, eli täysivaltainen pitkäaikainen piittaamattomuus mun toiveista kotiintuloaikojen suhteen. ja sekin kerta, kun mä ne niitit vedin, myöhästyminen oli 45min, ei vartti. ettäs tämänkin tiedätte, teinipellet.

"mikset sä tee mitään?" ne teiniltä kysyi? - ai niinkun mitä? kysyn minä. mä pystyn tekemään lapseni elämästä kurjaa, takaan, jossei hyvällä mun toiveet mene perille. mä olen täällä aikuinen, ja vastuussa lapsistani. ja sen vastuun mä kannan. piste. omin tai yhteiskunnan avuin. jos lapsi käy täällä hillumaan, se on poliisi/lastensuojeluasia. jos teini käy mun päälle, se on poliisiasia. jos se lähtee hatkaan, se on lastensuojeluasia. piste. joku kaveri oli laitettu laitokseen, koska se oli lähtenyt kotoaan hatkaan. "liioittelua. kohtuutonta." totesi esikoinen. ja mitenniin? kysyn minä. mistä syystä kakara edes karkasi? siksikö kun ei päässyt bileisiin? saanut uutta hupparia? tuskin oli ekakerta kun kotona on ongelmaa, jos heti lastensuojeluun mennään. tai sitten nimenomaan oli, ja vanhemmat heti puuttui asiaan kun kokivat itsensä voimattomiksi. saatana jos multa pentu katoaisi, sitä huolen ja kuolemantunteen määrää! eikö ne saatana tajua mitä vanhemmilleen aiheuttaa? vai onko perheessä niin kylmä tunnelma, että hatkaan meno on ainoa keino saada vanhemmilta edes jotakin huomiota.

ja viimeisenä nuoren herran yökyläily. mä olen sanonut että poika saa olla täällä yötä, jos nukkuu vaikka sohvalla. pojasta se on kohtuutonta. jos teinit avaa pelin, ja tulee selittämään mulle tämän asian miks sohvalla nukkuminen olis ihan mälsää, mä luultavasti olen valmis joustamaan. pojasta mä olen suojeluhullu. omasta mielestä mä olen entinen teinimutsi. koitan päästä siihen tilaan, missä sallin esikoiselle rakkaan vieressä nukkumisen ilon, mutta mä en ole siihen ihan vielä valmis. ei vielä ole sen aika. mä en tajua miten susta ei vielä ole sen aika, me ollaan oltu yhdessä jo puol vuotta. sanoo esikoinen. on se pitkälti tai ei. tässä on kyse mun mukavuusalueesta ja sen ylittämisestä. ja siitä kuinka paljon luotan täällä ihmiseen, joka on viimeisen vuoden sluibaillut ja laiminlyönyt kaikki velvollisuuksiaan ja mun toiveita. ja ei, kosto yhdessänukkumiskielto ei ole. vaan ainoastaan mun toive siitä, että se olis sitten KAIKILLE mukavaa ja luonnollista että yks perheen ulkopuolinen täällä nukkuu. 

eilen mulla oli semmoi pms fiilis, että oli pakko mennä sänkyyn kärisemään. esikoinen saapui kotiin 5 min ennen määräaikaa, ja hyvä niin, koska jos se olis myöhästynyt, waarallisena wappuaattona, kotiintuloajasta, nii helvetti että olisin repinyt mun pms-pelihousut. nyt ei tarvinnut. luojalle kiitos siitä.

ongelmakoira vai koiraongelma. vai vika omassa päässä.

mä googlettelin jo koiraterapeutteja, koska aivo on mennyt solmuun ton yhden rakin kanssa.
kaikkemme me on sille annettu, ja viimenen niitti oli kyllä kun lenkille lähtiessä tyyppi nosti kinttua murun saappaalle.
syystä?
- en tiedä.
olen hokenut nyt viikon "pää poikki" aina kun mokoman typerän otuksen näen, mutta vielä yritetään tässä, niin ettei repee hermo.
ennenkun soitan sille koiraterkalle, niin kerro:

miksi tyyppi on alkanut remmiräyhäämään?
miksei siihen tehoa napakka kielto (tätä yritettiin ensin.), selätys (tätä sitten), ei esto (tätä sitten) eikä ignoraaminen?
miksi se lirii sisälle, vaikka lenkitetään säännöllisesti? ja enemmänkin?
mun tulkinnan mukaan tämä on mielenosoitusta, koska se lirauttaa muiden koirien nukkumapaikalle yleensä. ja nyt kun muru vaihtoi sohvan divaanipäätyä, niin se jotenki siitä ressaantui, ja alkoi kussa sohvannurkalle. ja sit tosiaan murun kengille, uloslähtiessä.

sehän on myös yrittänyt omia murun, mutta sille laitoin pisteen murisemalla.

tarkkailin sitä myös yks päivä kun muru ei ollut kotona. ei kusia, ei hillumista eikä toisten koirien paimentamista. ja kun muru tuli ovesta, livahti koira kusasemaan toisen nukkumapaikalle.
se on siis leikattu, eikä pilissä mitään fyysistä vikaa tunnu olevan.

ennenkun haaskaan rahani koirapsykologiin (tää on siis vakavaa koska tämä on mulla järjestyksessään koira nro 5. ja olen aika asiantuntija näissä hommissa, luulen.) niin sanokaa nyt jotaki jos osaatte. pliide?

kasvatustyön viimemetreillä

esikoisen kanssa kasvatustyö alkaa olemaan finaalipisteessä.
lakkasin kyttäämästä sen netin käyttöä, ja nukkumaanmenoja.
siirsin spanielin aamulenkkivastuun sille. jos kerran on olevinaan semiaikuinen, niin sitten varmaan osaa asettua itse nukkumaan sellaiseen aikaan ettei kuudelta herätessä naama näytä sitruunan syöneeltä.
ihmeekseni tyypin huoneessa valot on toisinaan kiinni ennen kun mä menen nukkumaan, ja se on historiallista.

vapaat netin- ja tietokoneen räpellysajat on toki ehdollisia.
jos kouluarvosanat kärsii moisista vapauksista, niin asiasta keskustellaan uudelleen.

otin kuvakaappauksen tyypin wilmasta arvosanojen kohdalta. ihan kivalta näyttää tällähetkellä. steinerlapsen alkukosketus lukiomaailmaan oli järkyttävä, arvosanat putosi rajusti, mutta kun tyyppi tottui normikoulun tyyliin, on ne palanneet hyvälle tasolle.

eilen vaan juteltiin siitä, että mua harmittaa muutama huonompi arvosana siellä välissä. koska tiedän että jos esikko näkis vähän vaivaa, arvosanat kaikkinensa olis mairittelevat ihan. ja jatko-opintoihin pääseminen olis astetta helpompaa. kerroin toki, ettei mulla ole varaa sanoa, koska itse olen vihellellen lukionkin suorittanut. hyvin arvosanoin toki, mutta en ole juurikaan vaivaa koulun eteen nähnyt. mutta mun saarnalla onkin (taas) se pointti, ettei tyttö tekis niinkun mä teen, vaan niinkun mä opetan.

on itselle jotenki hätkähdyttävää että oma lapsi on fyysisesti sua isompi, ja tietokoneasioissa esim. sua fiksumpi. olen toki muistuttanut että elämänkokemuksessa mä tulen aina olemaan sitä 18 vuotta edellä, että himpun tulen aina olemaan viisaampi ja elämäntaitoisempi. ja niin kauan kun hän asuu mun katon alla, olen hänestä vastuussa, oli hän jo kuinka iso, taitava tai pätevä ihminen tahansa.

käytöstavat kunniaan.

edelleen mä jaksan siitä kasvatusasiasta.
tuolla lomalla tuli vastaan jos jonkinmoista perhettä.

nostan kyllä hattua mein papanoille, se että ne on just sellasia kun on, teki mun lomasta valtavan hienon kokemuksen. kaikinpuolin.

siinä missä mun lapset valkkasi itse ruokansa, ja söi töllöilemättä ja riekkumatta lautasensa tyhjiksi, mua rasitti naapuripöydistä sinkoilevat huutavat kakarakuulat, ne jotka kiljui lastenpöydästä noudetuille ranskiksille, piti jalkojaan pöydillä, juoksi pöytien välissä muista välittämättä, riekkui ja rälläsi. kaateli maitoa lattioille ja pöydille pyyhimättä jne, jne. ne jotka ottivat jälkkäriä överit, ja sitten riekkuivat sokerihumalassa taas mennentullen. ja kehtasivat kiukutella päälle. näinpä yhden muksun aamiaislautasella ainostaan kasan (noin 12kpl) vohvelikeksejä ja muutaman viipaleen pullaa. way to go!

joskus on keskusteltu myös siitä että lapsi pitää opettaa kohtaamaan vastoinkäymisiä. ei siis niin, että niitä sille väenvängällä asetellaan eteen, vaan niin, että ne ymmärtävät että maailmassa on jotkut rajat. raivostuttavaa oli kuunnella rääkymistä ja kiljumista, kun ei kaverilta saakaan ottaa lelua, tai kun pitääkin mennä syömään, ei uimaan. ja jos lasta kieltää tekemästä jotakin, noin kolme kertaa, kovenevalla ja vihaisella äänensävyllä, ja neljännellä kerralla antaakin lapselle luvan jatkaa ei-toivottua-toimintaa, niin mitähän se arki mahtaa sitten olla?

kolmanneksi. väkivallan käyttö ei käy. piste. ei käy. ruttu sai traumat kun vastapäisen huoneen muksut vähän ottivat yhteen käytävällä. lue: mukiloivat ja potkivat toisiaan ihan tosissaan. semmosta menoa en ole edes itä-helsingin kaduilla nähnyt gangsterien kesken. luut vaan kolisi ja naamalihakset mäiskyi. luulin myös että tytöltä irtoaa pää, kun veli niin tukasta riepotteli. mitä teki vanhemmat? noooh. ei mitään. keskusteltiin rutun kanssa pitkään siitä, kuinka kamalaa tuollainen toiminta on. varmaan kiva elää moisessa perheessä. "nyt riittää saatana!" äijä toki niille huuti, kun kirkuivat ja juoksivat käytävällä jo ties monetta kertaa. että hauskaa lomaa niille. ja elämää kaikkinensa.

ja ulkoillessa yks apina heitti bamia jääkokkareella naamaan, vaikka isi oli useasti sitä ennen kieltänyt heittelemästä. tuhman, hysteerisien meikämamman säksätys vasta sai pojan tajuamaan että jäätä ei heitellä, varsinkaan puolta pienemmän kundin naamaan. hemmetti. 

ja kyllä! kyllä mun muksut osaa olla ärsyttäviä. ja käyttäytyä pöllösti. pojalla meni muutamasti riekkuminen vähän överiksi. ja kamala vääntäminen ja draama siitä kuka saa painaa hissin nappia. ja naamaa väännettiin toki siitä että kun olis pitänyt tehdä jotakin mitä mä sanon, eikä just sitä mitä itselle tuli mieleen. mutta mitäpä niistä. keskustelemalla selvittiin hyvin. toki bam istui jäähylläkin. kerran. koska se puri mua pehvaan*, koska leikki haita. mutta sitten se alkoi olemaan pieni, iloinen hai, joka puree vaan lasagnea.

joissan kohtia niiden kohteliaisuus ja hyvät tavat menee kyllä ehkä överiksikin.
bami esim. pyyteli vuolasti anteeksi kun oksensi iltapalapöytään. se oli kuulema vahinko. mua ihan kurkkua kuristi. vedet silmillä selitin ettei se ollut edes vahinko, ja semmoista vaan sattuu, niin se kysyi multa että tekikö hää sen tahallaan. ei rakas, ei. tarkoitin vaan ettei sille mahtanu mitään. sniif. ja kertaalleen se tuli itse kantelemaan että oli vahingossa sanonut ruttua tyhmäksi. hassu mies. pyyti sitten anteeksi.

ei tässäkään nyt muuta pointtia ollut, kun se, että sitä niittää mitä kylvää.
ja olen kyllä tyytyväinen omiin aikaansaannoksiin kun sain taas vähän perspektiiviä. anteeksi taas vaan että sanon sen ääneen. 
mutta mulla oli kiva loma, eikä vähiten siksi että lapsilla on jonkunsortin käytöstavat.

* kuulostaa hauskalta, ja mua itseasiassa vieläkin naurattaa tämä, mutta tuo pureminen on aiemmin ollut ihan ongelma.

läpä läpä kasvatus läpä läpä

tästä kasvatusaiheesta nyt vielä.
hesarissako se oli kolumni, jossa kirjoittaja sanoi että lasten pitää saada olla noudattamatta sääntöjä ja riekkua, että semmonen ehdollinen rakkaus, että lapsi muokkautuu noudattamaan sääntöjä, on väärin.
täh?
ei rajojen asettamisella ole mitään tekemistä rakkaudettomuuden kanssa.
vaan nimenomaan rakastamisen ja huolenpidon kanssa.
lapsella on turvallinen olo kun vanhempi pitää sen turvassa, osoittaa rajat ja huolehtii. ei kaikki säännöt ole lapsen alistamista, persoonan lyttäämistä ja aikuisen ylivaltaa.
musta j. sinkkosen monella luennolla toitottama "ei ole lapsen tehtävä määrätä" on musta oikeen pätevä pointti. ei lapsi tiedä omaa parastaan. ensimmäiset vuodet lapsella menee kuitenkin mielihalujen vallassa. kuinka voi olettaa että lapsi voi tietää mikä sille on parasta? ilman elämänkokemusta, ilman riittävää tietotaitoa?
se on aikuisen homma. vastuu ja velvollisuus. se päättäminen lapsen puolesta.

oletko kuullut kun uhmaikänen raivoaa "haluan maitoa! en halua maitoa! haluan maitoa! haluan vettä! haluan! en halua!" jos olet alunperin kysynyt siltä haluaako se maitoa, niin omapa on sitten vikasi ja pyörit siinä kun puolukka hanurissa miettien mitä sä nyt annatkaan. ja kaikilla kiristää.

uhmakilareita eikä teiniangsteja voi välttää hyvällä kasvatuksellakaan, mutta musta lasten on tärkeä oppia myös konfliktien ratkaisua.
käyttäytymisellä on jotkut rajat, ja sillä sipuli. ei täällä maailmassa voi vetää omaa sirkusta ja elää omien mielihalujen mukaan, jossei haluaa elää elämäänsä aivan yksin. koulussa on säännöt, työssä on säännöt ja sitten on ne yleiset käyttäytymissäännöt, ja tietty pitää osata käyttäytyä ja toimia yhdessä muiden ihmisten kanssa.

se että vanhemmat vaivautuu viemään sut vaikka elokuviin ja sä siellä kiljut ja juokset ympäriinsä. miksi alunperinkään läksit elokuviin, kun voit kiljua ja juossa pihalla esmes?  kaikelle toiminnalle on aika ja paikka, ja vanhemmilla pitää myös olla vähän pelisilmää sen suhteen mikä on lapselle mieluisaa ja sopivaa toimintaa kehityksen kannalta.

kodissa sääntöjä ja elämisen malleja on monenlaisia, ja se mikä toisilla toimii, ei välttämättä toimi toisilla. toiset lapset tekee kotitöitä rahasta, toiset maksutta, toiset ei tee mitään. riippuu vanhempien touhukkuuden asteesta, ja siitä miten itse on kasvatuksensa saanut. toiset haluaa jatkaa hyväksi kokemiaan malleja eteenpäin, toiset välttelee niitä virheitä mitä katsoo omien vanhempiensa tehneen.

kaiken keskiössä on mun mielestä se tasapainoilu rakkauden osoittamisen ja rajojen asettamisen välillä. se että jokainen sais olla oma itsensä, maailman ja käytännön asettamien puitteiden sisällä.

mitenhän se kaunis ajatus meni "lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, ne ovat maailman lapsia..." ja että ne on sulla vaan lainassa. sä voit pyrkiä opettamaan niille elämästä asioita niin että ne pärjäis siellä omina itteinään. pärjäis, ja olis onnellisia.

omaan nilkkaan ja sillei

mä viimeviikolla kouhkasin mun ystävälle, kun niiden perheen lapset ei pysty koiraa kusettaan lomapäivinä sopimuksista huolimatta. musta lapselta voi pienen koiran kanssa pienen lenkin vaatia. päävastuu elikoista kuitenkin on aikuisella, tietty. mutta, mutta.

