mä en tajua ton poikulin luonteenlaatua. miten kukaan pystyy huutaa itsensä nukkumaan?
tänään kun palasimme ostosteluparatiisista poikulin kanssa, se oli selkeesti hyvin-hyvin-hyvin väsynyt. noh, sen sijaan että ottais tutin suuhun ja unta palloon mukavasti keinuvissa vaunuissa, kundi avaa urut ja alkaa huutaa ja riehua. siinä mä seison ulkona ihmisten virratessa mun ohi. yritän välinpitämättömästi katsella kaukaisuuteen vaunuja heijatessani. en todella kaipaa siinä mitään "mikäsitävaivaa,seeitaidaollaihannormaali,säoothuonoäiti"-kommentteja. ihan turha yrittää tuttiakaan tunkea teutaroivaan päähän. ja jos siinä onnistuis nii kundi repii sen samantien ulos suusta. myös koskettaminen, puhuminen tai silittäminen virittää huudon aivan uusiin, uskomattomiin sfääreihin.
yhtäkkiä huuto loppuu kun veitsellä leikaten.
poika nukahtaa kesken huudon. kesken huudon! suu auki.
AIVAN uskomatonta. kerrassaan. todella.
vitsit mikä tyyppi.
kotimatka sujui hihittelyn merkeissä. kun mä katselin sen nukkuvaa naamaa ja avointa hiljasta kitaa, nauratti aivan hervottomasti. mamman poika. ihanakamala rääkyle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti