meillä oli kiva viikonloppu anoppilassa. (tai kiva ja kiva, poika huusi kaksi päivää.) palaan tähän myöhemmin.
nyt mä vaan kiroilen.
mä olen ollut lapsellisen tyytyväinen mun kroppaan. se on vaan niin hyvä ja hieno.
nyt vaan tuntuu ettei vanhuus tule yksin.
ensin oli se saamarin polvi. sitten hemmetin vatsakipu.
ja nyt!
eilen tuntui selässä, tai oikeemmin kyljessä häijyltä. hoidin päivätoimet kuitenkin ihan normisti, koska ajattelin että liike auttaa. ja auttohan se. yöksi otin vielä yhden relaxantin että vaivasta päästäis.
no saat! vit! perk!
aamulla kun ensimmäistä kertaa nostin poikaa, salpasi kipu hengen, ja poika putosi takaisin lähtösijoilleen. nyt ei henki kulje, eikä kädet liiku. helvetin hienoa. mitenhän mä tän päivän hoidan? kaksi lasta hoidettavana, joista toinen pyrkii syliin koko ajan. (en todella kykene yhtään sitä nostamaan.) ja kaksi koiraa ulkoilutettavana (muru on töissä). saatikka että ruokaa pitäis noille saada jostakin. hengittäminenkin olis tietty kivaa, mutta kivulta en nyt oikeen siihenkään pysty.
melkein paskinta on se, että tiedän tasan missä lihaksessa siellä vika on, mutta en tiedä mitä sille voi tehdä.
onneksi on L. ootan sen soittoa. jos se tulis pelastaa mut tästä murheen alhosta. paska kroppa. nyt jo ongelmat riittäis. oi..kees.ti.
onnea pskan keskellä on:
a) ihana ystävä joka tulee leikittämään ja nostelemaan himpuloita, ja säälittelemään vamma-mammaa. ja seuraamaan ettei lääkkeet sivuvaikutuksena kajauta vamma-mammalta tajua kankaalle.
b) nelivuotias, joka auttaa vamma-mammalle sukat ja housut jalkaan.
huoh.
c) se lääkekaappi jossa on pillerit akuttiin hätään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti