sama aamu - kaksi versiota

a) ei jumankekka. kello soi. miks ihmeessä mä aina lupaudun viemään noita riivattuja koiria.
miten toi kusihousukin saa noi vaippansa ihan ruttuun. sit ne kiskoo ja hilluu. yks repii hajujen perään, toinen paskoo ja kolmas loikkii. sit mä palaan sänkyyn enkä saa unta.
miten ihmeessä toi yks ei herää tohon kelloonsa, joka herättää kuolleetki.
sit noi saakelin kakarat alkaa ton mökän heti kuuden jälkeen.
huoh. huoh. huoh.
sit kun ne katsoo avaraa luontoa, nii hitto että pitääkin kysellä koko ajan jotaki vaikka siinähän on selostus, ja ihan suomenkielellä.
sit pitää pyykit pestä. ja yhdet hiton ylimääräset muovilaatikotkin.
ja koiran puuro laittaa uuniin.
eikä voi olla mahdollista ettei vaatteet mene kuusivuotiaan päälle kun nätisti pyytää. ei voi pers paljaana juoksennella eestaas ja soheltaa vaan. ja tää sotku! miten ne saa räjäytettyä koko huoneen tunnissa tähän kuntoon. sit kun mä laitan niitä ulos, ni miten ihmeessä ne haluaakin ne pallot, jotka on alimmassa saakelin laatikossa.
ja sit kun olen menossa suihkuun ni ne on tietty juossu toistensa pahki ulkona ja molemmilla on klommot päässä. ja kundilla taas nenä vuotaa. sit jos satun alkaa laittaa väriä tohon niskatukkaan nii huonohan siitä tulee, ja olen entistä rumempi. ja sit noi pennut tietty tulee hakkaan ovea kun oon suihkussa ja koirat alkaa haukkua ja riehua.
ja tää kämppäkin pitäis taas kerran siivota. kun perjantaina ei ollut aikaa. ja murukin on koko päivän töissä. ja mä täällä yksin vastuussa tästä sirkuksesta. byääääh!

b) hitto! miten se kello soi tähän aikaan? kusiluikulla on vaippa pysyny jalassa, vaikka se selkeesti on sitä taas nuohonnut. ihana aamu! aurinko nousee ja pellolla on kastetta. koirat loikki innoissaan sinne ja tänne. ja saan vielä palata sänkyyn tuhisevan rakkaan viereen lötköilemään. lapset mellastaa, mut mä voisinki jo nousta kun rakkaus on keittäny mulle kahvit valmiiksi. musta on niin kiva rakentaa noille tuohon retki olkkariin, ja musta on huippua että ne kyselee koko aika jotakin, ja on selkeesti kiinnostuneita elämistä ja luonnosta.
koirille on mukava tehdä ruoka itse, näkee sit mitä ne oikeesti saa syödäkseen. ja muru on ladannut pyykkikoneen valmiiksi, ei tarvi kun nappia painaa. ja noiden muovilaatikoiden kanssa saan varaston parempaan järkkään kunhan pesen ne vaan. ja sit jos siivois enemmänkin, ja järkkäilis vähän kalusteita,  nii johan tästä tulis taas ihan uudenlainen kämppä. ja hassua miten noilla lapsilla on niin paljon asiaa ja touhua ettei vaatteitakaan saa päälle helpolla. ja kiva että ne haluaa pallotella ulkona, tosi kiva että ne voi tuolla pihalla leikkiä turvallisesti ja tohottaa rauhassa. ja ruttu on nii kiva että se yrittää bamille asioita opettaa, vaikka sitten päät vähän koliseekin. onneks ei käyny oikeesti pahasti, ja pipistä selvittiin puhaltamalla.nty vaan väri äkkiä niskatukkaan ja siitä tulee aika magee! tai jos ei tuu, niin onhan tuolla toistaki sävyä. ja sakset!

arvaa kumpi on mun aamu?

kumpi oli sun?

edit: ps. hieman kärjistin. toki.

futis

nonni.
käytiin futistreeneissä "mäentodellakaanhaluasinnefutikseenyhyy"-tyttäreni kanssa.
ja yllätys yllätys, kuinkas sitten kävikään?
- koska ne seuraavat treenit on? siel oli tosi kivaa!

just.

kyl mä ymmärrän

tää on esikoiselle, kopsasin facesta, kun nii hyvin sattu tähän saumaan.

Äidistä ei pääse ikinä eroon

Äiti on ihan urpo. Se on ärsyttävä, raivostuttava ja rasittava. Ilman äitiä kaikki olisi paljon hauskempaa. Äiti mäkättää, uhkailee ja raivoaa.
... ... Tiskit, roskat ja sotkut on äidin elämän tärkein juttu.
On aika säälittävää, että sen tasapaino järkkyy, kun se näkee tavaran väärässä paikassa.
... ... Ilman äitiä, kukaan ei edes huomaisi, että koti on sikin sokin.

Äiti on tiukkis. Se vahtii ja murehtii.
Ilman äitiä kaikilla olisi paljon rennompaa. Saisi bilettää ja olla kavereitten kanssa aamuun asti.
Äiti on naurettava sääntöfriikki. Se tuijottaa kelloa ja soittelee sikana perään. Se jaksaa urputtaa kaikesta, mikä on nuorelle tärkeää.
Se yrittää tyhmänä uskotella, että kotiin kannattaa mennä ennen pimeäntuloa. Hei haloo! Ketä kiinnostaa?
Ilman äitiä kukaan ei edes muistaisi, että kotiintuloaikoja on keksitty.
Äiti on vanhanaikainen.Se ei ymmärrä nykymenosta mitään. Sen kannattaisi hankkia itselleen elämä. Se pauhaa hulluna sellaisista vanhoista ja turhista asioista kuin käytöstavat, ruoka-ajat ja nukkumisen tärkeys.
Just joo. Ilman äitiä kenenkään ei tarvitsisi tehdä mitään, mistä ei itse tykkää.

Äiti näyttää vanhalta ja väsyneeltä. Sen kannattaisi vähän relata.
Ja sen vaattetkin on niin out. Samettihousut. Läskipohjakengät. Turkishattu. Ei sen kanssa voi julkisesti liikkua. Nolottaa, jos tulee kavereita vastaan.
Herää pahvi! Nyt on 2000-luku!
Äiti toistaa itseään. Sen jutut on välillä niin hyvää päivää, ettei mitään rajaa. Vähän lohduttaa se, että kaikilla kavereilla on sama äitiongelma.
Äidit on punkkeja. Ne on aina iholla. Ne imee tolkuttomilla vaatimuksillaan lapsensa kuiviin. Ei ihme, jos lapsilla menee välillä hermot.

jos ei satu olee pms.

mä totaalisesti meinasin repiä pms-pelihousuni ja ripotella tuhkaa päähäni ja kaikkea siltä väliltä, kun illalla itkusena nukkumaanmennessä ajattelin että ittepä olen kylväny nää mitä niitän lastenkasvatuksen saralla. että sääli-sääli-itsesääli-kukaan-ei-rakasta-uhrautujaa. siitäs sait.
illalla kymmenes kehityskeskustelu esikon kanssa aiheesta "kotihommat" ja päälle semiautistinen eskarini pillittäen ripustautui mun vaatteisiin päiväkodilla kun olin muutenkin jo kiireessä, teki mieli alkaa kieriä tervassa ja karjua "mitä mä olen tehnyt teidän kanssa vääääääärin?!?!?!"

no. kohtaus meni ohi.
esikoisen huone on siivottu ja pyykit pesty (jostain syystä se näyttää sitruunan syöneeltä, mut eks noi angstiteinit suht aina?), ruttua vaan nauratti iltapäivällä kun kyselin mitä ihmettä se itki aamulla: "no emmä oikeestaan itekään tajua..:" ja sitten poikani, tuo kaiken kovapäisyyden ja kilariuhman ruumiillistuma eilen selvitti rajojenrikkomis- ja pyöräilymahdollisuudenmenettämissotkunsa keskustellen. keskustellen! tajuatteko? piti se tämäkin päivä mun elää!

no juu.
eka on huithapeli. toka vähän autisti ja kolmas puupää, mutta kyllä niiden kanssa pärjää. tai ainakin vois niin luulla. jos ei satu oleen pms.

