syyllisyys ja sidokset

väittäisin vielä että sosiaalisen vanhemman on bilogista helpompi suhtautua kilaroivaan pikkuihmiseen. siltä puuttuu se "syyllisyys"-aspekti. kun skitso reagointi ei voi olla siltä peritty.

sikstoiseen väitän ihan omanapaisesti ja täydellä pokalla, ettei se huuto osu sosiaalisella niin sinne äitiyden ytimeen kun lapsen tähän maailmaan pukanneella äidillä. emon hoiva-rakkaus-symbioosi on jotakin mitä voi, mutta ei voi, kukaan muu käsittää.

kolmanneks oma kasvuympäristö vaikuttaa satavarmalla omaan reagointiin ja fiiliksiin kaaoksen hetkellä.
"jätä ne huutamaan ja lähde röökille. tai vetäsepä kuule kunnolla perseet olalle." neuvoi tänään kesken äärettömän huutokonsertin se nainen joka mut on kasvattanut.

että jep. niillä mennään mitä on saatu.

eilen oltiin ovelia ja hiivittiin sänkyyn jo yhdeksältä. saatais molemmat aikuiset pitkät yöunet ja olispa kivaa.
("niinhän te luulitte!" huusi siihen laryngiitti kulman takaa.)

mä en sitten nukkunut. taaskaan. juurikaan. yhtääkään. laryngiitti, hengenahdistus ja itkut kahdella lapsella piti siitä hyvin huolen.
oliko tää kolmas uneton yö jo putkeen? en edes pysy laskuissa.
saanko päivällä unta? en.

vielä jaksaa, jaksaa, jaksaa.
ensiyön olen psyykannut itseni jaksamaan vielä miten päin tahansa. koska tod.näk. helpommalla viimeyön selvittänyt poikuli oirehtii graavimmin ensiyönä. jos siitä vielä hulinat jatkuu, saattaa olla että "pärjään ja selviän itse" joutuu pyytämään vähän apua.

putos huudosta

mä en tajua ton poikulin luonteenlaatua. miten kukaan pystyy huutaa itsensä nukkumaan?

tänään kun palasimme ostosteluparatiisista poikulin kanssa, se oli selkeesti hyvin-hyvin-hyvin väsynyt. noh, sen sijaan että ottais tutin suuhun ja unta palloon mukavasti keinuvissa vaunuissa, kundi avaa urut ja alkaa huutaa ja riehua. siinä mä seison ulkona ihmisten virratessa mun ohi. yritän välinpitämättömästi katsella kaukaisuuteen vaunuja heijatessani. en todella kaipaa siinä mitään "mikäsitävaivaa,seeitaidaollaihannormaali,säoothuonoäiti"-kommentteja. ihan turha yrittää tuttiakaan tunkea teutaroivaan päähän. ja jos siinä onnistuis nii kundi repii sen samantien ulos suusta. myös koskettaminen, puhuminen tai silittäminen virittää huudon aivan uusiin, uskomattomiin sfääreihin.

yhtäkkiä huuto loppuu kun veitsellä leikaten.
poika nukahtaa kesken huudon. kesken huudon! suu auki.

AIVAN uskomatonta. kerrassaan. todella.

vitsit mikä tyyppi.
kotimatka sujui hihittelyn merkeissä. kun mä katselin sen nukkuvaa naamaa ja avointa hiljasta kitaa, nauratti aivan hervottomasti. mamman poika. ihanakamala rääkyle.

itkua ja huutoa

tai huutoa ja itkua.
jotenkin maagisesti tossa kolmen kuukauden täyttyessä mytyn äänijänteet on voimistuneet tavattomasti. kun joutuu laittaa pään lähelle sen huutavaa suuta, niinkun lohduttaessa on tapana ottaa lapsi lähelle, niin meinaa kyllä tärykalvot revetä. entisaikaan oltiin tyytyväisiä kun lapsi huuti kovaa, koska kova huuto tarkotti vahvoja keuhkoja. ihan kiva juttu pontevat keuhkot juu, mutta nykyaikana vähempikin riittäis.

nyt sitä käsittämätöntä ja vaativaa huutoa on alkanut olemaan entistäkin enempi. viimeyönä pari muutaman minuutin karjusessiota, ja aamulla yksi. aamuhuudosta ei jäpikkä toennu millään. ei kelvannut maito, ei heijaus, ei tutti, ei niin mikään. epäilin sen olevan väsynyt ja kietasin sille kuteet niskaan ja paiskasin parvekkeelle. muutama äärimmäisen raju ravistusliike vaununrunkoon, ja poika oli taju kankaalla.

nyt pitäis tolle huudolle, varsinkin nukkumaanmenon yhteydessä ilmenevälle vitsaukselle saada jotakin tehtyä. kun pojan laskee sänkyyn, alkaa aivan järettömän raivoisa huuto. se heijaa jalat korkealle ilmaan ja pamauttaa sängynpohjaan niin, että epäilen ettei moista raivoa 50-luvun pinnasänky kauaa kestä. eikä mamman seitkytluvulla syntynyt pinna. vaikkei se tietty mitään henkilökohtaista olekaan, mutta tuntuu että se meinaa multa naamankin repiä irti kun se huiskaa käsillään ja karjuu, kun yritän sitä lohdutella.

vaikka jo kolmatta kierrosta mennään mun elämässä pikkuvauvan nukutuksessa, on sitä aina yhtä epätoivonen olo kuitenkin. puh huijaa. lainasin puistosta anna wahlgrenin lapsikirjan ja aion lukea nukkumisosion nyt vielä kertaalleen, jos siellä olis jotaki vinkkiä.

itkua tuli eilen. multa. kun kirjotin parisuhteen rekisteröinnistä ja "siunaamisesta" "mun papille", ja se vastasi tosi kauniisti. mun oli tarkotus ottaa rauhassa ja pimittää tietoa murulta kunnes se sanoo että nyt lähdetään naimisiin, mutta johan alko huoli ja utelu kun vääntelin itkua pitkin asuntoa. ihme tunnereaktio. oon pitänyt mun parisuhteenrekisteröintiä mahdollisena vasta kun saan mun "hiippakunnan" siunauksen, ja nyt se on meille luvattu. suloista. varasin mä "hääautonkin" :) molemmat sitaateissa, koska ei niistä mitkään häät tule, eikä autokaan ole auto. lisää asiasta kerron kun suunnitelma etenee... joskus. ehkäpä paljastan vielä miten haluisin homman hoitaa kokonaisuudessaan, jos joku semituttu sitten murulle joskus vinkkaa asiasta. nyt mä voin rauhottua asian suhteen. ...paitsi vielä ne farkut... (auttakaa!)