emmä voi valittaa

mutta joskus valitan kuitenkin.

mua vähän hymyilytti kun läksin vanhempainiltaan, kun teinix jäi tekemään kotiin ruokaa ja vahtimaan älliä ja tälliä.

tiesittekö että pääkaupunkiseudulla joka seitsemäs 15-17 vuotias on lastensuojelun asiakkaana. syynä usein päihteiden käyttö ja ristiriidat kotona. sydämestä vähän kirpasee, ja tajuan ettei mulla ole varaa kamalasti valittaa, koska mulla ja teinillä on ihan sydämelliset välit. sen päihteiden käyttö on nollalla, ja kouluunkaan sitä ei tarvitse patistella.

miten ihmeessä sit aina kuitenkin ottaa kupoliin se, että kaikista kotihommista pitää sanoa että alkaa tapahtua. miten se ei voi tajuta tehdä muutamaa pientä juttua ilman että mä aina jänkkään?
miten hemmetissä se voi notkua netissä niin paljon? tai ottamiaan kuvia se vissiin muokkailee, mutta silti.
miten hemmetissä se ei ikinä lähde ajoissa minnekään, myöhästyy jokapaikasta, ja kehoituksista huolimatta tänäänkin oli vaan tuupannut ällin tarhan eteiseen.(se pitää viedä perille saakka! se pitää viedä perille saakka, se pitäääääääääää!)

hitto hemmetti.
ensiviikosta alkaen natsimutsi antaa pilipalivehkeet (podit, pädit, kännyt ja mäkit) käyttöön vasta kello 18, olettaen että muutama kotihomma ja läksyt on siihen mennessä suoritettu. ja tästälähin se saa illalla väkertää itselleen aamiaisen jääkaappiin valmiiksi, kun tuntuu ettei se muuten saa edes aamupalaa syötyä.
nii, katotaan sitten.
kas jossei nätit sanat täällä auta, niin laitetaan taas vähän konkreettista rajaa tuohon teinihörhöilyyn.

teinimutsista teinin mutsiksi

on tää ollut pitkä ja mukava tie.
uskomatonta kuinka ihmisen itu kasvaakaan nopeasti. ja mä siinä sivussa. henkisesti.
alkaa varmasti vastuu pikkuhiljaa näkyä toki naamassakin, mutta tää pieni koko hämää useita. 

eilen vetäsin "hurjan muodonmuutoksen" (omissa silmissäni) viiteen minuuttiin, kun piti työminästä kuoria katu-uskottava teinin mutsi. siis kun vein esikoista kripaleirille viimevuonna, tuli pappi kädestä pitäen toivottamaan mut tervetulleeksi leirille. en toivonut saman toistuvan lukion vanhempainillassa, vaan toivoin että pieni vaatteiden vaihto edesauttais mua ikäiseni (siis teini-ikäisen lapsen äidin) oloiseksi.

äh. laitan mä ihan mitä tahansa päälleni, näytän aina samalta.
huoh.

  

 noh, kukaan ei tullut komentamaan mua tutoroppilaiden jonoon, joten ehkä onnistuin nahkahameessani tekemään aikuismaisen vaikutuksen. ehkä.

aini.

tukalleni en kyllä sitten mitään voikaan. mä aina mietin teininä miksei mun mutsilla voi ikinä olla mitään siistiä kampausta. luulen että nyt tajuan. esikoiseni ehkä ajattelee samalla tavalla musta. 

tää pehko on nii mieletön harakanpesä, että yks nuori mies töissä on kuulemma huomioinut mut ja oon tehnyt vaikutuksen, koska mulla on niin ihanan villi tukka. 

voi jeesus! 

lastenasiaindiktaattori minä. oppii kyllä.

joskus pitää osata tehdä kompromisseja.
a) eskarista tuli kyselyä rutun uskontokasvatuksesta. vaihtoehto yksi, oma uskonto jos "vähemmistölle" moinen tulee. vaihtoehto kaksi; elämänkatsomustieto. esikoinen on osallistunut ev.lut.uskonnonopetukseen jos ei omaa ole ollut saatavissa, mutta nää murun lapset menee sitten uskonnottomien sakkiin jossei omaa tarjota. olen saanut kuitenkin valita uskontokunnan ylipäätään. en voi marista.
b) lasten leffaa palauttaessa ostettiin karkkeja. muru antoi rutun vähän irrotella. sanoin tokalaarin kohdalla että kaksi vielä, mutta muru muljautteli mulle silmiään. äh, ookoo. shoppailkoon keskenään. [kato nyt beibe, tää on ihan kohtuullista, se sanoi. joo. 4 karkkia enemmän mitä mä olisin ostanu.]

ei tää nyt nii vaikeeta ole tää kompromissien tekeminen.
aina.
vaikka tiedän, kymmenkunta vuotta minäitteä äitinä ja lastenasiaindiktaattorina ei tee musta ihan helppoa kumppania. mut taidan olla ihan oppivainen otus. minäkin.
vaikka nää oli aika helppoja nää.

rotia

nyt rotiin ämmä!
hitto mä lupasin etten toviin sano pojalle "odota vähän", vaan annan sen huomion hyvällä heti kun hän sitä tarvitsee.
nyt tää pakkailu, muuttelu, yh-arki on saanut mut palamaan odotavähään, ja kundi rankasee heti. sen kanssa on yhtä hullunmyllyä nää vapaapäivät.

varsinkin on hemmetin kiellettyä sanoa odota vähän, ja esim. pyykkiä laittaessa unohtaa koko saakelin pojan tärkeä asia siinä touhutessa. odota vähästä tulee odota iäti. paskamutsi.

miinukset mulle:
- minä tyhmä. pienellä huomion oikein suuntaamisella välttyis isolta pahalta, niin miks mä oon taas vikaraiteella?

plussat mulle:
- oon nyt joka päivä ottanut mukulat mukaan sapuskanlaittoon ja hyvin on menny. tuntevat itsensä tärkeäksi, eikä tarvi sitä odotavähää multa ja "huomiohuomioo!" pojalta siinä ruoanlaiton aikana.*

* mami pääsee reeneistä suoraan valmiiseen pöytään, ja lapset on onnesta soikeena kun saavat kertoa että ruoka on heidän tekemäänsä. ja mamin kiitos hyvästä ruoasta on maailman isoin kiitos.

lihavuus

ei ei ei!!!!

voi saakeli. alkaakohan rutulla menkat? se on niin moody että oksat pois...
se alkoi itkemään ettei halua muuttua aukusti lihavistoksi (jali ja suklaatehdas-sadun lihava poika).

keskustelu alkoi siis siitä, ettei veikka jaksanut syödä koko annosta ruokaa. ja sanoin ettei tarvitse, jos ei ole nälkä. kaksi lusikallista riittää kaksivuotiaalle stopin kohdalla.

ruttu sanoi ettei hänenkään olisi kannattanut syödä, koska maha on täynnä, ja hän jo omasta mielestään aikamoisen pumpula. ja että kohta hän muuttuu aukusti lihavistoksi, eikä todella halua sitä.
että jos hän ei söisi joka päivä, joka toisena vaan.
tai jos ei menisi sen kaverin luo leikkimään jonka kotona aina tarjotaan karkkia. ja samalla viisivuotias itkee maailman surullisinta itkua.

herramunjee!

koitin rauhallisesti selittää että ihmisiä on eri muotoisia. mutta että kaikki on hyviä silti. jotkut on isompia, toiset luisevampia.
ja että aukusti lihavistolla on varmasti terveysongelmia toki lihavuutensa vuoksi, ja siksi en anna kenestäkään tulla lihavan tässä talossa. että kotona syödään vaan terveellistä ruokaa, ja että herkkujakin tarvitsee toisinaan, että mieli pysyis hyvänä. ja että aukusti varmasti on syönyt vaan karkkia ruuan sijaan...

huoh. sanokaa että tää oli joku mielen kuohahdus, eikä ton ikäsellä voi olla mitään ulkonäköpaineita. pliispliispliis. ei vääristyneitä naisvartalon kuvia ton ikäselle reippaalle pumpulalle. ei. 

perhe, vanhemmuus

"rakastatsä tätä, vai tykkäätsä vaan siitä?"
"pidätsä nää jos mä kuolen?"
"onks tää susta kiva perhe?"

outoja kysymyksiä ehkä muissa perheissä, meillä viimeviikon keskustelunavauksia. mun väsymys ehkä korostuu huolena noista lapsista. yleisesti on ilosta ja kivaa, mutta nukkumaan mennessä alan miettimään kummia, tai synkeitä. sitä miten voin suojella lapsiani maailmalta, ja sitä jos mä en pystykään sitä joskus tekemään.

asia on ehkä liian iso avattavaksi ihan yhdellä postauksella, mutta jotakin halusin vähän spekuloida ja käännellä.me on nyt sovittu että me ollaan näille nuorimmaisille vanhemmat. siitä lähdetäänkö hakemaan murulle niiden huoltajuutta, vai adoptoida tai muuta, päätetään myöhemmin. huoltotestamentissa muru on tietysti etusijalla, samoin pitäisi olla sossutätien kirjoissa, koska yhdessä tässä on eletty ja perhettä pyöritetty.

optimi olis tietty pysyä yhdessä iänkaiken, mutta vaikka sukset lähtis erisuuntiin, pidetään vanhemmuusstatukset voimassa. sekä ruttunaaman että myttysen osalta.

aika erikoinen tilanne on just kun olen yksin vastuussa noista pienistä, sekä lain edessä että arjessa muutoinkin. että toinen voi vaan tulla vanhemmaksi. muthan se on etupäässä halunnut, ja mua huolettaa just se että se ei ole noita lapsia erityisesti pyytänyt elämäänsä. voiko niitä sitten rakastaa ja pitää ominaan?

jotkut kai sitten voi, ja jotkut kai ei, olen huomannut. riippuu ihmisestä.

mulle on helpottavaa että toinen jakaa sitä henkistä vastuuta. on joku jolta kysyä niitä perusjuttuja, joko kiinteitä? sosetta vai sormiruokaa? mikä puku kesäksi? miksei tää nuku? koska päiväkotiin? mihin kouluun? onks toi sen tyttöystävä ihan normaali? voikse muuttaa jo pois kotoa?

on mennyt melkein neljä kuukautta ennenkun olen tajunnut että voin antaa unettoman tissiraivaroivan pikkumiehen toiseen syliin ja ottaa itse aikalisän kun kiristää. ja että aina ei tarvitse olla syytä miksi toinen just vaihtais vaikka vaipan. että vaipan voi vaihtaa ihan vaihtaakseen. muru sanoi että se voisi enemmänkin hoitaa. että jos mietin että olisimme tasaveroinen heteroperhe, mä vaatisin sitä jakamaan paskavaipat ja yövalvomiset, ja vapaaillat tasan.

että jaa näin. aika uskomatonta, mulle. puolitettu vastuu, jaettu ilo! kelpaa.

mietin usein mitä muru tästä kaikesta saa?

perheen. onnea ja iloa. suukkoja, haleja, hymyä, rakkautta, kaiketi.