emmaljungat surffaa lumisella polulla.
miten helvetissä ne renkaat ajautuu penkkaan jatkuvasti.
juuttuu.
omat jalat sutii ja liukuu.
ruttu meinaa kaatua koiranpaskaan.
sitä naurattaa hervottomasti.
mua ei.
justiinsa kun luulen että olen ihan finaalissa, soittaa yksi, sitten toinen. yksi tulee kylään. lainaan naapurin poikaa. saan palkaksi illallisen. neljä lihapullaa, kaksi porkkanaa ja yksi peruna. hyvä saldo.
saan viestin kuinka itsekäs ja paska olen. kuinka nöyryyttävää on hakea pestyt kaapit porraskäytävästä. ne jotka vaivalla tyhjensin, punttasin sohvan yli selkäni uhraten ja rappukäytävään siististi asettelin. joiden päälle jätin naapureille pahoittelut tien tukkimisesta.
vaivannäöstä paskaa kiitokseksi. niinkun aina.
mutta arvatkaa. nyt mua naurattaa.
minä paska. paskempi. paskin.
ethän sä sulje lasta ulos mun elämästä? öö-ö. en. sä olet sen itse tehnyt. kaksi vuotta on ollut aikaa pitää yhteyttä ja näyttää että välittää. nyt riittää mun osalta, en pistä tikkua ristiin, enkä ota shittiä niskaan. enkä reagoi marttyrismiin. no response. delete.
poika nuohoaa jatkuvasti sylissä, halii, pusii, on riippuvainen, kovin liki.
kuuntelee maminsa soittolistaa, hymyilee, katsoo mua ihmeissään.
- tiedän, sanon sille. - mullakin on ikävä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti