mä oon ollu koko syksyn jotenki uupunut.
arki ja pojan kanssa jyllääminen on vieny musta mehut.
about ensimmäistä kertaa koko elämässä tuntuu että mua todella väsyttää.
on väsyttänyt jo tovin.
tein työpaikalla semmosen masennustestin, ja huonolta näytti. mun kannalta.
mut hitto kun mulla ei ole syytä, ei aihetta ei huolta synkistelyyn.
muru on komentanu mua oleen olematta aina niin pärjäävä ja reipas.
tässäkö on tulos?
oon aina pelännyt sitä, että jos jotenkin annan itselle löysiä, joudun jonnekin niin alas, ettei sieltä hevin ylös pääse.
muistin kuitenkin että oma elämä, parisuhde ja perhe on just sellasia kun niistä itse tekee.
ei ne asiat ja kokemukset mitä sun elämässä tulee vastaan, merkkaa niin paljon, kun se, miten sä itse niihin suhtaudut.
sen koitan pitää nyt mielessä.
tiukkaan.
...ja on mulla se lasi punkkuakin.
ihan kohta.
Täällä mennään samoissa vesissä...liikaa töitä ja toisen tyttären kanssa jylläämistä ja mylläämistä. Voimia sinne ja asennetta, vähän kerrallaan tai jotain ;)
VastaaPoistaR
kiitos r. jaksuja myös sinne! <3
VastaaPoistamun on ollut vaikea myöntää itselleni että toisinaan arki tuon niin rakkaan pienen ihmisen kanssa on rankkaa ja että sillä on mahdoton luonne useimpina päivinä. koska jos sen myöntää, ei ole varmaankaan häntä ansainnut.
sitten kun asian itselleen myöntää, pitäis löytää oikeat avaimet asian helpottamiseen.
penellä oli hyvä käydä, mutta kun kaipasin konkreettisia ohjeita, ei niitä ollut. "mitäs jos puhut rauhallisesti kun lapsi alkaa huutaa?" joo, tuota. niinhän me toimitaan. "mitäs jos juttelette kun se on rauhottunut?" - mut kun ongelma on se, että se menee ihan katatoniseen tilaan ihan yllättävissä tilanteissa. ja siinä ei mikään auta. kyllä me puhutaan, pidetään kiinni, annetaan rauhoittua itse. ihan kaikkea on kokeiltu. nyt on menossa tarrataulu vs. jäähypenkki. jospa ton ikäsellä tämä? onkse vähän kerrallaan jotakin? pojan kanssa...
mulla itsellä vaan on raskas tunne siitä, että yritän mä olla kuinka hyvä ihminen tahansa, ei mikään onnistu. kaikki menee pieleen, väärin ja huonosti. ja mua väsyttää. surettaa. ahdistaa.
kun päivystin jouluna, kaikki meni pieleen. en päässyt töihin, en sieltä pois. ihmisiä kuoli. kotona oli kireetä.
voi jeesus.
onneks nyt on vähän vapaata. ja sit työkuviot muuttuu. ja sääkin täällä ehkä muuttuu niin, että junat ehkä kulkee, eikä tarvia itkeskellä juna-asemalla. (en ehdi töihin, en ehdi hakee muksuja, en saa ikinä menettämiäni tunteja tehtyä takasin, olen huono työntekijä.)
taas itkettää.
oli tarkotus vaan sanoa sulle jaksamisia, ja kiitos lämpimistä ajatuksista, mutta tulikin vuodatus. anteeks. ja kiitos. ja voikaa hyvin sielä!