neljänejlä

kaikesta viikonlopun tuetusta syömisestä huolimatta se paino vaan laskee. hittojako sitten tässä. ymmärrän äärimmäisen hoikkaa ystävääni joka valittaa siitä että kylkiluut näyttää isommilta kun tissit. jaan fiiliksen tänään. paskat.

tuntuu kummalta ettei se saamarin ruoka uppoa. ja sit jos uppoaa, niin kulkee raketin lailla elimistössä eikä mikään tartu minnen.

no. muru tuli kotiin, ja avasi sanaisen arkkunsa. se on vihanen mulle etupäässä. olen liian hysterinen lasteni perään, ja lapset mun. se ei näe mun puolta siinä että olen yrittänyt suojella sitä väsymykseltä hoitamalla lapsia "yli" vaikka se ei ole sitä pyytänyt. ja olen tottunut hoitamaan lapseni ihan itse, suht niin kauan kun niitä on mulla ollut. ja sitä ennen olen huolehtinut sisarusteni perustarpeista silloin kun vanhemmistani ei ole siihen ollut.

ymmärrän että olen sitä loukannut, mutta se ei ole mun tarkoitus ikinä ollut. mulla on opeteltavaa. kyllä. ja niinkun eilen kirjoitin, pitää vähän löysää jotakin hihnaa. sitä tässä käyn harjoittelemaan.

ja niinkun arvelin, peikot on vaan mun päässä. rakkaudesta tai rakkaudettomuudesta kysymys ei tässä kaiken väsymyksen ja muhun pimahtamisen takana ei ole. vaikka tuollainen muurin rakentaminen vetää mut sinne katatoniaan, panikkiin ja pakokauhuun. ja musta on kohtuutonta etten saa tilaa selittää ettei se näin mennyt. toisella on jo pellit kiinni ja pelit seis. hän on päätöksensä tehnyt, eikä sen takaa liiku. toivon että aika auttaa.

loppukaneettina haluan sanoa että todella rakastan tuota naista. ja arvostan sitä mitä se tän perheen eteen tekee. hoitaa, huolehtii ja vaivautuu. sydämellä.

p.s. hänen sitoumuksestaan kertoo mielestäni selkeästi myös se, että se haluaa jäädä pojan kanssa nyt kotiin. ja aloittaa koulun elokuussa. olen siitä äärimmäisen kiitollinen ja onnellinen.