suunnattomasti v***ttaa.

mä istun tässä koneella kauniina lauantai aamuna siksvarten, että poikani on "mielenterveysongelmainen sekopää".*
mä olin just pääsemässä kukkakauppaan ostamaan puutarhamultaa ja yrttejä, kun se flippas niin täysillä, että kaiken kasvatuksen nimissä mun oli jäätävä sen kanssa himaan.

meinas itku ihan iteltäki tulla kun niin paljon ottaa kupoliin.
mutta joku raja se pitää olla raivoamisella ja sekoilulla. en tod. lähde pilaamaan muidenkin lauantaiaamua kukkakauppaan ulisevan/raivoavan apinan kanssa. enkä omaa aamuani. mielummin kärisen tässä.

ja mistä tää lähti? no hän halus aurinkolasit-eihalunnut-halusi. ja veti niin sekopäiset raivokohtaukset kirkumisineen ja seinillesinkoilemisineen, että ei. emme voineet lähtä minneen.

nyt tuo kupeideni hedelmä huutaa yläkerrassa** täyttä kurkkua "mä haluan kukkakauppaan! mä haluan kukkakauppaan! mä haluan kukkakauppaan!" että multa pian lähtee järki. yritän tässä vakuutella itselleni että ihan normiuhmaahan tuo on, mutta uskoni tähän on koetuksella.

no mä vaan tässä selailen blogeja, ja lasken sataan.
ja tuhanteen. ***

* sori, ei ollut sopivampaa ilmaisua. kerrassaan. 
** ei huomiota huonosta käytöksestä on linja. omassa huoneessa saa huutaa on linja myös. asioista puhutaan kun on rauhotuttu on linja. lisärangaistuksia ei tule, koska kukkakaupan väliinjääminen on ihan tarpeeksi. ainakin huudosta päätellen. annamunkaikkikestää.annamunkaikkikestää.annamunkaikkikestää.
*** 30 min se "vaan" huuti. huoh.

epäkohtia

kyl maar.
mulla olis taas asiaa lastenkasvatuksesta, ihan vaan kukkahattutyyliin "minne tämä maailma on menossa?" tän alppilan opettajan potkujen tiimoilta.
taidan kuitenkin säästää teidät tältä, vaikka perspektiiviä onkin asiantuntijatehtävistä ihan.
sanon vaan että kasvattakaa itse mukulanne sit kotona paremmin. mua sylettää ees omia kullannuppuenkeleitä kaikenmoisten sekopäiden keskelle yläasteelle edes laittaa.

toinen asia joka mua sylettää on asiantuntijalääkäri (bestikseni) päivi räsäsen kommentit koskien eutanasiaa ja ihmisten suhtautumista siihen. sillä asiantuntijahan on hän, koska hänhän on ministeri ja lääkäri. ja kun meidän tavallisten kansalaisten mielipide taas perustuu vääriin tietoihin ja tuntemuksiin.
hv. enkä tarkoita hyvää vappua.
mä ainakin päätän päiväni just sitten kun haluan, ihan itse. päivin luvalla tai ilman.

ja mä luin rotusorrosta yhden kirjan just (piiat) ja linkittelin mielessä iänikuisen vanhoja typeryyksiä ihan tähän homojen avioliittokieltoon. yhdenmukaisuudesta lain edessä on kyllä kyse, ihonväriin tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. vetää päppä keskusteluun mitä tahansa iänikuisia raamatunlauseita tahi ei. se on rasismia päppä, katsot sä kantojas mistä vinkkelistä tahansa. 

sit vielä päättäjille terveisiä, että vetäkää vaan vanhusten laitospaikkoja alas vielä. todella näköalatonta touhua. mua raivostuttaa että asioista päättää ihmiset, joilla ei ole mitään kosketusta ruohohjuuritasolle, ja alkaa tuntumaan ettei ykskään kunnan päätöksentekijöistä tunne edes yhtään vanhusta tai vaivaista ihmistä. en viitsi tästä edes alottaa nyt, koska asia kuumentaa mua ihan todella paljon.
kerron vaikka sit joskus. mutta joutessanne ottakaa selvää vaikka mitä linjauksia tein hoodeilla tehdään vanhusten ja vaivaisten päänmenoksi. pelkkää kuraa. sanon.

ongelmakoira vai koiraongelma. vai vika omassa päässä.

mä googlettelin jo koiraterapeutteja, koska aivo on mennyt solmuun ton yhden rakin kanssa.
kaikkemme me on sille annettu, ja viimenen niitti oli kyllä kun lenkille lähtiessä tyyppi nosti kinttua murun saappaalle.
syystä?
- en tiedä.
olen hokenut nyt viikon "pää poikki" aina kun mokoman typerän otuksen näen, mutta vielä yritetään tässä, niin ettei repee hermo.
ennenkun soitan sille koiraterkalle, niin kerro:

miksi tyyppi on alkanut remmiräyhäämään?
miksei siihen tehoa napakka kielto (tätä yritettiin ensin.), selätys (tätä sitten), ei esto (tätä sitten) eikä ignoraaminen?
miksi se lirii sisälle, vaikka lenkitetään säännöllisesti? ja enemmänkin?
mun tulkinnan mukaan tämä on mielenosoitusta, koska se lirauttaa muiden koirien nukkumapaikalle yleensä. ja nyt kun muru vaihtoi sohvan divaanipäätyä, niin se jotenki siitä ressaantui, ja alkoi kussa sohvannurkalle. ja sit tosiaan murun kengille, uloslähtiessä.

sehän on myös yrittänyt omia murun, mutta sille laitoin pisteen murisemalla.

tarkkailin sitä myös yks päivä kun muru ei ollut kotona. ei kusia, ei hillumista eikä toisten koirien paimentamista. ja kun muru tuli ovesta, livahti koira kusasemaan toisen nukkumapaikalle.
se on siis leikattu, eikä pilissä mitään fyysistä vikaa tunnu olevan.

ennenkun haaskaan rahani koirapsykologiin (tää on siis vakavaa koska tämä on mulla järjestyksessään koira nro 5. ja olen aika asiantuntija näissä hommissa, luulen.) niin sanokaa nyt jotaki jos osaatte. pliide?

silakka, silli ja uimakoulu

ilmotin rutun uimakouluun.
viikon se on ollut asian kanssa cool, ja tyytyväinen, mutta nyt on alkanut juputus siitä onko sinne pakko mennä ja plaaplaa.
argh. mä en tajua miten se voi ottaa kaiken uuden niin raskaasti.
miten sitä vois rohkasta meneen sinne avoimin mielin, kun asiasta puhuminenkin ahdistaa sitä tosi kovin?

no, kokeilemalla sitä uimahallia porukalla, näin ensalkuun. (joo-o. on se käyny useesti uimahallissa aiemminkin, mutta ei tossa mein uudessa lähihallissa kattokaas.)
vaikka mä vihaan uimahallien kylmää vettä ja fiilistä kaikkinensa, niin mitä ei äiti tekis lastensa hyvinvoinnin eteen? huoh.
vaikka virallisesti sanottuna, jos haluan palella ja kangistua jääkylmässä, haisevassa vedessä, menen suosiolla avantoon.

noh.
kylpyläloman, uimakoulun ja uimahallireissun lähetessä sain ajatuksen paiskata lapsiani uusilla lempinimillä. olis pitänyt vaan vissiin tajuta valita jotkut muut kalat.
silakka ja silli on mukavat, rimmaavat nöösäysnimet toki.
ässävikainen poikani vaan vetää riemut ihan uusille leveleille kyselemällä multa:
"oonko mä hintti? oonko mä hun pikkunen hintti?"

- olet. olet.
sintti. ässällä.

mä oon nii huono!

mä oon niin huono päättämään mitään.
nythän asia on niin, että sain sitten töitä.

vähän mutkan kautta, mutta siis "menestyksekkään" ja "edustavasti" sujuneen haastatteluni pohjalta. tänään mulle soitti sitten esimies, joka hinkuu mua uusiin töihin jo parin viikon päästä.

mulla katkee suoni päästä ja itkettää.
emmä tällai halunnut.
halusin että on aikaa miettiä käytännön järjestelyjä ja aikaa puhua murun kanssa onnistuuko tämä edes? miettiä hyviä ja huonoja puolia. innostua. järjestellä asiat päässä, ja käytännössä.

kyseessä on kuitenkin päivystystyyppinen työ, ja mulla on tää perhe, koirat sekä vuorotöitä tekevä ja sm-tasolla urheileva puoliso.

mä halusin että voin miettiä. r.a.u.h.a.s.s.a.
en sitä että joudun valvomaan koko yön asioita vatvoen.
päätöshän mun pitää ilmoittaa ensiviikon sijasta jo huomenna aamulla.

ainii. pitiks mun olla ilonenkin siitä että mä annoin itsestäni hyvän kuvan.
oho. unohdin tyystin.

supernannyt

joo.
että poika kilahti eilen. totaalisesti.
1,5h illasta se jaksoi raivota.
loppumetreillä me, jotka ollaan supernannymme teeveestä huolella katsoneet, kuskattiin sitä eleettömästi sänkyynsä meuhkaamaan.
sit se nukahti.

ei haluttu antaa sitä negatiivistäkään huomiota, ettei tulla sitten siihen että sekin käy. että raivotaan kunhan vaan jotain huomiota tulee. eikä itseäkään pinnaa kiristänyt kun oli ihan selvä kuva miten toimitaan.
muakaan ei ahdistanut ollenkaan, kun ei tarvinnut miettiä teenkö väärin, ja olisko pitänyt tehdä jotain toisin. tässä auttoi ehkä se valaistuminen päiväkodin eteisessä muutama viikko takaperin. nää oli kunnon uhma- ja voimainkoetuspultit, jotka alkoiva siitä ettei mikään kelvannut, päättyen täydelliseen katatoniaan ja lopulta nukahtamiseen.

kaava oli perinteinen
 ei ulos- ei ulos. haluu pulkan- ei halua pulkkaa- huutaa ulkona- haluaa sisään- ei halua sisään- ei halua vaatteita pois - ei halua yövaatteita- haluaa ruokaa- haluaa juomaa- haluaa ulos- haluaa pulkan- huutaa- huutaa-huutaaaaaaaaaaa. puolitoista tuntia vaihdellen näitä toiveita/epätoiveita, sääli-itkusta eläimelliseen karjuntaan.

alkuun koetettiin tietty rauhoitella, keskustella ja napakasti sanoa että rauhoittua pitää. mutta ei toiminut, ei. syliinottaminen tai kiinnipitäminen tolla pojalla ei ole ikinä toiminut, vaikka kuinka olen alusta saakka niin toivonut. nyt ei edes yritetty.  

veikattiin kahta tuntia pulttaamista, mutta edelleen, ruttu pitää hallussaan perheen kärkisijaa 3h raivareillaan, pojalle riitti 1,5. murun kanssa illalla oltiin vaan tyytyväisiä, että jäi 30min alle luullun, ja molemmat jaksoi hyvin tän homman hoitaa. mitä siitä nyt itse raivoamaan tai hermostumaan, jos penska pulttaa vaan 1,5h?

hyvä me.

raivon loppu. ja uusi alku.

nonni. näillä mennään. laitoin murulle viestiä, että jossei nää tässä vasemmalla kelpaa, en ole menossa koko haastatteluun.  

oikealla olevat imagolasit sovitin päähän että saattaisin näyttää aikuisemmalta esim. esikon vanhempainillassa, eikä mua sekotettais niihin teineihin aneemisen varteni takia, mutta murun mielestä aikuisen sijaan näytän vaan daijulta. 

että juu.

just olin postaamassa poikaseni loistavasta käytöksestä, siitä kuinka se on ollut täällä viikkoja jo kinaamatta ja raivoamatta joka asiasta kun herraties mikä enkeli, nii johan repes. jätkä huutaa urku auki. puol tuntia mennyt, meillä on nyt veikkaus menossa, meneekö kahteen tuntiin saakka? (ruttu on pahimmillaan vetänyt semmosia kolmen tunnin pultteja.)