mitäs sitten kävikään samaan aikaan toisaalla..?
perjantaina, kun esikoinen oli lomalla, ja on sovittu että se kusettaa kirppusäkit päivällä. muistutin asiasta vielä viestillä. ni ei! tultiin kolmelta koko muu poppoo himaan, ja täälähän oli koirat kusettamatta.
olkoonkin että se oli siivonnut "koko päivän". ristiriitaista kähinäähän siitä kaikkien kesken sitten vaan meillekin. kyllä taas nauratti vaan oma moralistinen parisuhde- ja kasvatusneuvonta. että juu, elkää helvetissä mua kuunnelko, vaikka aina oikeessa olenkin.

no sit tehdään vielä niin, että vaikka esikoinen on näennäisen kiltti ja tunnollinen, nii viilataan mutsin hermoa sellasilla 15-30min myöhästymisillä, kotihommien kanssa vanumisella ja nukkuma-aikojen heruttamisella. ja väännetään vähän naamaa päälle.

voin sanoa että loppui hyväuskoiselta, kiltiltä ja rauhalliselta kasvattajalta närvenderi, ja sittenpä pamahti. noh. asiat on ehkä vähän taas selkeemmät kaikin puolin. riidellessäään mulle ei puhuta epäasiallisesti eikä räävitä päätä. ja jos se että pyydän nätisti, merkkaa samaa kun nada, niin multakaan ei kannata mitään pyytää. mä oon ihan helvetin kyllästynyt oleen kiva kaikille, jos saan vaan paskaa niskaan. mä olen kuitenkin kohtuun ihminen ja kuuntelen perusteltua järkipuhetta, tulee se kenen suusta tahansa, enkä hermoile turhista. siks mua vituttaa olla ihmisille kiva, jossei ne ole takas.

nii.

raivareiden ja pienten marttyyri-itkujen jälkeen olo on parempi.

mä vaadin täällä tiettyä kunnoitusta mun lapsilta mua kohtaan. kunnioitus on kuitenkin semmoinen asia mikä pitää itse ansaita mulle siihen kunnioitus-sanaan sisältyy tietynlainen ihailu ja ylpeys siitä omasta vanhemmasta. kunnoitettu on mulle semmonen ihminen jonka viisauteen luotan, ja joka omana itsenään ansaitsee sen aseman. perheessä nimenomaan huolehtimalla, rakastamalla ja rajoittamalla. vanhempien kunnioitus ei ole sama asia kun se että pennuista on alistettu kuuliaisia hellanterttuja. ihmiset on ihmisiä, ja pahjoa päiviä tulee ja menee. toiset on villimpiä kun toiset, äänekkäämpiä ja kräntympiä. jokaista kasvatetaan luonteen mukaan, niin että niiden olis turvallinen olla, että käytöstavat olis vähintäänkin kohtuulliset, ja oppis elämästä ja itsestä mahdollisimman paljon.  ja tärkeimpänä että perheessä olis hyvä olla. eikö niin?

ei mistään marttyyrimutsista ole kenellekään mitään hyötyä, eikä kukaan kunnioita uhrautujaa kuitenkaan. myöskään lahjomalla eikä runsauteen ja kivuuteen hukuttamalla osteta kunnioitusta keneltäkään. ei edes lapsilta, jos et tiennyt.

tajuutteks mitä haen takaa? 


no. asiasta seinään.
käytiin murun kanssa ostoksilla. sen pitää kohta leikkiä vähän virallisempaa kuin onkaan, ja se tartti muutaman siistin vaatekappaleen.
no ei löytyny.
mut arvatkaa mitä löysin? no juoksuHANSKAT! siis juoksuhanskat!? kuka hemmetin pelle tarviaa juoksuhanskat? eikös sitä voi pitää ihan tavan hanskoja juostessaan. anna mun kaikki kestää tää turhuuksien rovio. no. silti mä ostin ne. ku ne oli niin ihanan pehmeet ja kaikkee... j.u.o.k.s.u.h.a.n.s.k.a.t.
voi voi.

sit mä haluaisin tietää kuka on keksinyt pikkutyttöjen bikinit? mitä helvetin virkaa niillä on?
miksi alle kouluikänen tarvitsee bikinit? ja mihin? ja miks niitä on kaupat pullollaan nättien uimaPUKUjen sijaan?
kerropa se.

kaksi prinsessaa

muru yrittää buustata pojan poikuutta välillä, ja järkyttyy (hiljaisesti) jos poika haluaa tehdä "tyttöjen juttuja". eli käyttää mekkoja, pinnejä ja koruja tms.

murusta on hyvä, että poika tietää olevansa poika, ja erilainen kun me muut. ettei sen miesidentiteetti tässä katoa akkojen kanssa elellessä. poikahan siis toisinaan mm. riemuitsee ajatuksesta, että silläkin isona putoaa pippeli pois, niinkun mamille on tapahtunut. toisinaan pitää selviönä, että muut on tyttöjä, hän poika.

musta poika saa pukeutua miten haluaa, ja olen tiukasti kieltänyt murua puuttumasta lasten roolileikkeihin. leikeissä lapsi saa/voi olla mitä haluaa, ja se käsittelee todellisuutta oman mielikuvituksensa mukaan.
mä ymmärrän murun pointin kyllä. että poika saa olla poika, vaikka akkalaumassa kasvaa. ja miehenmallejahan sillä toki on.
mä en silti usko että se kasvaa kieroon*, vaikka prinsessaa leikkisikin. eikä se edes kuvittele itseasiassa prinsessa olevansa, kunhan pukee "roolivaatteita" päälle. kertoo olevansa prinsessa-asussaan milloin isä, milloin työmies, milloin lohikäärme. toivon että muru ei pojalle mitään kommentoisi esim. tälläsestä asusta, joka saa mut aina repeilemään. huvittavuudellaan.

esikuvahan nyt vaan on tyypillinen prinsessa-prinsessa.

* enkä siis tarkoita kieroonkasvamisella mitään homostelua, tai transseksuaalisuutta, tai feminiinisyyttä miehessa muutekaan. ne on mulle aivan sama. vaan ihan sitä oman poikuusidentiteetin katomista, ja sen vaikeaa haeskelua esim. murrosiässä, mein ajattelemattomuuden vuoksi**. mä olen äärettömän suvaisevainen kaikin puolin. (vaikka olen alkanut inhoamaan "suvaitsevuus" sanaa. sen merkitys on elämää tiedostavalle ihmiselle ihan typerä.) haluan että lapset kasvaa onnellisiksi. niin, että pystyvät toteuttamaan itseään, ihan niinkun ne näkevät parhaiksi sitten. 

**kasvaminen ilman isää, vaikeutta saada miespuolisia ystäviä, joutua kiusatuksi, vaikeuksia löytää oma isäidentiteetti....

asiallista

"mamma! mami! katsokaa! mun naama taitaa näyttää siltä että mä aion käyttäytyä asiallisesti!"

luojalle kiitos.

tää taulu näyttää että tähtiäkin on tullut.
asiallinen käytös siis tässä talossa tarkoittaa sitä, ettei täällä paruta kun vauva (turhaan siis), ja kuunnellaan ensimmäistä sanomista. kukaan ei korota ääntään täällä.
poika on niin onnellinen kun tähtitarroja sataa.
ja me kanssa.

seuraava vaihe

siirrymme koiran jääkaudessa osaan kaksi.
ensimmäinen viikko on siis mennyt elukalla huomiotta.
ainoa lieveilmiö on esikoiselle muriseminen. mun olettamuksen mukaan se yrittää vallottaa paikkaa itselleen esikoisen yläpuolella arvoasteikossa.
tämä vaatii vielä toimenpidepohdintaa.

taidamme tokaviikon ohjelmaan ottaa luoksesallimisen kerran päivässä.
toinen vaihtoehto olisi kieltää ainoastaan jos koira töllöilee jotakin. mutta eipä se juuri ole töllöillyt. ja se raasu on aika alentuva meitä kohtaan, ts. kun osutaan samoille huudeille, se osoittaa heti alistumiseleitä. joten kallistumme positiivisempaan vaihtoehtoon.

vielä pari viikkoa tylyä jääkautta jäljellä.
anna tän nyt toimia.
pliiiiis.

jääkausi koiralle

pikku hilluja on joutunut pallien poistamisen lisäksi myös jääkaudelle.
jo parissa päivässä muutos on tehonnut hyvin.
luulen että asia on murulle vaikeampi kuin koiralle.

koira on alistunut asemaansa "pahnan pohjimmaisena", sisällä hilluminen on loppunut äkkiä, muiden kurmottamisyritykset on vähentyneet.

ensiviikonloppuna koiraan voi alkaa ottaa kontaktia, mä pidän ehdottomana rajana sitä, koska vielä se yrittää murua seurailla vaivihkaa.

ensiviikonloppuna aloitetaan myös ohittamistreenit ulkona. onneksi meillä on täällä teiniks ja spanieli*, sekä yks bonuskoira vielä kaksiviikkoa, niin voidaan alotella näillä.

* todella. azorien paholainen on useasti yrittänyt lenkillä hyökätä myös oman perheen spanielin kimppuun jos on jostain syystä oltu eri lenkeillä ja kohdattu tuolla.

niinkun jo aiemmin painotin, täällä määrään minä. jos tässä asunnossa aikoo 4 (nyt 5) koiraa sovussa asua, niin se on emäntä joka määrää. kaikesta. anteeks vaan pehmeempien arvojen edustajat, muru mukaan lukien. joku roti se on oltava. (koira) sirkuksessakin.

mä oon taas liiotellu

katselin just videota nuorimmaiseni edesottamuksista.
kun mä oon päivystänyt firmalla, on muru kuunnellut rääkymäsirkusta kotosalla.
voi jeesus. mikä tossa pienessä ihmisessä on vikana? vai onko vika meissä?
emmätajua.

askartelin seinään tarrataulun, ja kerroin pojalle speksit.
ripustin tutin viereen.
isot pojat saa tarroja, namipäivän (=rusinapäivän) ja kattoa lastenohjelmia,
(rääkyvät) vauvat saa tutin käyttöönsä.
keppi ja porkkana. toimiiko?

jossei se tällä taas taltu normaaliksi tuo käytös, niin sitten on peneen otettava yhteyttä, ei ole normaalia tuo aika ajoin ilmaantuva uskomaton rääkybasaali ja kykenemättömyys arkipäivän toimintoihin.

"ku sä niin pystyt ymmärtää tota poikaa." kuittasi muru.
- joo. ei. mä oon taas liiotellu.

pallit vietiin

nurkkaankusija sai luopua kulkusistaan joulun alla.
hyvin se meni.
lääkäri sanoi että koira heräilee yhden-kahden aikaan, nii tää kömpi pystyyn vasta lähempänä iltakasia. kyllä meinas mammoille tulla hätä käteen sitä odotellessa.

juu. ei o sen jälkeen kuseksinu,
mutta entistä ärhäkämpi siitä on tullu.
seuraavaksi kysynki mitä hiivattia tekee tollaselle remmiräyhääjälle?
miten moisen pahan saa kitkettyä pois? 
ei me olla totuttu tollasiin kooltaan pieniin, egoltaan liian suuriin otuksiin. 
ja tämä maailman ärsyttävin puuha on alkanut vastikään tossa kypsässä kahden vuoden iässä. 
eikä siihen ole toiminut minkään eikä mitkään koirakuiskaajan opit.
huoh. 
joudutaanks me viiä se nyt psykiatrille?

mua nöyryytetään täällä!

voi paska!
mua nöyryytetään täällä!
mä: meetsä pissalle?
poika: en
muru: me pissalle.
[kundi lähtee vessaan]
[[mamma lähtee kundin perään]]
muru: mitä SÄ teet?
mä: ööööö...
muru: jä siihen ja ihmettele. se osaa: ottaa korokkeen, vetää housut kinttuun, pissata, nostaa housut, palauttaa korokkeen ja pestä kädet. mitä hittoa sä siellä vessassa olisit tehny? kattonu ku kundi pissaa? urpå!

mä: öööööööh...

hemmeti. koska musta on tullu tämmönen toope?! :D

pyssyleikit nou-nou.

