suurimmat peikot

kiitos kannustavista kommenteista. todella arvostan niitä. kiitos. kiitos.

mä luulen että suurimmat peikot on mun omassa päässä. ja niitä vastaan yksin taisteleminen on tosi raskasta. mä varmaan turhaan pelkään perheeni tuhoutumista. ja niinkun teksteistä on välittynyt, tämä perhe on mulle kaikki kaikessa.

mä ruoskin (turhaan kuulemma) myös itseäni murun väsymyksestä ja urtikariasta. syytän itseäni siitä etten ole saanut pidettyä sitä onnellisena ja hyväunisena. ja siitä ettei mein parisuhde ja ja kaikki hyvä ja kiva ole pitänyt vaivoja poissa. (turhaan) pidän koko ongelmaa omana syynäni, ja etsin epätoivoisena ratkaisua ongelman poistoon. vedän itseni piippuun hösläämällä ja huolehtimalla.

mua erityisesti loukkaa sen vetäytyminen, ja se myös tukee oletusta mun päässä että sen terveys- ja nukkumisongelmat johtuu jostain mitä mä teen, tai en tee.

ja on se sanonut mulle että olen hassu, ja ajatuksissani ei ole päätä eikä häntää, mutta minkäs itselleni voin. melkein kympin tyttö pyrkii täydellisyyteen, ja olettaa että rakkaus pitää ansaita tekemällä jonkinsortin urotekoja, uhrautumalla ja jaksamalla aina vaan.että rakastamisessani on joku vika, kun en saa yhtiä helvetin allergoita katoamaan, vaikka kuinka rakastaisin, antaisin tilaa, ottaisin liki, veisin koiria, hoitaisin lapsia, vaihtaisin lakanoita, imuroisin, tekisin ruokaa, maksaisin laskuja...

olen nyt hoitanut lapsiani niin "yli" että muru kokee sen omistushaluna. se ei ole totta. olen pyrkinyt ainoastaan suojelemaan sitä asioilta miltä ei tarvitsisi. olen ottanut stressiä asioista joista ei pitäisi. ladannut pääni henkisellä paineella.

kun olen lapsia noin 14 vuotta yksinäni hoitanut, on vastuun jakaminen vaikeaa. mutta olen sitäkin oppimassa. muistelen poikulin vauva-aikoja kun itkevää vauvaa lohdutellen kieltäydyin rutun nukutusavusta, koska halusin tehdä sen itse. myös ruoat teen poikuli sylissä istuen, ruttu puntissa roikkuen. imuroin lasten kanssa. ja usein käyn kaupassakin. että toinen saa vapaillaan "olla rauhassa ja levätä" vaikkei se sitä ole edes pyytäny.

olen huono "vaivaamaan" murua koska tuntuu että se tekee täällä muutenkin niin paljon perheen eteen. saatikka että pyytäisin jotakuta muuta lapsia hoitamaan että saadaan olla kaksin, tai mennä edes leffaan. miksi vaivata muita, kun pystyy ja jaksaa itsekin?

tähän patologiaan mun pitäis varmaan pureutua ennenkuin ongelmat kasaantuu pahemmin. ja uskoa siihen että kaikki kurja maailmassa ei olekaan ehkä erityisesti just mun "syytä".

selkeästi en voi saada syöpää pois mun ystävästä tai äidistä vaikka rukoilisin joka ilta. enkä väsymystä murusta vaikka saisin lapset pidettyä öisin hiljaa ja marhailematta täällä. urtikariakaan ei häivy vaikka ottaisin enemmän vastuuta mistä, tai vaikka imuroisin koko ajan ja stressaisin kaupassa  päivittäin. ja tuputtaisin apua mitä multa ei ole pyydetty.

jospa antaisin itselleni vähän armoa. lakkaisin piiskaamasta ja vaatimasta. pelkäämästä, antamasta peikoille valtaa päässä. olettamasta että olen kaikesta vastuussa. ja että kaikki on viimekädessä mun kädessä. alan taipua siihen ajatukseen ettei tää maailma olekaan mun hallittavissa. (paska ajatus silti, vaikka suht tervettä olis se myöntää.)

ajatustasolla fiksua, eikö?
mutta miten siihen päästään ihan konkreettisesti?

edit: piti vielä lisätä että mun minäittepärjäämispatologiasta kertoo aika hyvin episodi alkuraskaudesta. sairastin noron. itkin, kuumeilin ja oksensin vessan lattialla kolme päivää. hoidin lapset niin hyvin kun taisin. ja itkin ja kärsin, pelkäsin keskenmenoa ja odotin aikaa parempaa. episodi noron jälkeen mun ystävät oli aivan raivona. miksen soittanut ja pyytänyt apua? kauppa-apua? lastenhoitoapua? henkistä tukea? ööö. olisko niinki voinu tehdä? ...ei tullu mieleen. (muru asui silloin omassa asunnossaan, ja ei, vähän huono olo, sanoin, en tarvii apua, sanoin. koska sillä oli työkierto kesken.)


ja p.s. ei, en ole nytkään kertonut murulle että taidan voida huonosti. sen pitää nyt levätä, ja mun on turha täällä skitsoilla. hienoa mama. oikeen kannattaa vissiin taas nostaa itselle hattua. eikö? opinkohan mä koskaan mitään uutta?