muru taas vetosi tohon mun temperamenttiin, mutta mä olen ollut lapsena kuulemma tosi rauhallinen ja mukautuvainen. sillä ei ole väliä, nyt aikuisena mun temperamentti kuulema tuntuu kauas, osaan vaan kuulemma peittää pahimmat pultit, niinkun aikuisen kuuluukin. ...että seuraavat 15 vuotta kuluu tota yläkerrasta kantautuvaa saatanallista huutoa kuunnellen... vai? no, itseäpä on kai sit kiittäminen. vai sukuvika, niinkse meni?

petetty olo

sain edesmenneen ystäväni lauran kirjoittaman "paljain jaloin"-kirjan luettua.
alun "mä olin siellä" itkufiilikset vaihtui kirjan edetessä ulkopuoliseen oloon ja jotenkin petettyyn tuntemukseen.
mä luulin että me oltiin lähempiä.

ymmärrän ettei ystäväni jaksanut kieriä syövässään meidän edessä, vaan elää ihan normaalia elämää. että itkeminen, itsesääli ja hajoilu oli hänen omasta valinnastaan hänen yksityisiä asioitaan.
"uljas" kuvaili kustannutoimittaja lauraa.
se on musta paras sana kuvaamaan lauraa, sellaisena kun mä hänet muistan.

mutta. kirja paljastaa mulle kaiken karmeuden siellä uljauden takana.
ja mulla on petetty olo.
raivostuttaa, että toisella on pinnan alla ollut ahdistus. että toinen on kärsinyt, siellä pinnan alla ihan tavattomasti.
onko mulle monta kertaa sanottu että se kuolee tähän?- ei monasti, mutta muutaman kerran.
oonko mä halunnut kuulla sitä? - no en.
lässytilässyti lää "ota pakuriteetä",, "tällä on tarkoituksensa" ja "seuraavaks sä paranet" ja muuta paskaa mitä nyt optimistin suusta voikaan tulla.

kiitokset kirjan lopussa itketti mua kovin. tosin kansien sulkemisen jälkeen tuntui että omani oli aivan ansaitsemattomat.

juteltuani lauran puolison kanssa mieli vähän rauhottui.
mä olen tarjonnut sitä mitä olen osannut, sitä mistä kiitoksetkin tulivat. ystävyyttä.
silti mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin... kerron jos tulee mieleen.

p*ska ja auto. ja p*aska auto. ja p*ska.

jotkut päivät on vaan niin hanurista.
sitten tuntuu ettei yhtään jaksais enempää.

auton huolto maksoikin sitten kolmekertaa arvioitua enemmän.
hiukkasen hajosi kasetti siihen.
mua vituttaa että ravaan hulluna duunissa, ja teen kaikkeni että talous pysyis kasassa, elän säästeliäästi ja olen kohtuullinen materialististen halujeni kanssa, sitten tämmöstä paskaa.
mä en vaan vittu jaksa raapia tonneittain rahaa sieltä missä sitä ei ole.

mä olen omasta mielestäni jo elättänyt kahta opiskelijaa edellisissä elämissäni, ja kas. valmistuttuaan ne on lähteneet vetämään nousseiden tulojensa kanssa, ja jättäneet mut vetämään yksinään sirkusta nimeltä perhe, ja kivirekeä nimeltä asuntolaina. en pelkää että tämä toistuu kohdallani enää, mutta en mä sentään ihan sinisilmänen idioottikaan ole. (vaikka siltä saattais näyttää.) paskamaisten ajatusteni toteenkäymisen näyttää vaan ja ainoastaan aika. mahdollisuuskin moiseen vituttaa tarpeeksi tänään.

ja duunissa olen onnistunut väistelemään noroa parhaani mukaan. niin eikös se paska vaaninut sitten kotona. muru makaa taju kankaalla, ja mun vatsaan koskee.
tänne vaan paskatauti. enempää ei vois tänään vituttaa.
mutta jos sä, paskatauti isket mun mukuloihin, voit olla varma että mä raivostun ihan saakelisti.
on eri asia oksentaa suolensa pellolle, ripuloida, kuumeilla, vapista ja odottaa kuoleman korjaavan, kun pelätä lasten puolesta samaa.

kohtaloani, ja oksennustani uhmaten, juon tässä päiväkahvia, ja syön lakua ja suklaata vitutukseen. onpahan sit jotaki mitä yrjötä. ja se olis hienon värinen combo sit.

edit: soitettiin työhaastatteluun. että jotai kivaa sit paskan keskelle kuitenkin. 

voi masennus

mä oon ollu koko syksyn jotenki uupunut.
arki ja pojan kanssa jyllääminen on vieny musta mehut.
about ensimmäistä kertaa koko elämässä tuntuu että mua todella väsyttää.
on väsyttänyt jo tovin.

tein työpaikalla semmosen masennustestin, ja huonolta näytti. mun kannalta.
mut hitto kun mulla ei ole syytä, ei aihetta ei huolta synkistelyyn.

muru on komentanu mua oleen olematta aina niin pärjäävä ja reipas.
tässäkö on tulos?
oon aina pelännyt sitä, että jos jotenkin annan itselle löysiä, joudun jonnekin niin alas, ettei sieltä hevin ylös pääse.

muistin kuitenkin että oma elämä, parisuhde ja perhe on just sellasia kun niistä itse tekee.
ei ne asiat ja kokemukset mitä sun elämässä tulee vastaan, merkkaa niin paljon, kun se, miten sä itse niihin suhtaudut.

sen koitan pitää nyt mielessä.
tiukkaan.

...ja on mulla se lasi punkkuakin.
ihan kohta.

mä oon taas liiotellu

katselin just videota nuorimmaiseni edesottamuksista.
kun mä oon päivystänyt firmalla, on muru kuunnellut rääkymäsirkusta kotosalla.
voi jeesus. mikä tossa pienessä ihmisessä on vikana? vai onko vika meissä?
emmätajua.

askartelin seinään tarrataulun, ja kerroin pojalle speksit.
ripustin tutin viereen.
isot pojat saa tarroja, namipäivän (=rusinapäivän) ja kattoa lastenohjelmia,
(rääkyvät) vauvat saa tutin käyttöönsä.
keppi ja porkkana. toimiiko?

jossei se tällä taas taltu normaaliksi tuo käytös, niin sitten on peneen otettava yhteyttä, ei ole normaalia tuo aika ajoin ilmaantuva uskomaton rääkybasaali ja kykenemättömyys arkipäivän toimintoihin.

"ku sä niin pystyt ymmärtää tota poikaa." kuittasi muru.
- joo. ei. mä oon taas liiotellu.

pallit vietiin

nurkkaankusija sai luopua kulkusistaan joulun alla.
hyvin se meni.
lääkäri sanoi että koira heräilee yhden-kahden aikaan, nii tää kömpi pystyyn vasta lähempänä iltakasia. kyllä meinas mammoille tulla hätä käteen sitä odotellessa.

juu. ei o sen jälkeen kuseksinu,
mutta entistä ärhäkämpi siitä on tullu.
seuraavaksi kysynki mitä hiivattia tekee tollaselle remmiräyhääjälle?
miten moisen pahan saa kitkettyä pois? 
ei me olla totuttu tollasiin kooltaan pieniin, egoltaan liian suuriin otuksiin. 
ja tämä maailman ärsyttävin puuha on alkanut vastikään tossa kypsässä kahden vuoden iässä. 
eikä siihen ole toiminut minkään eikä mitkään koirakuiskaajan opit.
huoh. 
joudutaanks me viiä se nyt psykiatrille?

tulis joulukuu

jumankekkuli. tää on ollut maailman pisin marraskuu.
hitto että tuota kuraa ja muuta kakkaa piisaa päivästä toiseen.

mä siis herään viideltä. lenkitän koirat.
keitän kahvit, herätän ja puen papanat.
vien ne päiväkotiin. junailen ja kävelen (lue:juoksen) töihin.
teen töitä 8h, joista omani yrin pykää kuudessa, muiden rästeihin jää kaksi.
kävelen (lue: juoksen) junalle. junailen.
kävelen (lue: juoksen) päiväkodille.

otan mukulat.
hyvässä lykyssä tulen kotiin jossa koirat on viety ja ruoka tehty.
huonossa lykyssä lenkitän koirat ja teen sen ruoan.

siistin mukuloiden vaatteet, imuroin lattiat, pesen pyykkiä.
pelaan ehkä kierroksen unoa, pesen lapset, luen iltasadut, laulan ja suukottelen.

ja lenkitän koirat vielä kerran.

sen jälkeen voimat riittää voileivän nielaisuun ja pikaiseen kuumaan suihkuun (=omaa aikaa, omg!)
sitten pyörryn sänkyyn.
herätäkseni aamulla taas viideltä.

oh joy!
tämäpä se on elämää, tämä ruuhkavuodet. 

punttikorttiani on kerran käytetty.
en vaan jaksa enkä pysty sinne taipumaan.
saatikka elokuviin tai kenellekään kylään.
mutta,
kiitos kaikenkokoisille rakkauksilleni. mä vähän vielä jaksan.
söpösiä suukkoja, pehmosia pörröpäitä, terapeuttisia iltapuheluita.

kyllä tää tästä.
tulis nyt joulukuu. jouluvalot. joulusuklaat. glögi. kynttilät.
(lataamis- ja lagaamisaikaahan tässä on turha haaveilla, mähän päivystän jouluna. voi persaus.)
...mutta se suklaa. ja glögi. ja jouluvalot.

raivarit

poikani, tuo temperamenttimonsteri, vetäsi sellaset koivarit pihassa, että naapurintädinkin piti ihan tulla asiaa ihmettelemään.
toivottavasti, jos sillä tädillä on älliä jonnekin soitella, soittais ennemmin jonnekin äitiensuojelupalveluun, kun lastensuojeluun.

annamunkaikkikestää.
kaikkoa uhma mun pojasta!
tai kohta mun on kutsuttava tänne joku manaaja.

mä olen hiljaa

pomo katsoi mua tänään kahdesti, ja kysyi kuulumisia kolmesti, tiimipalaverissa.
minulta.
joka aina kyllä kerron asiat kysymättäkin.
en sanonut mitään. koko palaverissa. ennkun kolmannella kysymällä oli pakko.
vitustitöitäseonkivaatykkäänettäonsillai.

nytmäenvaanjaksa.
viekäävaanjousotjaetuudetjalaittakaaväkisintyönkiertoonjajoopäivystänkokovitunjoulunemmäolishalunnukotonalastenkanssa ollakaanmutkukukaanmuueisuostujasaahansiitärahaa.
pitäkää tunkkinne.
paskamikäpaska.
mäoonhiljaajakasvanaikuiseksjateentöitä.
kunnesotanloparit.

morjens.
nyt mä juon lasin punkkua.
tai koko hemmetin pullon.
ja syön suklaata.
ja vaihdan asennetta.

mutta jee. ehkä musta tulee se hiljanen, ylpeen ja leuhkan oloinen aikuinen, joka ei muiden marinaan paljoa kommentoi. katsoo vaan vinoon.

kurassa

mä niin oon korvia myöten täynnä sadetta, kuraa, pimeetä ja muuta marraskuuhun liittyvää shaibaa.
mä en niin kestä enempää.
varmaan elokuusta alkaen mä oon kotiutunu jokaiselta aamulenkiltä sateen raiskaamana. sit se saamarin tassusouvi.
sit mä oon kastunu tarhamatkalla. sit työmatkalla.
sit työmatkalla. sit tarhamatkalla. sit kotimatkalla.

sit mä meen lenkille. ja kastun. ja sit se saamarin tassusouvi taas.

koirat on kurassa, lapset on kurassa. eteinen on kurassa. ja kylppäri on kurassa.
mä ite oon kurassa.

alkaa ihan oikeesti riittää.
mikä saakeli tätä suomen ilmastoa riivaa?

alkais nyt ees joulukuu. mä elän tässä siinä toivossa, että kun laitan jouluvalot pihakuuseen, ne valaisee mun kurasen mielenki. mä oon niin finaalissa. kaikkinensa.

itkupaskahepulit on lähellä, kun pitis 6h ylitöitä raapia kasaan, että saan hoidettua ipanoiden neuvolat, ja leikkautettua azorien kusevan kummajaisen. emmäjaksa. mä en nyt vaan pysty. mä otan palkatonta. tai loparit. kuollaan sit vaan nälkään koko sirkus. nälkään ja kuraan ja sateeseen. 

mä tarviin suklaata.