en edes löytänyt summaa koko lapusta, enkä uskonut ollenkaan ennenkun muru noin neljättä kertaa etusormella paperia naputti ja hoki "on se tää, on se tää!"
kyllä meinas pelihousut riemusta revetä.
tänään meinas keveellä menkkamausteella höystetyt pelihousut revetä sit ihan raivosta ja ärsytyksestä. ja ihan muutamaan kertaan. kuvittele että:
a) saat työpaikallas tietää joutuneesi a-hepatiitti altistukseen. ihan pyytämättä ja yllättäen. ei s**tana kaikenmaailman norot ja ripaskat ja yrjöt ja muut; nyrkkiä, saastaa, kiroilua, hulluja, mutta sitten vielä joku hepatiitti! alkaa oikeesti ottaa aivoon.
b) tulet kotiin ja firman vakuutusyhtiö kirjeellä pyytää lisäselvitystä polvivammasta. ai sadannen kerran! "kun mä siellä pöydän alla konttasin... ja joo kuuluu ihan työtehtäviin... ja ei, ikinä ei ole ennen sattunut... ja aaaarrrrrrrgh!!!!"
c) yks uhmis ei saa vaatteita pois, ja eräs siitä hermostuu, ja saa uhmiksen kirkumaan, ja poika ei syö puuroa vaan pelleilee, ja vaan mulle, vaan mulle ja mulle.
sit mun lehmänhermot katkes. en alkanut kyllä kiljumaan vaikka mieli teki. urisin ja ärisin ja melkein aloin itkemään ja uhkailemaan kaikkia sillä että äkkiväärästi poistun ugandaan ja heti, mutta sain säksätyksen poikki ennenkun säikytin lapsia tai eukkoa pahemmin. omassa päässä kyllä sauhus niin ettei pahemmasta väliä. muutamat ovet taisin rämäytellä kiinni aika napakasti.
no, muru onneksi osaa jo haistaa mistä tuulee. lähti treeneihin kun himpulat oli unilla. tyynyllä odotti suklaata mulle, ja puhelimessa siirappinen rakkausviesti. et emmä sit lähdekään ugandaan. ainakaan vielä.
ja näitä mä rakastan. aina. vaikkei toinen puuroa syökään mun tarjoomalla lusikalla, ja toinen ei hepuleissaan saa vaatteita päältä. ja kirkuu. aina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti