paljoista lapsista on paljon iloa.
mutta myös valvominen tietty kertautuu yhtäpäätä lapsiluvun kanssa. sain taas huomata.
ensin valvotti se poika, hammasteluineen ja räkäilyineen.
sitten se keskimmäinen, sen laryngiittinsa kanssa.
viimesenä, mutta ei vähäismpänä, se esikoinen.
mun piti mennä nukkumaan ajoissa, mutta en voinutkaan, koska esikolla oli myöhäistreenit, jonne tälläkertaa sen laskin kun niillä oli jotkut testit. sieltä puoli yksitoista kotiuduttaan, oli sillä paljon asiaa. mä makasin sängyssä suht koomasena silmät ummessa, ja se istui murun tyhjällä sängyn puolikkaalla puhumassa niitä näitä. noin puolitaöin sen juttelut meni vakavaksi, ja lopuksi se väänti itkua, joten yritin skarpata ja kuunnella ja vastailla parhaani mukaan.
sen kyseli kuolemasta, elämän tarkoituksesta, murun isästä ja itki mein ystävän sairastumista. olen taas tyytyväinen siihen että se haluaa mulle puhua ja purkaa, ei siinä pienet valvomiset tunnu sen rinnalla että toinen tuntuu oikeesti luottavan muhun.
kun olin passittanut nyyhkivän esikoiseni unten maille, kävin lyhyeksi olettamilleni yöunosille tosi hyvin mielin.
ja kas kummaa. se oli vasta esikoisen kello puoli seitsemän joka meidät aamulla herätti. ei tuttia vaativa poikanen, eikä laryngiitin vaivaama tyttönen. aika kiva...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti