isätön päivä

ei nyt taas tunnu yhtään siltä että mein marakatit jäis isättöminä jostaki paitsi.
edes näin isäinpäivän kynnyksellä.

ruttu oli halunnut askarrella lahjan a-sedälle, bambam ukille. näin siis tapahtui.
perjantaina oli päiväkodissa askarteluhetki isille ja lapsille yhdessä, a-setä mieluusti osallistui tuohon, kun sattumoisin lapset oli niille menossakin.
sunnuntaina apinat veti päikkärit ukin kainalossa isänpäivän kunniaksi, syötiin hyvin mutsilla ja faijalla ja possuteltiin kakkua.

rutulle asia on selviö. joku tanskalainen heebo on antanut vauvansiemeniä lääkärille, joka laittoi ne mamman mahaan. ja siitä tuli ensin hän, sitten bambam. hänellä ei ole isää. hänellä on kaks äitiä, mamma ja mami. kun on olemassa erilaisia perheitä, toisilla ei ole veikkaa, toisilla ei ole koiraa. that's it. ensin se sanoi ettei isäinpäiväksi mitään aio askarrella kun hänellä ei isää ole, mutta muutti mielensä myöhemmin.

bami on just nyt alkanu fiilistelemään omaa vauva-aikaansa. että hän oli mahassa, ja tuli ulos ja kävi rääkymään. [eikä se rääkyminen ole vieläkään loppu! toim.huom] että mami leikkas napanuoran ja pesi ja puki, ja laittoi tutin ettei hän kokoaikaa huutais. sit hää joi tissimaitoa, ja sit mamilta ei tullu tissimaitoa, ja sit mami anto maitoa pullosta. isäasiaa ei poika ole ottanut esille sitä vähää mitä siskonsa samanikäsenä oli jo kysellyt ummet ja lammet. luulen että asia on sieltä pian vauva-asioiden jälkijunassa tuloillaan. a-setä on bamin kaveli, ja ukki on bamin kaveli, ja bamista tulee kanssa mies, ja hänelle kasvaa parta. ja mami on joskus bamin kuvitelmissa myös mies, ennenkun muistuu ettei sillä olekaan pipua. mutta se ajaa autoa, tietää kaiken autoista ja pelaa kovaa, ja kerran se poras, ja rakenti pöydän. eikä käytä mekkoa, eikä pinnejä. että onko se nainen ollenkaan? kummallista perheessä on pojan mielestä ainoastaan se, että hänellä on pipu, ja koirilla on, eikä kellään muulla.

 isättömien  isäinpäivässä ei tänä(kään) vuonna ollut mitään konstikasta meille. kiitos mukaville lähipiirin miehenmalleille. love ya! 

lisääntymis- ja naimahommia, luulevat.

omg!
g-täti kävi hakemassa penskojen romppeet.
"siis otteko menossa istutushommiin sinne tanskaan?"
- täh?!?!
"no niin tässä on nyt epäilty..."

voi jösses!
kyllä niillä aina välähtää. eipä tullu mulle pieneen mieleenikään että joku kekkais että me lähdetään vauvoja sinne tekemään. mutta jollekullepa tuli.
kiitos päivän nauruista.
saa nähdä minne asti juoru on ehtinyt.
*tot. reps*

silloin kun käytiin damissa, oli sukulaiset varmoja että me mennään siellä naimisiin.
"ku ekse o semmonen homojen kaupunki se amsterdam?"

voi pehva nuiden kanssa! sanon. 

tasan ei mee nallekarkit

ihan hyvältä tuntuu nää asiat näin isäinpäivänäkin.

itsehän olen valinnut lapsilleni isättömyyden tähän elämään, ja sen kanssa elän itsekin ihan hyvillä mielin.
"mulla ei o isää ollenkaan, mutta mulla onkin mamma ja mami!" ilmoittaa ruttunaama. toinen versio kuuluu: "mulla ei o isää, mutta mulla on ukki."

tasan olen kertonut miten hän on tähän maailmaan tullut. ja hän on asiaan tällähetkellä hyvin tyytyväinen. lääkäri on laittanut kiltin setän antamat siemenet mamman "vauvamuniin" (niinkuin hän asian ilmaisee.) ja sit mahaan on tullut hän. sitten leijonapoika.

psykologi aikanaan sanoi että noin 4-5 vuotiaana alkaa isäkyselyt, ja on hyvä että asiaa on mietitty valmiiksi, jotta itse tietää mitä lapselle lähtee puhumaan. psykologin mielestä olisi voinut kertoa että isä on sellainen tuntematon setä joka on antanut siemenet.

noh. isäasian pohdinta alkoi ruttunaamalla jo kaksivuotiaana, ja sille on alusta saakka ronskisti sanottu ettei sillä ole isää. tasan kun ei maailmassa mene nallekarkit. anteeks vaan. lapselle on kerrottu että jossain perheessä ei ole mummia, jossain ei sisarusta, jossain ei koiraa. on erilaisia perheitä. ja kaikki on ihan yhtä hyviä.

musta isä-sanana jo sisältää sellaisen henkilökohtaisen aspektin, joka jostain tuntemattomasta siemenenlahjottajasta puuttuu. toisaalta, lapsi olis varmaan muodostanut toki oman suhteensa koko sanaan omasta katsantokannastaan, mutta muut lapset välttämättä ei.

musta on liikuttavaa ja kunnioitettavaa että päiväkodissa mut vedetään sivuun, ja salaa suputellaan että mitens tää isänpäiväkortti. kiitos huomioivasta lähestymistavasta. lapsi on toki itse on jo muutamat vuodet osannut sanoa ketä haluaa isien päivänä muistaa.

asiat on nyt hyvin, mutta voihan olla että poikana leijona paiskaa isäasiat merkityksellisempinä mun naamalle muutaman vuoden päästä. mutta kuten alussa jo kirjoitin, itse olen valintani tehnyt, ja itse siitä saan vastuuni kantaa. luulen että suurin merkitys on sillä, miten asiat niille tarjoilee. säälimällä tässä ei saa aikaan kun surullisuutta ja menettämisen tunteen.

ja vaikka herramunjeeräsäsille isättömyys ja lesboperhe on kauhistus, mun lapsille tämä on parasta mitä ne tietää, ja parasta mitä ne voi tässä elämässä saada.


eniten henk.koht. pelkään ehkä sitä että teinixinä noi isättömät pistää mut tilille ja vetää porot nokkiinsa eikä suostu olemaan mun kanssa enää tekemisissä moisen itsekkään "mullehetikivaperheilmanmiestä"-asenteen vuoksi. johon psykologi sanoi että siitä on turha ressata, jos ne jotkut pultit vetää, niin ne luonnoltaan on semmosia, aihe sit vois olla mikä tahansa. vaikka se pinkki saamatta jäänyt merkkihuppari.

ko tasan ei mee maailmassa nallekarkit, toivotaan ettei noi penskat ole katkeroituvaa laatua... ko ne tuskin tulee sitä huppariakaan saamaan.

sosiaalisesta vanhemmuudesta

huomasin hesarin nettisivuilta aamulla artikkelin jossa kerrottiin että siittiöiden luovuttajat ovat vähentyneet. ennen lakia luovuttajia on ollut noin 200 vuodessa, viimevuonna siemeniään luovutti 110 miestä.

artikkelin perässä oli hyvä kommentti siitä, kuinka varmaan luovutetun veren saajan pitäis myös saada tietää luovuttajan henkilöllisyys, koska tällä verisiteellä nää kaks tuntematonta olis niinkun sukua.

mä olen itse miettinyt munasolun luovutusta, mutta vielä en suhtaudu asiaan (niinkun pitäisi) pelkkänä solun tai materian luovutuksena. mä vielä miettisin missä mun solujen aikaansaannokset elelee ja millasia niistä on tullut. se on väärä lähtökohta. musta oikee lähtökohta on nimenomaan sama kun verenluovutuksessa. halu auttaa muita. luovuttamalla soluja. soluja, jotka on vaan soluja. mulle. luovuttaessa, ja siitä iäisyyteen.

musta vähän tässä uudessa laissa tökkii myös se, että sosiaalista vanhemmuutta ikään kuin väheksytään. että lapselle merkkaa se kenestä ne solut on lähtösin. sillä kasvattamisella tietyn perheen jäseneksi ei sit ole niin väliä niinkö? että jos saat lahjasoluilla lapsen, niin on merkityksellistä mistä ne on tullut? ei sun tekemällä raskausajan kantotyöllä? ei sillä sosiaalisella vanhemmuudella? sitä miten ne lapset kasvattaa? ja perheesensä sitouttaa? eli adoptiovanhemmatkaan ei niinkun ole lapsen vanhempia jos karrikoidaan asiaa? ja kaverin lapsen isä (ja merkityksellinen tulevaisuuden kannalta) on se isä joka sen on hylännyt, ei se joka sen on adoptoinut ja kasvattanut?

kyllä mä ehkä tavallaan puolustan tietty myös lapsen oikeutta saada tietää biolginen perimänsä. mutta onko sillä oikeesti merkitystä? onko? oikeesti? luulen että sekin riippuu vanhempien asenteesta. siitä miten ne lapsensa kasvattaa.

tän uuden lain tarkotus oli kai ajatella lapsen parasta. sitä ettei lapset joutuis eriarvoseen asemaan. no joutuhan ne. ainaki mun lapset. nehän on ihan väliinputoajia. eikä niille edes laillisia sisaruksia suoda. kaksi kansanedustajaa jotka mulle on vastannut, on olleet sitä mieltä että lakia ei ehkä ihan mietitty loppuun asti. ai ihan tosi?

pallottelua

viskasin siemenpallon murulle. kerrankin olin valmis tekemään niinkun joku muu haluaa. vietin unettomia öitä, ja kramppasin hartiat täyteen tilttiin.
pallo tuli puolivolleynä takaisin.
plomp.

maanantaina kerroin klinikalle että meidän simpat saa postimerkin pakettiin, ja nimilappuun mun nimen. lojukoon turvassa tanskanmaalla odottamassa muita aikoja.

oltiin jo hyväksytty että ne lähtee roskapyttyyn, ja sen asian kanssa piti oppia elämään. sitten tuli tämä puhelu.
oli se sitten p.lipponen & sosiaali- ja terveysministeriö, suvun mafiamaine, ihanaisen biologin hyvä veto, tai muu onnenkantamoinen, ei väliä.
tää meni niinkuin piti. oikeus on tapahtunut.

hurraa! skoolattiin omppusidulla ja itkut vedin. aina kannattaa valittaa ja reklamoida, ja ennenkaikkea puolustaa omaa perhettä ja omia oikeuksia.

nyt kohti uusia seikkailuja pystypäin!
mää ja ne simpat.

ei se ollukaan vielä piste.

ääääääääääässsssssst!!!
kiitos kommenteista edelliseen postaukseen.
asiaa hieman rauhoittuani mietittyäni, en mäkään vaihtais hyvää parisuhdetta lisälapsiin. mutta musta ne ei myöskään ole mitenkään verrannollisia asioita.
ja tosiaan. mä olen aina (tähän asti) hoitanut asiani (ja lapseni) yksin. tehnyt päätökset, kantanut vastuun ja elänyt oman makuni mukaan. en koe edellenkään olevani ohjailtavissa, mutta tuon ihmisen vuoksi mieluusti mietin miten tätä elämää elää yhteisymmärryksessä. toinen voi toki lähteä suhteesta miljoonan muunkin syyn takia, kun sen että toinen haluaa lapsia ja itse ei, tai toisinpäin. mutta miksi pelätä että kaikki päättyy, jos kerran kaikki on nyt hyvin?

jos parisuhde on hyvä, kuuntelee toki toisen mielihaluja, ja kompromisseja tehdään. elämä suunnitellaan yhdessä. sen tiedän minäkin. eilen kirjoitin kyllä justiinsa niinkun pohjimmiltani mietin, jos minä olen synnytysvastuussa, päätös on loppuviimeeks mun. luulen kuitenkin että jos toinen ei lapsia halua, en halua minäkään, jos toinen jättää oven auki, mä voin siitä yrittää livahtaa jos siltä tuntuu.

nyt tuntuu että perhe on tässä. mistä vaan sais sen kristallipallon että näkis tulevaisuuteen, että aina on hyvä näin. tai käykö niin että jos laitan oven lopullisesti kiinni, en siitä menemistä edes haikaile?

klinikan puhelu ei ollukaan niin yksselitteinen. enempää en voi/"saa" asiasta puhua tai sitä mainostaa. päätöksiä pitäis vaan tehdä. siis nyt. deadline häämöttää viikonlopun päässä.

kyllä mua vähän hermoon ottaa, että pitää tehdä nopeassa tahdissa päätöksiä (kiitos typerän lainsäädännön! fak.) joita ei ole loppuun asti mietitty. puuh. tämä on nyt kyllä hiukan herran (tai emännän) haltuun. ei kai auta kun pelata upporikasta ja rutiköyhää, ja elää sen kanssa sitten päivien loppuun asti.
jösses!

ahdistaa. kuristaa. itkettää. tekis mieli huutaa. vaikka asia itsessään on ihan positiivinen juttu, kiva ylläri, hauska sattumus ja niin edelleen.
äst.äst.äst.

... ja tänne ei lennä ykskään lasti...

"ja tänne ei lennä ykskään lasti." sanoi muru napakasti kun kerroin että hedelmöityshoitoklinikalta oli mulle soitettu. en saanut enää niitä kiinni, joten niiden asia jäi salamyhkäisyyden peittoon.
muru yritti ilmaista ettei tänne nyt mitään riskiä mistään lisääntymisestä oteta. vaikka ihan toisivat vauvansiemeniä ovelle asti.

joo, ei nyt.
eikä kuulemma myöhemminkään, kun sitten muru on jo vanha ja väsynyt.
plääh.
musta ihmisen, joka on vanhempainVAPAALLA on turha nurista lastenhoidon vaativuutta, tai moittia lapsimäärän kokoa. kivaahan se vaan on olla lölliä kotona, eikö? ja helppoa. siitäkin huolimatta että temperamentikkaat tihulaiset on äänen- ja kaaoksentuotoltaan lähes villipeto-kategoriaa. uhmiksella on tosiuhma. ja rajojaan hakeva, kiipeämään oppinut vuosikas se vasta onkin hauskaa seuraa kun kaikki harva "kielletty" puuha onkin kaikista kivintä.

no nauttikoon nyt! ei se vanhempainVAPAA ihan loppuelämää kestä...

ja
a) en usko että mun lopulliseen lapsimäärään vaikuttaa mikään muu kuin minä, minä ja minä. luulen että näin kolmen kanssa on hyvä, mutta on myös mahdollista että sekoan joskus uudelleen. tästä muru on ollut tietoinen alusta saakka. sille sitten ei voi mitään. vauvateille vai eriteille ratkotaan sitten jos tarve niin vaatii.
b) kun aikaa kuluu ja uhma ja reuhu väistyvät, ja meillä on täällä vaan sivistyneitä rauhallisia lukutoukkalapsukaisia rillit ja hiukset ojossa ja rauha maassa ja talo hiljaa, nii luulen että mahdollinen lapsiluvun lisäämisen puolestapuhuminen osuis antoisampaan maaperään. saas kattoa onko asialle edes tarvetta. vai alkaako sisarukset tai esikoinen poikimaan niin ettei mun tarvitse muuten kuumeilla...

helkatti. miksi ees näitä speksaan??? pitikö niiden nyt sieltä klinikalta käydä edes soittelemaan? no...tai yhden syyn voin arvata. haluaisivat multa jotakin. esmes munasoluja. jään odottamaan seuraavaa puhelua. ihan mielenkiintoisin fiiliksin.

cant't by me love

vekaravaara-blogissa olivat laskeneet paljonko vauvasta on tullut menoja heille. mä olen aikamoinen penninvenyttäjä, mutta ikinä en ole laskenut paljonko rahaa lapsilystiin on mennyt. tänään lenkillä listasin kuluja, ja tässä mun lapsentekolista:

- lääkärikäynti 65e
- psykologi 65e
- ovulaatiotikut ja raskaustestit (lukematon määrä) ainakin noin 100e
- donor siittiöt 10 olkea, (50e/olki = 500e) + rahti  yht 600e
- inseminaatio x 9 (244e/kerta) yht 2016e
- femar-kuuri 109e
- irrotuspiikki noin 23e
- munasolun skannaus ultralla noin 100e
- alkuraskauden ultra 85e
- verikokeita noin 200e (keskeytynyt raskaus)
- polikäyntejä hus:illa 4 x 27e (keskeytyneet raskaudet)
- polikäyntejä hus:illa 4 x 27e (poikuli)
- synnytyssairaala 90e

olikohan siinä kaikki?
tuon session jälkeen laskuri pysähtyi summaan 3669.
mjaa. mitähän tuohon sanois? toiselle kallista, toiselle halpaa.
mutta niinko beatles sanoisi "money can't by me love".

herra huu heiluttaa kiitokset suomen verohallinnolle maman puolesta.

veronpalautusrahoilla saadaan aikaan myös uusia veronmaksajia.

parasta kierrätystä ikinä! eikö?

selviytymisiä.

jossain vaiheessa kuvittelen kirjoittavani "näin pääsin yli vaikeasta erosta" selvitymisblogia. nyt kuitenkin tuntuu että kun on suunnilleen jaloillaan, ei millään jaksaisi käyvä kaivelemaan ja analysioimaan vanhoja asioita.

edelleen vaikea tajuta minne mun hyvä elämä meni?
tai minne meni se ihminen joka oli mulle tärkeämpi kuin kukaan ikinä?
tai miten voi ihminen muuttua niin radikaalisti ihan yhtäkkiä?

...haluaisin spekuloida sillä miten olen voinut olla niin kertakaikkisen pihalla ja tyhmä etten ole tajunnut/huomannut että toinen hautoo pakoa. itsesyyttelyyn minulla ei ole ystävien puolesta lupaa. jos alan tätä miettiä ääneen, tulee heti tyrmäys. joten siihenkään aiheeseen en tässä mene.

kuitti asialle on lyhykäisyydessään: mennyt on mennyttä. ihmistä joka entisestäni on tullut, en missään muotoa kaipaa. kivoja asioita ja yhteisiä hetkiä saa muistella lämmöllä, ja kuuluukin. kunhan vaan erottaa sen nykyhetkestä.

toinen hankala asia syksyllä oli keskenmeno. kauan odotettu (6x ins.)ja hartaasti toivottu raskaus meni eron tiimellyksessä kesken ihan alussa. silti isku oli musertavaa laatua. tuntui etten olisi ansainnut mitään hyvää. keskenmenon jälkeen alkoivat hormonit sekoilla ja kohdun ulkopuolista raskautta etsittiin sairaalassa muutamaan kertaan. kahden ultran ja noin kymmenen verikokeen jälkeen tulivay uudet kuukautiset, ja sen mukana veriarvotkin uskoivat että kohdussa eikä sen liepeillä tarvitse ketään kasvattaa.

vaikeuksien jälkeen elämä on alkanut tuntua hyvältä. jopa.

ensin ystävyys erään vanhan tutun kanssa alkoi vahingossa kasvaa joksikin muuksi. tuntuu uskomattomalta kuinka joku ihminen luo sisälle rauhan vaan olemalla vieressä. ihminen vielä pitää mun lapsista ja koskettaa mua niin että taju meinaa mennä. miksi ihmeessä asian kanssa pitäisi himmailla? vielä on sydän entisestäni (xxxxxxxxxxxxxx) rikki, mutta sen ihmisen olen menettänyt. kukaan ei voi korvata menetystäni entiseni suhteen, mutta joku voi olla minulle aivan jotakin muuta.

uusi ihminen on kannustanut minua eteenpäin toteuttamaan haaveitani, kuten hankkimaan sen "viimeisen lapseni"*. hän on pitänyt kädestä ja piikittänyt hormonia vatsaan. keskenmenon jälkeen, nyt tämän vuoden puolella on luomukiertoon tehty inseminaatioita 2, ja viimeisimmän jälkeen ei ovuloinutta munasolua näkynyt missään. siksi lääkäri määräsi seuraavaksi femar-kuurin, ja se kasvattikin kaksi mainiota munasolua. munasolut irroitettiin 26.2 hormonipiikillä, ja inseminaatio ajastettiin sen mukaan 27.2. nyt on menkat myöhässä kaksi viikkoa. 5 päivää ennen alkuraskauden ultraa öklöttää mukavasti. juhlia ei uskalla noiden viimevuotisten keskenmenojen/kemiallisten raskauksien vuoksi, mutta toivoa pidetään yllä.

nyt tosiaan tuntuu että elämäni saattaa onnistua. siitä ei välttämättä tule sitä mitä vuosi sitten kuvittelin, mutta jotakin minulle mieleistä tuntuu tapahtuvan... vihdoin.

* nuorempi tyttäreni on ns. anonyymeistä sukusoluista. mahdollisuus yrittää biologista sisarusta on uuden hed.hoitolain mukaan ok siihen asti kuin lapsi täyttää kolmevuotta. raja häämöttää syksyllä, tämänhetkisen la:n tienoilla.