petetty olo

sain edesmenneen ystäväni lauran kirjoittaman "paljain jaloin"-kirjan luettua.
alun "mä olin siellä" itkufiilikset vaihtui kirjan edetessä ulkopuoliseen oloon ja jotenkin petettyyn tuntemukseen.
mä luulin että me oltiin lähempiä.

ymmärrän ettei ystäväni jaksanut kieriä syövässään meidän edessä, vaan elää ihan normaalia elämää. että itkeminen, itsesääli ja hajoilu oli hänen omasta valinnastaan hänen yksityisiä asioitaan.
"uljas" kuvaili kustannutoimittaja lauraa.
se on musta paras sana kuvaamaan lauraa, sellaisena kun mä hänet muistan.

mutta. kirja paljastaa mulle kaiken karmeuden siellä uljauden takana.
ja mulla on petetty olo.
raivostuttaa, että toisella on pinnan alla ollut ahdistus. että toinen on kärsinyt, siellä pinnan alla ihan tavattomasti.
onko mulle monta kertaa sanottu että se kuolee tähän?- ei monasti, mutta muutaman kerran.
oonko mä halunnut kuulla sitä? - no en.
lässytilässyti lää "ota pakuriteetä",, "tällä on tarkoituksensa" ja "seuraavaks sä paranet" ja muuta paskaa mitä nyt optimistin suusta voikaan tulla.

kiitokset kirjan lopussa itketti mua kovin. tosin kansien sulkemisen jälkeen tuntui että omani oli aivan ansaitsemattomat.

juteltuani lauran puolison kanssa mieli vähän rauhottui.
mä olen tarjonnut sitä mitä olen osannut, sitä mistä kiitoksetkin tulivat. ystävyyttä.
silti mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin... kerron jos tulee mieleen.

paljain jaloin

kun mä soitin nelisen vuotta sitten mun ystävälle ilouutista odotetun raskauden onnistumisesta, oli luurin toisessa päässä oli yllättäen oudon hiljasta.
"lauralla on syöpä. se on vakavaa."

no helvetti. syöpä suomessa. eihän se nyt mitään fataalia ole. aloitti optimisti heti. suomessa on kuule syöpähoidot niin korkeatasoisia...

vähänpä tiesin.

sairauden alkuvaiheessa laura oli vetäytyvä ja poissaoleva. hoitojen edetessä se oli oma itsensä. välillä ihan unohdin kuinka vakava tauti sitä vaani. tarkoitan todella että tauti vaani. laura itse sanoi että on vittumaista tuntea itsensä terveeksi, ja mennä sitten sairaalaan saamaan hoitoa, joka tekee olon sairaaksi. ensin lähti polvi, sitten koko jalka. välillä lähti tukka, kasvaakseen ihan uudenlaisena takaisin.mä muistan vaan söpöset iloset kasvot noista ajoista. en missään vaiheessa nähnyt siinä kuihtuvaa elämänhalunsa menettänytta ihmisrauniota.

syöpä meni pois, ja optimisti juhli. siitäs saatte! sekin lauraa vastaan olevat helvetin huonot todennäköisyydet! maailmassa on niin paljon hyvää, ja tälläkertaa sen saa kuka ansaitsee. nyt se opiskelee syöpätautien lääkäriksi, ja parantaa kaiken. se tällä koettelemuksella on tarkoituksena. julistin.

kunnes syöpä uusi. spekuloitiin puhelimessa ystävän kanssa, että hassua kuinka jalan amputointi voikaan tuntua yhtäkkiä riemukkaalta vaihtoehdolta. pidettiin läksärijuhlat jalalle, sekin sai asian tuntumaan vain huonolta huumorilta. sairastako? rankka tauti vaatii ehkä rankat huvit. sanoisin. juhlissa syötiin jalan mallista kakkua. ja leikittiin perinteistä aasinhäntä-leikkiä, jossa proteesi piti kiinnittää silmät sidottuina lauran kuvaan. oli kivaa kerrassaan.oli myös tietovisaa ja muuta hupailua.

niin.
se mitä me nähtiin laurasta, oli empaattinen, hauska, kaunis ihminen. se joka halusi kasvimaan, puki raivoavaa uhmaikäistä yhdellä jalalla tasapainoillen, aloitti lauluharrastuksen, kävi naistenbileissä, aloitti blogin, osti jäätelökoneen, kävi meillä ruokakesteillä, jutteli älykkäitä, nousi istumalentopallon maajoukkueeseen ja kuunteli muiden huolia. muistan myös kuinka mun sydän pysähtyi kun se kaatui meidän portaissa, ja portaiden alapäästä kuuluva nauru tyrmistytti mua. "hitto mä kompastuin!" se kikatti. kerran se kenkkasi elvyyttämään ratin päälle pyörtynyttä naista, huomatakseen että auton etupenkillä makasi pitkäkarvainen koira. aina auttamassa. legendaarisin tapaus oli se, kun lauran selkäytimestä tuli käsky juosta metron ovista sisälle, ja se ihan unohti ettei sillä ole toista jalkaa. oli muut matkustajat sitten auttaneet ovista metron lattialle syöksyneen kikattelevan nuoren naisen ylös ja penkille.elämä sille vaan oli. semmosta.

viimesellä kerralla kun kävin lauralla kylässä, oli normaalia jutustelua kahvikuppien äärellä. puhetta kesästä, jolloin hän hoitaisi poikaa kotona, ja syksystä jolloin hän palaisi opiskelujen pariin.

näitä me ei päästy kokemaan.
yhtenä talvipäivänä sain viestin, jossa pahoiteltiin ettei uutista voi pehmentää millään. laura on kuollut. nukkunut rauhallisesti pois. asia oli optimistille kova paikka. saatanan jumala. mitä sä olet mennyt tekemään? mä niin luotin suhun tän kanssa. meillä oli sopimus, mä olin niin monet kerrat niin kauniisti pyytänyt sulta. mutta ei.

hautajaiset oli aivan lauran itsensä näköiset. kauniit, eteeriset ihan. 
jäljelle jäi tyhjyys, luulin.
mutta.
tarina ei päättynytkään siihen.

sen lisäksi että sen haudantakaa järjesti poikansa syntymäpäivät. (kyllä, koneella oli kauppalista ja muut tarpeelliset huomiot edellisvuodesta tallessa!)

se kirjoitti muutakin. ensin blogia, sitten muuten vaan ylös ajatuksiaan ja kokemuksiaan. ja lopulta romaanin. luin sen blogia välillä sydän särkien, välillä oivalluksista hykerrellen. miten joku osaakaan pukea noin kauniiksi sanoiksi ajatuksensa, viisaiksi, toisinaan ironisiksi huomioiksi

enää kolmisen viikkoa, niin muutkin saavat tietää miten erityinen ihminen meidän elämässä on ollut. sillä lauran kirjoittama "paljain jaloin" ilmestyy kauppoihin 15.1.2013.
tjeu: paljain jaloin.

kiitos laura.

edit: voit myös tykätä kirjasta facebookissa: paljain jaloin - kirja

mutsi

sädehoidot on polttanu mutsin suun karrelle.
sillä on ikenet, huulet, kieli ja kitalaki täynnä nyt jo räjähtäneitä palorakkuloita.

jumalavita se on vihanen.

ja todella ymmärrän sitä. se ei ole pystynyt pariin viikkoon syömään mitään, ja juomaankin aika heikosti. siinä mielessä olen äitini tytär, että jos en saa syödä mitä haluan, just silloin kun haluan, ni hermo repeää totaalisesti. siks mä todella säälin sitä. ja melkein tunnen sen tuskan.

viimeset säteet tykitetään maanantaina. sitten jännitetään vielä pari vkoa tuloksia. ja sitten tietty pari vuotta kontrolleja. mutta nyt raivostuttavia rakkuloita lukuunottamatta tilanne on hyvä.

tsemppaa mutsi.
vielä hetki.
nii tuon sitte keksejä, juustoja ja viiniä! ...vaikka kilo tolkulla. ja suklaata. jääkaappikylmänä.
(henk.koht. en kyllä ymmärrä miten joku voi syödä huurteista suklaata.)

taivas... miten pääsen sinne?

insinööri kävi linkittämässä mulle syöpää sairastavan puolisonsa blogin. se on tossa mun näytön sivussa mun muiden suoskareiden ohessa. (en viitsi ilman lupaa sitä linkittää, kun en blogilistalta sitä itse löytänyt, sorry.)

tänään kun mulla oli päiväuniaikaan lukurauha ja blogikierros menossa, luin sen blogin alusta loppuun yhdellä istumalla.
vapisutti, oksetti ja itketti. menin ulos tekemään tuhmia töitä (siis tupakille, hyi!) ja pidättämään itkua.

sisään tultuani jehovan todistajat tiputtivat flaijerin mun postiluukusta. sen kannessa lukee: taivas... miten sinne pääsee? aika sattuma.

jumala rakastaa minua, taivaaseen on vain yksi tie, ota hänet vastaan ja niin edelleen.

kuule jumala, mulla olis taas yksi kysymys.
se on: miksi?
miksi mun ystävä joutuu kärsimään kipuja, ja luopumaan tästä elämästä? miksi mun ystävä joutuu luopumaan puolisostaan? miksi pikkunen poika jää ilman äitiä? miksi mun pitää luopua mun ystävästä? miksi yksille laitetaan niin paljon kipua, epävarmuutta, pelkoa ja tuskaa? miksi mun ystävä joutuu kysymään miksi? mitä on kuoleminen? mitä jos itse tietäisit että siinä se tulee. seuraava juna johon on noustava. heippasitkaikille ja kivaaoli. niinkö?

tulkaahan jehot ovelle niin tarjoan kahvit ja saatte vastata jumalanne puolesta näihin.

mä olen oikeesti iltasin lähetellyt lämpimiä ajatuksia taivaisiin. kiitoksia mun rakkaista, ja suojelupyyntöjä mun murulle. mitä mä mun ystävälle toivoisin? pyytäisin? ihmettä? pehmeää loppumatkaa? (hei rakas ystävä, sun juna tulee, oota, voinksmä auttaa näiden laukkujen kanssa...) sitä että me muut kestetään ja jaksetaan? 

mä niin uskon ihmeparantumisiin, uskomattomiin sattumiin, siihen että diagnoosit menee harhaan ja tilanne onkin hyvä. homeopaatteihin, healingiin, akupunktioon, osteopatiaan, kuusenkerkkämehuun. mä tiedän että mun ystävä on yks miljoonasta ja yhtäkkiä syöpä on poissa. eikö niin? vai pitääkö jo lakata uskomasta ja toivomasta?
en halua.
en suostu.
mitä jos en ala tätäkään? en suostu.
pitäkää tunkkinne ja syöpänne ja muu saatananne.
haistakaatten paska.


mitä jos maailmassa on asia jota en saa käännettyä toiseen suuntaan vaikka yrittäisin mitä?
mitä jos jotain pitää vaan kestää vaikka ei halua?

emmä tätä tilannut. haloo! ehtii vielä kääntää venettä! muuttaa suuntaa. ottaa lääkkeitä ja parantua! ohoi, seis! annetaan tuon junan mennä. keritään me seuraavallakin. mennään mielummin sillä josta ei vielä tiedä koska se tulee. jooko?

mjaa lauantaina

piti laittaa kuvapostaus eilisillasta. olis ollut tarjolla villamekkokuva, ja kuva mun kasakkalookista. mutta ei niin ei. kuvien linkitys ei nyt toimi.

eilen kun olin saanut muksut nukkumaan, seikkailin hetken blogistaniassa ja sain inspiksen keittää itelleni teetä, ja teki mieleni aloittaa huudosta bongailemiani makinen kirjoja. tyydyin kuitenkin insinööriltä lainaamaani pokkariin. kiva ilta oli vällyjen välissä, villamekko päällä ja kirja toisessa, teemuki toisessa kädessä.

muru veti eilen siepit töihin lähtiessään. en nyt tiedä oliko kyseessä ihan asiasta, vai töihinlähtövitutuksen purkaminen. pitää utsia asiasta enemmän kunhan se vaan pörröisen päänsä nostaa tuolta unimaasta. kipakan keskustelun lopputulemana on kuitenkin se, että en ala survomaan ruttunaamaa eksälleni jouluna, sen toiveista huolimatta, koska joulu asettuu viikonloppuun, jossa on kaksi päivää, ja meillä muutenkin kaksi paikkaa vierailtavana. mutsille ja faijalle pitäisi mennä, ja g-tädille saunomaan. ne riittää yhdelle viikonlopulle.

tälle viikonlopulle meillä sensijaan ei ole tekemisiä. muru tekee tokavikaa työkiertoa. selkeesti sen potutuskäyrä nousee, kun työvuorot vähenee. motivaatiota töihinlähtöön pitää keräillä urakalla. onneksi se paska on pian loppu. lopullisesti.

mun stressikäyrää nostaa töihinlähtö kaikkinensa. mä en kestä järjissäni eroa tosta poikulista. toisaalta mulla on tosi kiva työ, ja hyvä työporukka, mutta ei se korvaa tätä elämäni parasta aikaa mitä saan viettää niinkuin tahdon, syvästi rakastamieni ihmisten kanssa. kaipa siitä selvitään kuitenkin. ja tiedän että pojalla on hyvä olla mamin kanssa kotona, niin enköhän mäkin muutamilla itkuilla tästä selviä.

mun painonlaskukaan ei muuten ole pysähtynyt. vaikka syön apinan lailla. alkaa mietityttää asia sen verran, että jos vaikka ensviikolla neuvolassa pyytäis lähetettä labraan. jos vaikka kilpirauhasarvot tsiigais. musta ei ole järin normaalia että 3kk imetyksen jälkeen paino hiipii salakavalaa tahtia alaspäin. tai sitten vaan taas vedän täällä jossain manioissa, ja siksi ei painokaan nouse/pysy. no, hyvähän se on vaan tarkistaa.

tänään hesarissa muuten oli pieni juttu tutkimuksesta jossa oli huomattu että perheessä,  jossa on koira, lapsen mikrobitasot oli paremmalla tolalla kun koirattomassa perheessä. mun lapset on aina olleet keskimääräistä terveempää sakkia, ja kyllä uskon että lemmikeillä on vastustuskykyyn positiivinen vaikutus. väliäkö jos vähän irtokarvaa on naamassa ja kiviä suussa :)

viimenen ja paskin asia mun elämässä ja tässä postauksessa on mun ystävän syöpäpaska. mä elän uskossa että joku jumala, homeopaatti tai ihmeparantaja tulee ja pyyhkäsee koko paskan ns. helvettiin. kun puhun tästä positiivisuususkostani, muru pyörittelee surullisena päätään. samaa tekee sairastuneen puoliso. voiko olla oikeesti niin että olen menettämässä sekä ystäväni, että uskon tän maailman hyvyyteen? tää tulee olemaan mulle, ja muille osallisille, ennenkokematonta paskaa, ja jotain niin uskomatonta ja absurdia etten enää tiedäkään miten tästä selvitään. mä en edes tiedä mitä kuolema tarkottaa. ystäväni oli kirjoittanut, että samalla tämä aika tuntuu aivan liian pitkältä,  ja aivan liian lyhyeltä. niinpä. tähän mulla loppuu sanat. sitten alkaa kiroilu, siis silloin, kun en osaa itseäni verbaalisesti enää ilmaista. vittu mitä paskaa, sanon, kun en muuta osaa.

ja syövästä puheenollen. mutsi romahti. tai sen vointi. se on ollut pirteä ja reipas tähän asti. nyt se nukkuu eikä jaksa mitään. jää tältä viikolta mein perinteinen muru-duunissa-esikko-isällään-en-jaksa-itse-laittaa-ruokaa-viikonloppuateriointi siellä väliin. ensimmäistä, ja toiv viimestä kertaa.

munakello

oon soitellut mutsille parin päivän välein kysyäkseni miten sillä menee. luuydinnäytettä se ajattelee puhtaaksi, koska lisäinfoa asian tiimoilta ei ole tullut. se kävi hakemassa peruukkinsa, päätyi siihen tukkamalliin mikä sillä on ollut teininä. punaruskeaan, otsatukalliseen, josta latvat on käännetty sisäänpäin. ei ole vielä tukkaakaan pudonnut, mutta hyvä varautua etukäteen...
musta tuntuu että sitä alkaa mun soittelut jo tympimään. ainakin se yrittää uuvuttaa mun mielenkiintoa sitä kohtaan, ja koko syöpää kohtaan, jaarittelemalla mulle tunti tolkulla esim. aiheesta munakello. toinen hyvä setti tässä on ollut aiheesta lihanuija. ok. viesti vastaanotettu. kaikki on kunnossa, syöpä on ihan "out" puheenaihe. hyvää munakelloa on vaikea marketista löytää, senkin ymmärsin.


mulle teki hyvää myös julkisesti marista aiheesta ruttunaama. tyyppi on mun marinan jälkeen käyttäytynyt asiallisesti. (mikähän taika siinäkin lienee..?) ei ole juurikaan uhmaillut, eikä siskoaan jyllännyt. poika kuitenkin natisee jatkuvasti edelleen. hampaista se tuskin johtuu, koska niitä ei vieläkään näy tulevan. taitaa vaan olla kova läheisyyden kaipuu, vaikka mä tässä olenkin koko ajan paikalla. jos sylissä vaan on hyvä, niin syliä sitten annetaan. niin paljon kun poika sitä nyt haluaa, niinkuin tähänkin saakka on tehty. ja kitinä seuratkoon kotihommiani sitten hamaan tulevaisuuteen, kaneetilla "poika nyt vaan on tommonen". 

aloitan perjantain vapaailtaan liittyvät katumusharjoitukset nyt. kävin hankkimassa imuriin sopivia kappaleita. kohta saa koirankarvat kyytiä. jos vaikka ihan innostuis tamppaamaan matot ja pesemään lattiat nyt kun poikuli on aamupäiväunilla. raahaan myös viherkasvini suihkuun. jospa se tästä alkais. kiva viikonloppu.

p.s. muru hikoilee par'aikaa pääsykokeissa. pitkäkäätten sille isoja peukkuja!

äiti!

no jaaha.
syöpäklinikka taklattu. siellä ystävä ja mutsi pönötti vierekkäisissä huoneissa. toinen luki tenttiin, toinen teki ristikoita. mutsilla on naama turvoksissa "pienten" leuanporausten jäljiltä, mutta muuten se oli ihan oma itsensä. onneksi kävin (lue: vierailuni sallittiin), sillä turhat pelot ja angstit karisi viimeestään kotimatkan varrelle. surua aiheutti ainoostaan mutsin paksun punasen tukan näkeminen, tai oikeestaan ajatus sen lähtemisestä. se esitteli lääkelappuja ja kyseli lasten kuulumisia, ärsyyntyi tippalaitteensa tukkeutumisesta ja kiroili kun ruuneperi. kivaa oli noi sen normimaneerit, reipas mielentila ja kaikki normaali.

illalla kävin siskon ja veikan kanssa pelaamassa paikallisessa pelikoneella trivialia ja puhumassa vanhemmista ja tästä koko setistä. oli tosi tosi tosi kiva ilta. laitoin vielä nukkumaanmennessä viestin mutsille että miten tiputus vaikutti, ja aamuun stressasin kun ei vastausta kuulunut.
ysiltä oli pakko soittaa, sillä kun on kaikenmaailman allergioita, ja pelkäsin että se on jossain teholla saamassa vastalääkettä johonkin graaviin allergiseen reaktioon. ni ei. se oli nukahtanut kasilta ja oli mun soittaessa kotimatkalla. BUSSILLA! anna mun kaikki kestää. (se jo eilen sanoi ettei tee taksikortilla mitään, koska kotimatka maksaa juuri sen omavastuun verran, että ihan hyödytön lipuke, ja kun hällä on kerran bussikortti...)

ja ainiin, eihän se ollut kotiin matkalla ees. vaan matkatoimistoon! MATKATOIMISTOON! lääkäri oli painostanut perumaan matkan, ja hänpä käy "tässä samalla".
 
(muka) närkästyneenä se vielä valitti että kun se pääsee kotiin, niin alkaa puhelin soida kun työkaverit ja suku tulee linjoja pitkin sitä voivottelemaan. olispa ärsyttävää kerrassaan moinen välittäminen...

on se uskomaton tyyppi. sitkee sissi. ja siinähän sohlaa.
taas kiitän sitä että se on just tommoi kun on. rauhallinen, reipas ja cool. ihan kun se olis saanut just tietää että sillä on joku ihottuma. niin se varmaan tähän suhtautuukin. pitäis varmaan ottaa oppia.

p.s. hemmeti! en muistanut soittaa mun g-tädille. johan uliseva mies oli senkin sitten eilen säikäyttänyt hengiltä. ja uliseva mies oli sanonut että onneks on tuo mama, se on niin vahva että jaksaa tän paskan kantaa, ja taistelee koko perheen tästä läpi. kiitos luottamuksesta, mutta lopeta se ulina ja reipastu. en mäkään ihan kaikkea jaksa. enkä halua "yksin" kantaa...

seuraava asema. syöpäklinikka.

pari päivää natkuteltuani mutsi sallii mulle visiitin klinikalle.
uskomaton tyyppi, oon vaan viis kertaa kysynyt eri sanoin josko meen käymään (voinko tulla, haluutko että tulen, saaksinne tulla, kaipaatko seuraa, mä tulisin jos ookoo.), ennenku se sanoi "tule sit".

tänään on alotettu sytostaatti täysillä, saa nähdä millai naama mua siellä odottaa. mulla on niin valmiiks kuva että se lukee siellä jotaki seiskapäivää ja on ihan että "älä hössötä siinä" ja "o välillä hetki hiljaa". toivottavasti se ei o ihan kauheen klesana, sit mul menee kyllä pasmat sekasin. uliseva mies ulisee edelleen, sen kanssa en oikeen tiiä mitä teen. kaipa se siitä rauhottuu, ajan kanssa.

illalla vielä trivial-pelit sisarusten kera, toiv ei juttu juokse ainoostaan syöpärataa koko iltaa, olis kiva saada muutaki ajateltavaa.

kyllä se vaan kiertyy tietyn aiheen ympärille tää arki. ei oikeen hotsita siivota, eikä puuhailla mitään merkityksettömiä pikkujuttua, tulee vaan istuskeltua ja ämisteltyä tätä "jonkun" "suurta suunnitelmaa". ja mihin hiivattiin tässä ollaan menossa. huomauttaisin kohteliaimmin suurelle juonittelijalle tässä kohtaa että aika paska plääni mun mielestä. koita keksiä jotaki uutta. mua meinaan edelleen vähän suututtaa.

anna hyvän kiertää

...se tulee sulle takaisin. joskus. ei kuitenkaan välttämättä ihan heti.

viimeyönä soitin murulle duuniin. ei se naapurin pojan lainaaminen tuonut meille edes hyvää unikarmaa. vähän siinä väsymyksessä jopa nauratti. oma poikuli veti kolmentunnin huutosessiot yöllä. hampaat, epäilen mä, koska ei edes sylissä rauhoittunut, vaan teutaroi ja huusi. vaikkei marakatti ollut ees kuuma, annoin panadolia, ja sittenhän se pikkuhiljaa rauhottui, viideltä aamulla. eipä vaan sit tullut uni omaan silmään. ajatus lähti juoksemaan syöpäradalle, ja taas suunnattomasti ärsytti, suututti ja harmitti.

tänään kuitenkin aloitetaan marssi kohti terveempiä rantoja. sikäli mikäli äitini alistuu hoidon aloittamiseen, madeiran matkankin kustannuksella. nainen joka ei vanhempiaan aio myöhemmin tukea, ehdotti eilen äidilleen että vois tulla syöpäklinikalle tueksi. huihai sanoi sen naisen äiti, ei sua siellä tartte. vai nii, pärjätköön sit itse. no, siellähän on sitten, jukuripässi. ilmottelee kun kuulee jotaki uutta, eli varmaan mä sit soitan jo iltapäivästä että miten menee. vastaakohan se edes puhelimeen? sillä varmaan mein hössöttäminen tulee kohta ulos korvista.

no, ulisevalle miehelle ainakin soitan.

kunhan taistelen tieni ulos eilen löytämästäni leztalk-blogista. lepakoille hauskaa luettavaa, jos ei ota asioita ihan vakavasti ja ymmärtää hiukka sarkasmiakin. suosittelen.

tulehyväpäivätulehyväpäivätulehyväpäivä. kiitos.

kirosanakirosanakirosanakirosana

tekis mieli kömpiä yhtäkkiä murun kainaloon parkumaan. ei kuitenkaan sielu siedä herättää sitä moisella tirinällä.
sain puhelun josta en saanut mitään selvää. vaadin mutsia puhelimeen, koska faijasta ei ottanut tolkkua sitten millään.

kirosanakirosanakirosana S on napannut otteisiin nyt myös mutsini. kohde itse oli hyvin rauhallinen. lääkäri sanoi että homma on hanskassa ja hoidot alotetaan maanantaina. jukuripääomantienkulkijahoitojenkohde yrittää vielä puhua aloitusta viikolla eteenpäin, koska muuten menee madeiran matka pilalle. voi jumantsuikka tätä väkeä!

joskus äitini näennäiseen tunnekylmyyteen tylsistyneenä tänään kiitän sitä sen rationaalisuudesta ja tyyneydestä. pitäs vielä keksiä mitä tehdä sille stabiiliuden täysin kadottaneelle miehelle joka siellä niiden kotona ulisee. soitin varmuudeksi (ja mutsin pyynnöstä) sisaruksille asian, koska en halua (eikä mutsikaan halua) että daddy säikyttää nekin hengiltä.

nojoopa. muistatteko kuka kirjoitti ettei ainakaan vanhempiansa hoida ja plaaplaaplaa. enhän se mä vaan ollut. en ole sitten ollenkaan periaatteen ihminen, enkä seiso sanojeni takana. "tartteekojotakinapua ja soitavaanhetijostuntuu:t on nyt koko perheelle jaettu.

p.s. s&t tiiän että täällä vierailette. älkää puhuko tästä mitään ylimäärästä muille. mutsi varmaan sanoo sit (jossain sivulauseessa tyypilliseen tapaansa) kun haluaa. piti vaan tää skeida jonnei purkaa...

kolmas taistelu tässä lähipiirissä tuota hirviötä vastaan. ystävällä taas alkoi hoidot, mummilla loppui, ja nyt vielä tää pommi.  mutsin tyyneyden ansiosta mua ei pelota nyt juurikaan. vituttaa vaan suunnattomasti.

edit: 
sanonko suoraan?
haistapaskahaistapaskahaistapaskasyöpä. ajatus kiertää yhtä kehää. suututtaa. 
haistelin iltamaidolla mun poikulin hiuksia. toivoin että aika pysähtyis siihen. mun sairaan kaunis maailma. ruttu silittää mun tukkaa. mummi tulee hyväks kun se pääsee sairaalaan. esikko halaa ja silittää selkää.
fuckyoumrcancerhodking.mymotherwillknockyouout. 
haistapaskahaistapaskahaistapaskasyöpä.
ei muuta tälläkertaa. 

elämä on.

elämä on epäreilu paikka.
kenelle siitä saa valittaa? mun jumala ei näköjään kuuntele.
yritän puhua sille silti.

kaikella on tarkoituksensa ja höpöhöpö.

on olemassa asia jolle en näe tarkoitusta. en selitystä. en oikeutta.

ihmeitä toki tapahtuu. antakaa mulle sellainen.

keskiviikkona

keskiviikkona

tänässä päivässä on kivaa se, että lähdetään murun äidin luo pikkukaupunkiin. kivaa vaihtelua arkeen.

heräsin kuudelta antamaan poikaselle maitoa, ja yllättäen se halusi sen jälkeen vielä nukkua. sain lukea hesarini rauhassa kun ei uni enää omaan silmään ottanut. tänässä päivässä kivaa oli myös se että poikanen vaikutti ihan normaalilta aamutuimaan nähtynä, eilisestä klompsusta huolimatta.

tänään kivintä elämässä on oman kullan iho, niin lämmin ja jännittävä.

tänään paskinta elämässä on ystävän jalasta löytynyt uusi patti. naapurissa pelko on kouriintuntuvampaa ja musertavampaa. vaikka täältä kilometrin päästä voi huudella uskovansa asioiden olevan ok, odotan seuraavaa puhelua suhteellisen jännittyneenä.

hyviä uutisia keskiviikkoon. kiitos. ne kruunataan kookospannarilla.

edit: pahan mahdollisuus on olemassa. aika tyhjät fiilikset. poika nukkuu. mä alan pannarin tekoon. 

hyvässä hoidossa

no kuulkaas että mummiltani leikattiin tuossa aiemmin melanooma, huonosti. ja nyt tehtiin uusi leikkaus jossa poistettiin sitten "koko ongelma". viimeeks leikattiin vahingossa "liian vähän".

tässä uudessa leikkauksessa poistettiin myös imusolmukkeita.
nyt kun imikset on tutkittu, ne poistetut olivat terveet, ja siinä mikä hänelle on jätty, on syöpäsoluja.

eli mein teräsmummi siis leikataan asian tiimoilta vielä kerran.

sählääkö joku näiden asioiden kanssa, vai onko tässä vaan käynyt vähän huono tuuri.
en tiiä, mutta varokaa melanooma ja syöpä, luulen että mummi torppaa teit kuitenki 6-0!
go mummi!

kyky empatiaan

kyky empatiaan tarkoittaa kykyä asettua toisen ihmisen asemaan. pidän itseäni suhteellisen empaattisena ihmisenä, mutta huomaan että joissain tilanteissa on parempi etten yritä astua sinne toisen ajatusmaailmaan ollenkaan.

kauppareissulla pari päivää takaperin, kun sain olla siellä yksin, ja omien ajatusten kanssa, karkasi ajatukseni sinne toisen asemaan. ystävän, joka taistelee oikeudesta elämäänsä sinnikästä syöpä-nimistä vastustajaa vastaan. on enemmän kuin kamalaa tässä seistä vieressä ja yrittää auttaa, kun tuntuu ettei ole sanoja, ei ole keinoja. ei ole mitään mitä voin konkreettisesti tehdä. kuunnella ehkä. olla olkapää. antaa sohvannurkka. tehdä ruokaa. mutta miltä mahtaa tuntua pienestä ihmisestä kuulla syövän uusineen? miltä tuntuu ajatus tästä elämästä luopumisesta? perheestä luopumisesta? kaiken jättämisestä? minnelienee joutumisesta?

miten ihmeessä sitä saa jalkansa liikkeelle tuomiota kuulemaan? miten nukuit yöllä? miten sait syötyä ennen lähtöä? kuulitko mitä lääkäri sanoi? tarttuiko joku sana pyörimään päähän? saitko faktoista selkoa? puristiko kauhu sun vatsaas samalla lailla kun mulla kun kuulin tästä? alkoiko sisäinen kamala vapina? oliko sun vaikea hengittää? APUA!

mulla ei ole mitään tajua eikä hajua tästä. en pysty asettumaan toisen asemaan. en halua edes yrittää. ahdistus ja tuska on liian valtaisat. tuossa kauppreissulla jo muutaman minuutin aikana. ehkä olen jopa parempi ystävä jos en edes yritä olla niin empaattinen. sääliminen ei auta ketään, ja jos yritän asettua toisen asemaan, kauhu täyttää kaiken.

kiitos jatkoajasta. kiitos uudesta mahdollisuudesta. kiitos uskosta ja toivosta. ja rakkaudesta.

jollekin oman jalan menetys on elämän suurin katastrofi. mein perheessä ja tässä lähellä se on likellä juhlaa. mahdollisuus. eilen vietettin jalan läksiäisiä. teimme murun kanssa jalanmuotoisen kakun, vaahtokarkkimassakuorrutteella. oli aika autenttinen jalka. ja maistuikin hyvälle. jätin pienelle taistelijalle "hiippakuntamme" siunauksen, pienen ikonin kaapinpäälle kun luikahdimme ulos kemuista. maanantaina soittelen työpaikalleni ja kyselen proteesiasioista. eli autan käytännön asioissa. sen osaan.

kukat kuihtuu

kukat kuihtuu aikanaan, rakkaus ei milloinkaan. ( I hope!)

p.s. ei niitä "vielä huonompia uutisia" tänään.

giljotiini vedetty kurkun kohdalta ylös,

Suuri Taistelu, osa 2. alkaa.

mä pyysin Jumalalta anteeksi paskaks haukkumista,

ja toivon että se olis mein puolella nyt.