huomasin hesarin nettisivuilta aamulla artikkelin jossa kerrottiin että siittiöiden luovuttajat ovat vähentyneet. ennen lakia luovuttajia on ollut noin 200 vuodessa, viimevuonna siemeniään luovutti 110 miestä.
artikkelin perässä oli hyvä kommentti siitä, kuinka varmaan luovutetun veren saajan pitäis myös saada tietää luovuttajan henkilöllisyys, koska tällä verisiteellä nää kaks tuntematonta olis niinkun sukua.
mä olen itse miettinyt munasolun luovutusta, mutta vielä en suhtaudu asiaan (niinkun pitäisi) pelkkänä solun tai materian luovutuksena. mä vielä miettisin missä mun solujen aikaansaannokset elelee ja millasia niistä on tullut. se on väärä lähtökohta. musta oikee lähtökohta on nimenomaan sama kun verenluovutuksessa. halu auttaa muita. luovuttamalla soluja. soluja, jotka on vaan soluja. mulle. luovuttaessa, ja siitä iäisyyteen.
musta vähän tässä uudessa laissa tökkii myös se, että sosiaalista vanhemmuutta ikään kuin väheksytään. että lapselle merkkaa se kenestä ne solut on lähtösin. sillä kasvattamisella tietyn perheen jäseneksi ei sit ole niin väliä niinkö? että jos saat lahjasoluilla lapsen, niin on merkityksellistä mistä ne on tullut? ei sun tekemällä raskausajan kantotyöllä? ei sillä sosiaalisella vanhemmuudella? sitä miten ne lapset kasvattaa? ja perheesensä sitouttaa? eli adoptiovanhemmatkaan ei niinkun ole lapsen vanhempia jos karrikoidaan asiaa? ja kaverin lapsen isä (ja merkityksellinen tulevaisuuden kannalta) on se isä joka sen on hylännyt, ei se joka sen on adoptoinut ja kasvattanut?
kyllä mä ehkä tavallaan puolustan tietty myös lapsen oikeutta saada tietää biolginen perimänsä. mutta onko sillä oikeesti merkitystä? onko? oikeesti? luulen että sekin riippuu vanhempien asenteesta. siitä miten ne lapsensa kasvattaa.
tän uuden lain tarkotus oli kai ajatella lapsen parasta. sitä ettei lapset joutuis eriarvoseen asemaan. no joutuhan ne. ainaki mun lapset. nehän on ihan väliinputoajia. eikä niille edes laillisia sisaruksia suoda. kaksi kansanedustajaa jotka mulle on vastannut, on olleet sitä mieltä että lakia ei ehkä ihan mietitty loppuun asti. ai ihan tosi?
Hei, tämä on minulle jännä aihe. Olen näet kohdakkoin luovuttamassa munasoluja. En vertaisi sitä verenluovutukseen.
VastaaPoistaPerimäni on minulle osa identiteettiäni. Kun katson vanhoja mustavalkoisia, valokuvaamossa otettuja kuvia isoisovanhemmistani, joita en koskaan tavannut, tunnistan omilta kasvoiltani tuttuja piirteitä ja ilmeitä. Se ei ole merkityksetöntä, se sitoo minut osaksi sukuni biologista historiaa.
Minusta tuntuu vieraalta asettaa perimä ja sosiaalinen vanhemmuus - tai etenkään raskaus ja synnyttäminen - jotenkin vastakkain. Niissähän on kyse aivan täysin eri asioista. Ei minusta koskaan tule sellaisen lapsen perheenjäsen, joka mahdollisesti syntyy munasolunluovutukseni seurauksena. Silti pidän täysin mahdollisena, että tuo mahdollinen lapsi joku päivä vielä kysyy mistä puolet hänen perimästään tulee. Samaan tapaan kuin minä katson uteliaana isoisovanhempieni kuvia.
Sukusolujen luovuttaminen ei mielestäni muodosta niinkään sidettä mahdollisesti syntyvän lapsen ja luovuttajan välille kuin lapsen ja tiettyjen biologisten periytymislinjojen välille. Sillä ei ole mitään tekemistä perhesiteiden kanssa, mutta ei se siltä merkityksetön asia ole.
moikka! kiva että kommentoit.
VastaaPoistamä nostan hattua sille että luovutat munasolujasi. todella isosti! ja komppaan sun kommenttiaskin kyllä.
tarkotin vaan ehkä sitä, että tartteeko siitä anonyymiteetistä tehdä sit ongelmaa. ja sitä että mä pyrin vähentämään anonyymien siittiöiden käytöstä aiheutuvat haitat mun lapsille. parhaalla mahdollisella tavalla.
mein suku on ärsyttävyyteen asti aina tutkimassa kuka näyttää keneltä ja mikä ryppy on keneltäkin peritty. aina spekuloidaan kuka on kävelly aikaseen ja kenellä on lukupäätä. ja kuinka tuokin on ihan kuin ukkinsa :) sulosta se on. aika paljon noita piirteitä löytyy meinkin mukuloista, en ole vielä keksinyt yhtään joka tulis sieltä "toiselta puolelta". ehkä vaan nään ne oman suvun rasitteet ja ilot.
emmäkään ajattele että munasolujen luovutusta vois verrata verenluovutukseen. se oli vaan kommenttina sen mainitsemani artikkelin perässä. niin ronskisti mä haluaisin suhtautua asiaan. jos joskus sen aika tulee. vielä olen jotenkin omaan perimääni niin kiintynyt, etten vois olla ajattelematta miten ne mun munikset voi ja kasvaa ihmisiksi, ja millasen elämän ne mahtaa saada.
usein olen lämmöllä miettinyt sitä hauskaa ja älyhienoa, luullakseni myös älykomeaa ja älyälykästä tanskalaismiestä, joka on suonut meille mahdollisuuden tähän perheeseen. ihan liikutukseen ja itkuun asti olen sitä kiittänyt.
parempaa lahjaa kenellekään ei vois ajatella.
jään seuraamaan sun blogia. teet hienon työn! saatat antaa jollekin onnekkaalle perheen. se on maailman isoin asia.
Hei, ja kiitos vastauksesta! Kiitos myös kehuista, joskin ne tuntuvat hieman liiotelluilta, sillä koko homma vaikuttaa melko vaivattomalta.
VastaaPoistaYmmärrän myös hyvin, että pyrit vähentämään lapsillesi aiheutuvat haitat - oikein hyvä ja asiallinen pyrkimys.
Täytyy sanoa, että minusta munasolujen luovuttaminen tuntuu mutkattomammalta nyt kun tiedän, että mahdollisesti syntyvä lapsi saa halutessaan täysi-ikisenä selville kuka minä olen. Se on rehtiä. Jos vanhemmat päättävät kertoa lapselle hoidoista ja luovutussolujen käytöstä, on minusta hyvä, että lapsi saa selvittää asiaa sen verran kuin hän kokee itse tarpeelliseksi. Olen ehkä omituinen, mutta luovuttajaksi ryhtyminen olisi tuntunut hankalammalta vanhan lain aikaan. Olisin kokenut institutionalisoituun salailuun osallistumisen vähän ikäväksi.
Ja kappas, minulle ei ole tullut mieleen olla huolissani siitä, "miten ne mun munikset voi ja kasvaa ihmisiksi". Varmaan ihan hyvä niin. En tosiaan hahmota munasolujani erityisemmin juuri _minun_ munasoluiksini - pikemminkin ne ovat satunnaisotantapaketti minun perimääni. Ja lisäksi: eiköhän se paketti mene ihan todella lasta haluavaan kotiin.
Tähän aiheeseen on aina pakko kommentoida. Ainoa huolenaihe anonymiteetissä mulle on se, että jos lapsi syystä tai toisesta joutuukin väärinymmärtävään elämään. Se ajatus jotenkin karmii, että jos se vaan on erilainen ja sitä ei yhtään ymmärretä. Samaan aikaan tajuan, että näinhän se on "kaikilla muillakin", eli ei se perimä niin suoraan tule läpi. Kuka vaan voi syntyä "väärään" perheeseen - ja tässä mulla on hyvät näköalat sanoa näin, kun olen noi monikot ihan samalla tavalla hoitanut ja kasvattanut, ja tuloksena on silti monessa asiassa kaksi ääripäätä. Tätähän voi tietysti pitää myös perimän merkitystä korostavana näkökulmana, mutta ajattelen kyllä itse, että kyse on ennemminkin siitä, miten sosiaalisen vanhemmuuden jyväset uppoaa mihinkin peltoon, tavallaan. Ja jos nuo ponnistaa samoista geeneistä, niin yhdistävä ja meidät yhteen liittävä tekijä on kylläkin se rakkaus ja yhteinen elämä, jota on eletty.
VastaaPoistaTää on nyt ihan kamala ajatus, mutta mulla näyttää ainooksi vaihtoehdoksi muodostuvan luovuttaa täällä maassa missä asun. Kunhan imutus tässä nyt joskus tulee ihan viimeiseen loppuunsa ;) Suomessa ikäraja tuli vastaan, täällä kai ollaan joustavampia koska kansainvälistä kysyntää on erittäin paljon. Pelkästään tässä pääkaupungissa kun on 52 hoitoja antavaa klinikkaa. Mutta! Olen niin monesta kasvatukseen ja perhe-elämään liittyvästä asiasta KOVIN eri mieltä kuin täkäläiset keskimäärin (vaikka tietenkin hyviäkin asioita on). Tavallaan koen ihan naurettavaksi, että asetun asemaan, jossa mietin, kasvatettaisko sitä mahdollista mun perimää kantavaa lasta jotenkin väärin. Mutta silti ajattelen sitä joskus. Toisaalta haluni luovuttaa soluja perustuu haluun auttaa lapsettomuudesta kärsiviä, ja mahdollisesti se halu on suurempi kuitenkin. Kun on itse kokenut sen rääkin (tosin ei luovutettuja muuta kuin valmiina suunnitelmana), niin näköjään hommassa vaan on tunteella mukana silloinkin, kun ei tarttisi eikä kannattaisi.