ja se oli nelkytä euroo

mä rakastan myös meidän äs-markettia.
ja ei, tää ei ole maksettu mainos.
(olispa.)

en tiedä mikä taika tuossa kaupassa on, mutta aina menee neljäkymmentä euroa, ja se on vähän.
noin niinkun viikon ruokiin.

onko se kaupan asettelu, vai tarjoukset, vai mikä sen tekee,
mutta me syödään joka päivä hyvin, terveellisesti ja halvalla.

mun kukkarokin aina huokasee onnesta kun kassalla sieltä nippastaan niin vähän.
tänään lähti mukaan ruisleipää, kasviksia, hedelmiä,
tuoreleipä, lisäaineetonta tuorejuustoa, luomukarkkia, pihvit,
vkonlopun ruoat, kahvia
puuroa,
maitoa...
ja se oli nelkytä euroo.

uskomatonta. 

tämä päivä

ai saatana.
tänään mun piti olla naimisissa, ja matkalla roomaan.
no en ole.

sen sijaan mä olen kotona kireissä tunnelmissa, murun koulustressin ja oma typeryyteni takia. ja sen takia että "elämä on".
 pitää olla ajattelematta miten vois olla. ja fokusoitua selviytymään elämästä tälläisenään.

työsotkut sain selvitettyä, kollegani on herkkä, ja mä isosuinen. sille sana kiltti edustaa saamatonta tossua, mulle empaattista, ystävällistä ja rauhallista ihmistä. kun ei sanan määre ole molemmille ihan sama, niin ei ihme että napsahtaa. ja tiedän kyllä itse (kotona ja työpaikalla, omat heikkouteni ja kehityksen tarpeeni.) hoitajan päsmäyksen annoin mennä toisesta sisään. se ihan valehteli mulle päin naamaa, ainoona tarkotuksena pompauttaa mua kun luulin tietäväni ja osaavani jotakin, ja tein ylemmältä taholta tuleen määräyksen mukaan. sen voi jättää täysin omaan arvoonsa. 


opiskelijapoika on kiva. semmonen vanhan ajan fiksu ja kohtelias nuorimies. käski vaan mun hengitellä välillä. oon opastanut suuni kuivaksi jo ennen puoltapäivää. ajattelin kauhulla että se on joku perässävedetävä sääliö, mutta oppivainen ja reipas onkin. rasituksen sijaan sen ohjaaminen on kivaa vaihtelua arkeen.

silti mä olen hieman katkera ja hapan.
mutta näillä mennään.

vttu 44

iltapaino.
vaatteet päällä.
tartteeko sanoa enempää?
vitun kroppa. haista paska.

huomenna paastoverikokeet aamulla.
(varmaan tosi hyvä setti sekin. paasto. mulle. kyllä.)

mama @ saigon

juukelis.

tää saikku on arsesta. äärettömän turhauttavaa yrittää maata sohvalla himassa. posket punottaa ja menokenkää vipattaa. mun henkiselle tolalle olis niin parempi heilua duunissa. miten voi lääkäri kirjottaa saikkua "ilman mun lupaa"? sanoin että töissä kaikki on ok, ja että sinne haluan mennä huomenna. ei kuunnellut. olikohan mulla otsassa joku lappu "tää nainen on sekasin, älä kuuntele"? vai oliko lääkäri vaan kaukaa viisas?

tiedä häntä.
no täällä maataan. tai yritetään ainakin. lihaksia ja lonkkia särkee. alkaa vituttaakin jo.
hienolta tuntuu.
vasta maanantaina duuniin. yritä tässä nyt olla ittes kanssa, kun ei tää nyt oikein tunnu sujuvan.
urgh.

huhuu

hei.
olen hengissä, jos jotakuta tämä tieto kiinnostaa.
mulla on hiukan ollut kiireitä manioideni kanssa, ja pakurikääpieni kanssa. ja yhden tyhmän lääkärinkin kanssa. (tai ei se lääkärikään varsinaisesti tyhmä ole, meillä on vaan ns. ammatillisia erimielisyyksiä, ja on se kai ennenkuulumatonta ettei joku "ylemmilleen" pokkuroi, kun tietää itse mitä tekee.)

olen kokenut jonkun sortin voimaantumisen tuon viimeviikkoisen kevyen kräässin jälkeen. mä vihaan tapaa millä mun elimistö stressiin suhtautuu. mutta täytyy kai uskoa etten voi sille minkään. mua alkaa todella tympimään se saamarin angsti, tärinä ja kiihtymys. mun tekis niin mieli leikata niinä päivinä pää itteltä irti, ja jättää koko loppuosa jonnekin yksinään vapisemaan ja olemaan paskana. pää kun toimii kuitenkin. ja on ihan tyyni ja klaari.

puuroannos ja leipä päivässä uppoaa nyt, ja siihen on tyytyminen. parilla sokeri-maito-kahvikupilla ja jaksaa duunissa posottaa. kiva on syödä just mitä mieli tekee toki, kaikilla ei painonhallinnan kanssa ole niin luksusta. mutta kun mieleni ei tee juuri mitään. sehän se ongelma on. sitten kun väkisin pusket leipää naamaan, joka palan kohdalla kurkkulihas menee spasmiin. saamari. oon mielummin syömättä.olkoot paska kroppa.

kyllä tää tästä. taas.

musta on äärettömän hienoa että muru on avannut sanaisen arkkunsa. tiedän kuinka vaikeaa se sille on. mä en kuitenkaan hajoa siitä että toisella on purpatettavaa. mä hajoan siitä ettei toinen puhu eikä avaudu. kaipa me tässä kummatkin opitaan, onhan tää suhde vasta niin tuore että harjoiteltavaa riittää. molemmilla.

nyt kelpais se aikuisten oma aika,

nyt mä vaan...

meillä oli kiva viikonloppu anoppilassa. (tai kiva ja kiva, poika huusi kaksi päivää.) palaan tähän myöhemmin.
nyt mä vaan kiroilen.

mä olen ollut lapsellisen tyytyväinen mun kroppaan. se on vaan niin hyvä ja hieno.

nyt vaan tuntuu ettei vanhuus tule yksin.

ensin oli se saamarin polvi. sitten hemmetin vatsakipu.

ja nyt!
eilen tuntui selässä, tai oikeemmin kyljessä häijyltä. hoidin päivätoimet kuitenkin ihan normisti, koska ajattelin että liike auttaa. ja auttohan se. yöksi otin vielä yhden relaxantin että vaivasta päästäis.

no saat! vit! perk!
aamulla kun ensimmäistä kertaa nostin poikaa, salpasi kipu hengen, ja poika putosi takaisin lähtösijoilleen. nyt ei henki kulje, eikä kädet liiku. helvetin hienoa. mitenhän mä tän päivän hoidan? kaksi lasta hoidettavana, joista toinen pyrkii syliin koko ajan. (en todella kykene yhtään sitä nostamaan.) ja kaksi koiraa ulkoilutettavana (muru on töissä). saatikka että ruokaa pitäis noille saada jostakin. hengittäminenkin olis tietty kivaa, mutta kivulta en nyt oikeen siihenkään pysty.

melkein paskinta on se, että tiedän tasan missä lihaksessa siellä vika on, mutta en tiedä mitä sille voi tehdä.

onneksi on L. ootan sen soittoa. jos se tulis pelastaa mut tästä murheen alhosta. paska kroppa. nyt jo ongelmat riittäis. oi..kees.ti.

onnea pskan keskellä on:
a) ihana ystävä joka tulee leikittämään ja nostelemaan himpuloita, ja säälittelemään vamma-mammaa. ja seuraamaan ettei lääkkeet sivuvaikutuksena kajauta vamma-mammalta tajua kankaalle.
b) nelivuotias, joka auttaa vamma-mammalle sukat ja housut jalkaan. 
huoh. 
c) se lääkekaappi jossa on pillerit akuttiin hätään.

oh

miten mä tän nyt kertoisin?

kotona kaikki ok, yhtäkkiä sain makkarista tekstarin, että tuu äkkiä! ja vaikka oli aamulla polttanut proput muruun niin että ostarillakin kuultiin, säntäsin äkkiä katsomaan mikä siellä oli hätänä.

rakkaus ja ikävä vaan. onneksi menin. on nää naiset kanssa. tai nainen.

no jännitys tais hiukan mun kropasta laueta. kun muru läksi töihin, oksennin, hoidin lapset sänkyyn. sitten vielä lähdin kävelemään ystäväni kanssa,* juttelemaan yhden toisen parisuhdeongelmista (terapeutti mikä terapeutti), kunnes...

...mä kesken lenkin ilmoitin että nyt lähtee taju tai henki, etten pysty liikkumaan ja jokapaikkaan sattuu. siinä sit muutaman minuutin keräilin luitani metsässä vauhdikkaan lenkin päälle, ja törmäilin läpi kaupan hakemassa gefilusta mun stressivatsalle, sitkuttelin vielä koirat lenkille. ihana ystävä nukautti rutun, että saan nyt jatkaa tajuttomuustilaani sohvalla.

mä olen kipeä! mulla on kuumetta! selkä tulessa, jalkoihin sattuu, silmät kipeet, naamaan sattuu, vatsaa särkee, ruoka ei maistu, niskaa särkee. puu-uuuh. mä olen niin huono tässä. viimeeks oon ollu kipeä kun odotin poikaa, oli se noro, ja sitä ennen kun olin raskaana hetken, olisko ollu  07, olin kuumeessa. sitä edellistä en edes muista! kakstoistavuotiaana oli yks kova kuume. ehkä.

nyt tais jännitys räpsähtää off-tilaan oikeen rajusti, ja tässä sitten vapistaan, kipuillaan ja ollaan säälittäviä.


(tai olisinko taas raskaana? plääh. tuskinpa. pitäis vissiin olla jotaki siementä siinä mukana. pöh. missähän se ministeriön vastaus viipyy btw?)





*huom mulla on se esikko täällä kotona, ihan vaan siltä varalta sanon että ei tarvi huolehtia siitä mitä tää eukko jättää lapset keskenään kotiin nukkumaan lenkin ajaksi. ei jätä!

suurimmat peikot

kiitos kannustavista kommenteista. todella arvostan niitä. kiitos. kiitos.

mä luulen että suurimmat peikot on mun omassa päässä. ja niitä vastaan yksin taisteleminen on tosi raskasta. mä varmaan turhaan pelkään perheeni tuhoutumista. ja niinkun teksteistä on välittynyt, tämä perhe on mulle kaikki kaikessa.

mä ruoskin (turhaan kuulemma) myös itseäni murun väsymyksestä ja urtikariasta. syytän itseäni siitä etten ole saanut pidettyä sitä onnellisena ja hyväunisena. ja siitä ettei mein parisuhde ja ja kaikki hyvä ja kiva ole pitänyt vaivoja poissa. (turhaan) pidän koko ongelmaa omana syynäni, ja etsin epätoivoisena ratkaisua ongelman poistoon. vedän itseni piippuun hösläämällä ja huolehtimalla.

mua erityisesti loukkaa sen vetäytyminen, ja se myös tukee oletusta mun päässä että sen terveys- ja nukkumisongelmat johtuu jostain mitä mä teen, tai en tee.

ja on se sanonut mulle että olen hassu, ja ajatuksissani ei ole päätä eikä häntää, mutta minkäs itselleni voin. melkein kympin tyttö pyrkii täydellisyyteen, ja olettaa että rakkaus pitää ansaita tekemällä jonkinsortin urotekoja, uhrautumalla ja jaksamalla aina vaan.että rakastamisessani on joku vika, kun en saa yhtiä helvetin allergoita katoamaan, vaikka kuinka rakastaisin, antaisin tilaa, ottaisin liki, veisin koiria, hoitaisin lapsia, vaihtaisin lakanoita, imuroisin, tekisin ruokaa, maksaisin laskuja...

olen nyt hoitanut lapsiani niin "yli" että muru kokee sen omistushaluna. se ei ole totta. olen pyrkinyt ainoastaan suojelemaan sitä asioilta miltä ei tarvitsisi. olen ottanut stressiä asioista joista ei pitäisi. ladannut pääni henkisellä paineella.

kun olen lapsia noin 14 vuotta yksinäni hoitanut, on vastuun jakaminen vaikeaa. mutta olen sitäkin oppimassa. muistelen poikulin vauva-aikoja kun itkevää vauvaa lohdutellen kieltäydyin rutun nukutusavusta, koska halusin tehdä sen itse. myös ruoat teen poikuli sylissä istuen, ruttu puntissa roikkuen. imuroin lasten kanssa. ja usein käyn kaupassakin. että toinen saa vapaillaan "olla rauhassa ja levätä" vaikkei se sitä ole edes pyytäny.

olen huono "vaivaamaan" murua koska tuntuu että se tekee täällä muutenkin niin paljon perheen eteen. saatikka että pyytäisin jotakuta muuta lapsia hoitamaan että saadaan olla kaksin, tai mennä edes leffaan. miksi vaivata muita, kun pystyy ja jaksaa itsekin?

tähän patologiaan mun pitäis varmaan pureutua ennenkuin ongelmat kasaantuu pahemmin. ja uskoa siihen että kaikki kurja maailmassa ei olekaan ehkä erityisesti just mun "syytä".

selkeästi en voi saada syöpää pois mun ystävästä tai äidistä vaikka rukoilisin joka ilta. enkä väsymystä murusta vaikka saisin lapset pidettyä öisin hiljaa ja marhailematta täällä. urtikariakaan ei häivy vaikka ottaisin enemmän vastuuta mistä, tai vaikka imuroisin koko ajan ja stressaisin kaupassa  päivittäin. ja tuputtaisin apua mitä multa ei ole pyydetty.

jospa antaisin itselleni vähän armoa. lakkaisin piiskaamasta ja vaatimasta. pelkäämästä, antamasta peikoille valtaa päässä. olettamasta että olen kaikesta vastuussa. ja että kaikki on viimekädessä mun kädessä. alan taipua siihen ajatukseen ettei tää maailma olekaan mun hallittavissa. (paska ajatus silti, vaikka suht tervettä olis se myöntää.)

ajatustasolla fiksua, eikö?
mutta miten siihen päästään ihan konkreettisesti?

edit: piti vielä lisätä että mun minäittepärjäämispatologiasta kertoo aika hyvin episodi alkuraskaudesta. sairastin noron. itkin, kuumeilin ja oksensin vessan lattialla kolme päivää. hoidin lapset niin hyvin kun taisin. ja itkin ja kärsin, pelkäsin keskenmenoa ja odotin aikaa parempaa. episodi noron jälkeen mun ystävät oli aivan raivona. miksen soittanut ja pyytänyt apua? kauppa-apua? lastenhoitoapua? henkistä tukea? ööö. olisko niinki voinu tehdä? ...ei tullu mieleen. (muru asui silloin omassa asunnossaan, ja ei, vähän huono olo, sanoin, en tarvii apua, sanoin. koska sillä oli työkierto kesken.)


ja p.s. ei, en ole nytkään kertonut murulle että taidan voida huonosti. sen pitää nyt levätä, ja mun on turha täällä skitsoilla. hienoa mama. oikeen kannattaa vissiin taas nostaa itselle hattua. eikö? opinkohan mä koskaan mitään uutta?

happimum ei tulla

happimum ei tulla tanansa iltasa, happimum tulla huomena.

jumankekka mä alan repeilee täällä.

olishan tässä katastrofin ainekset kasassa jos jaksais suhtautua vakavasti elämään. ei menny niinko strömsössä. ei lähellekään. oon luvannut myydä vaunut vähän liian halvalla happimummille, ja koska en halua elää rattaatta, kävin varaamassa uudet. turhamaisena ihmisenä mulle ei kelvannut aleväri, vaan limited edition only. joten tappiolle mennään jokatapauksessa.

tappion määrän kertoo huomenna se, ilmaantuuko happimum hakemaan hänelle lupaamani vaunut oikeesti vai ei.

jos ei, mulla on sunnuntaina 300e lovi lompuukissa, plus omistuksessa sekä vaunut että rattaat.

ja tää asia mua vaan naurattaa. silmien räpsyminenkin taukosi hetkeksi.

sata asiaa. ainakin.

mulla on noin sata asiaa mielenpäällä. ei vaan ole aikaa kirjotella ja speksailla niitä auki.
oon alkanu heräilemään noin kello neljä, ja sitten makaan petissäni, ja ajatukset pyörii päässä.

töihinlähtö on iso asia. miten mä pärjään työläisenä? miten mä pärjään ilman mun kiekuvaa, puntissa roikkuvaa naurunaamasta kirppua? miten mä selviin ajoissa töihin? miten mä selviin sieltä ajoissa kotiin? mitä mun sydän sanoo vähästä ajasta himpuloiden kanssa? ...positiivista on toki se, että murun rytmit palaa ihmisten normitilaan, ja se on halutessaan illat ja yöt mun kanssa kotona. mutta mitä mein parisuhde siihen sanoo? se on aivan uus tilanne meille.

mun leukaluussa on ollut jo muutaman päivän kipeä patti. ja tietyn ihmisen sairastuminen siitä kohtaa tietyllä tavalla perinnölliseenkin sairauteen aiheutti vähän ahdistuneisuutta. nyt kipu on siirtynyt viisaudenhampaan tienoille. siellä toisin ei ole enää hammasta, joten mikä hitto siellä kolottaa?

mä oon keräillyt muutaman homo-aiheisen artikkelin talteen lehdistä. tekis mieli vielä kerran sanoa muutama homo-sana-sananen, mutta ootan sen intoni kanssa ministeriön päätöstä mun siittiöiden lopullisesta kohtalosta.

ruttunaaman kanssa oon kohta varaamassa aikaa perheneuvolaan. on hankala elää ihmisen kanssa joka sanoo kaikkeen EI! enkä mitenkäänpäin haluis pilata äksyilemällä ja ymmärtämättömyydellä mein niin muuten upeeta suhdetta.

rahojen riittämistäkin tässä tulee vähän murehdittua. hyvin mä olen vetänyt tän setin kyllä, nostan hattua itselleni. asuntolaina mennä puksuttaa, säästöihin ei olla kajottu, lapsilla on asialliset vaatteet ja ruokaakin piisaa. en tajuakaan miten ollaan pärjätty näinkin hyvin, näinkin vähällä. pelkään koko aika että olen unohtanut jotakin oleellista, ja kohta on joku mopojengi oven takana karhuamassa saataviaan. tänävuonna veronpalautuksilla kustannetaan kiva joulu, kun ei ole mitään lisääntymisprojektiakaan vetämässä.

lastenhuoneprojekti etenee pikkuhiljaa. viikon on nyt vielä huudossa nykyiset kamat, menee ne kaupaksi tai ei, haluan huoneen kuntoon ennen töihinlähtöä. aikuisetkin tarttis uuden sängyn, ja sarastusvalon haluaisin aikuisten aamujen helpotukseksi hankkia. (näihinkö se hyvin hoidettu talous sitten kosahtikin? ) lisää tilaa ei näihin neliöihin, naapuri-insinöörin hyvistä ideoista huolimatta, saa mistään. sillä pelataan mitä on. kun olis vaan järkevät välineet.

himpuloiden synttäreitäkin pitäis alkaa järkkäilemään.
päivä on päätetty, kutsut laitettu, tarjoilut ja muut konkreettiset askareet on vielä suunnittelua vailla. lahjatalo odottaa kellarinkäytävässä deadlinen lähestymisen tuomaa toiminnanpuuskaa.


ikkunatkin pitäis tiivistää, ja lastenhuoneen patterista isännöitsijälle soittaa, jos sieltä on se kauhujen talvi paukkupakkasineen hyökkäämässä, eikä haluta palella koko talvea täällä.

...ja talvirenkaat autoon pitäis vaihtaa...

ja paluuviestin puuttumisesta päätellen mutsi ja faija ei aio osallistua mahdollisen häätilan kustannuksiin. so be it. satsataanko tilaan sit itse, vai kutsutaanko mun vajaa satapäinen suku tänne mein seittemäänkymmeneen neliöön? ..jää nähtäväksi. muutenkin koko homokohu on laimentanut mun intoa virallistaa mitään syntistä suhdetta tässä tyhmyyksiä rehoittavassa maassa. ...paitsi että löysin älynätin sormuksen. samanlaisen kun mikä mulla jo onkin, mutta semmosen kiiltävän hilepintaisen. pitäis käydä uusiks tsiigaamassa, jahka mun äitiysdementia antais sen verran myöden että muistaisin missä hitossa sen edes näin...

on sitä. kaikenlaista. ei näitä asioita vissiin ihan sataa ollut, mutta täyttää kivasti pään nääki.

blues

ihmeellinen on ihmismieli.
nyt kaikki on näennäisesti ok. (mutsi tosi jees, ilman pahoinvointia. siellä se kokkaa ja pesee lattioita, ja menossa jonnekin kutsuille illalla.)
ja nyt mä oon ihan maassa. tais vaan viedä toi puolenviikon huoli, soittelu, muiden lohduttelu ja omat angstit niin paljon voimia...
puuh. tuntuu että mut on puhallettu ihan tyhjiin.

jospa vaan illalla aikasin petiin, ja ensin esikon (ajatustenlukija, lifesaver) mulle tuomaa suklaata vähän lohdukkeeksi, jospa tää suru ja tyhjyys sillä korjaantuis.

hyvä saa palkkansa

nyt kun oon uskollisesti puskenut pitkään arkea pienillä rahoilla. hyvä saa vihdoin palkkansa.

firmasta tuli kirje. olivat oikaiseet yhden verojutun ja muistavat mua useemman sadan "veronpalautuksella". äitiyspäivärahojen loppuosa tulee tässä kuussa vähän "ylimääräsenä", eli normirahan päälle. enskuussa tulee palkka + kotihoidon tuki. ja toiv anomani asumistuki alkaa pyöriä myös pian. ja olen tehnyt pientä keikkaa, josta saan sellasta pientä korvausta jonka voi sitten käyttää itsensä hemmotteluun *

toisaalta on vaarallista kun ennen totaaliromahdusta (kotihoidontuen varaan jääminen) tulee rahaa ovista ja ikkunoista. mutta hamsterina laitan ylimäärät fikkaan pahanpäivänvaralle, enkä yhtään rilluttele**, niin niistä on sitten hyötyä mein "vielä köyhempinä päivinä".

mutta, mä olen selvinnyt omillani tän äitiys- ja vanhempainrahakauden. keltään en ole lainannut, mitään meiltä ei ole puuttunut. jee!

*itsetyytyväinen taputus omalle päälaelle*

* esim lush:in saippuoilla...
** paitsi ehkä ostan pari uutta saippuaa...