"mamma ampuu sua naamaan." -kertoi bam naapurin pojalle ja sen äitille.
jouduin ihan pyytää sitä oleen hetken hiljaa, että sain selvitettyä miksi kymmenvuotias uhkailee mun poikaa aseella mein pihalla.
bamia oli tilanteessa pelottanut.

kuulin meinaan vkonloppuna sisään asti kun se pihalla karjui "ei haa ampua mua naamaan! älä, en tykkää!"
siinä vaiheessa olin jo ranskalaisen parvekkeen kaiteen yli, ja voin kertoa että huutoni raikui pitkin pihoja. emmä mitään ampumisesta puhunut. ojensin vaan uuvatteja siitä miten pihalla käyttäydytään, ja kiusataanko mun lapsia vai ei. 

kerroinpa eilen sitten asiasta pojan äidille, ja äiti selitteli että pojalla on adhd (entä sitten?) ja että sukulaiset on pyssyn ostaneet (entä sitten?). kyllä se on silti itse opetettava lapselle miten pyssyillä leikitään ja kiusataanko pienempiä ihmisiä (tai ketään ihmisiä) vai ei. sen naiselle kerroin.

jaaha. huolimatta siitä että onnistuin tunkemaan taloyhtiön hallitukseen, olen varmaan nipon paska-akan maineessa. mutta joku roti se on oltava.

ei. pyssyleikkejä. ei uhkailua. ei kiusaamista.
varo, entinen lähiömutsi on muuttanut sub-urbiin.

apua

mitä ihmettä tuon kundin kanssa vois tehdä?
ehdotuksia kellään?
uhma on jees. sen pystyy taklaamaan fiksu aikuinen hyvillä metodeillaan, mutta kundilla alkaa repeen lapasesta kaikki.

kyllähän sitä raivoomalla sais varmaan paletin pidettyä kasassa, mutta ei se ole mua, meitä.

kundi on palannut siihen alle 5kk touhuunsa, jolloin karjutaan järjettömästi. oli syytä tai ei. eikä karjuntaa lopeta mikään. ei syliin ottaminen, ei paijailu, ei keskustelu, ei napakka sanominen... eli ei mikään.

sen lisäksi että jätkä mellastaa päivisin, se alkoi karjua myös yöllä.
jätkä huutaa apinan lailla eitä ja eikää. ei voi puhua, ei voi silittää, ei voi koskea.

yöllä vein kundin pihalle huutamaan, koska se halusi. toisella kertaa nappasin sen kiinni, ja itkusilmässä pitelin raivoavaa pikkuotusta. siihen sen rauhottu mun mahalle pitkän huudon jälkeen.

emmätiä. vaikka mä luulen olevani näissä asioissa ihan ammattilainen jo, niin kurjalta tuntuu. mä niin haluaisin toimia oikein, mutta sitä oikeinta ei nyt tunnu löytyvän. sniif...

rotia

nyt rotiin ämmä!
hitto mä lupasin etten toviin sano pojalle "odota vähän", vaan annan sen huomion hyvällä heti kun hän sitä tarvitsee.
nyt tää pakkailu, muuttelu, yh-arki on saanut mut palamaan odotavähään, ja kundi rankasee heti. sen kanssa on yhtä hullunmyllyä nää vapaapäivät.

varsinkin on hemmetin kiellettyä sanoa odota vähän, ja esim. pyykkiä laittaessa unohtaa koko saakelin pojan tärkeä asia siinä touhutessa. odota vähästä tulee odota iäti. paskamutsi.

miinukset mulle:
- minä tyhmä. pienellä huomion oikein suuntaamisella välttyis isolta pahalta, niin miks mä oon taas vikaraiteella?

plussat mulle:
- oon nyt joka päivä ottanut mukulat mukaan sapuskanlaittoon ja hyvin on menny. tuntevat itsensä tärkeäksi, eikä tarvi sitä odotavähää multa ja "huomiohuomioo!" pojalta siinä ruoanlaiton aikana.*

* mami pääsee reeneistä suoraan valmiiseen pöytään, ja lapset on onnesta soikeena kun saavat kertoa että ruoka on heidän tekemäänsä. ja mamin kiitos hyvästä ruoasta on maailman isoin kiitos.

edelliseen liittyen...

edelliseen liittyen mun entinen koulukaveri veti tyttärensä tyttöyden korostamisessa niin överit että tää kukkahattutäti täällä ruudun takana vetäs kahvit väärään kurkkuun, ja meinas ihan periaatteesta deletoida moisen uuvatin kaverilistalta. 
rikos oli niinkin tökerö, että hänen tyttärellään oli nelivuotiskuvassa täydet meikit naamassa. 
täydet meikit, nelivuotiaalla. 


ei jumalauta. sai.ras.ta.
nelivuotias on LAPSI. ei mikään saamarin egon- tai kauneuden jatke sulle.
mihin tää maailma on menossa?