oh 2

huhuu. eilisen kivun ja koomailun jälkeen täällä taas ollaan. suht normitilassa.
join noin litran piimää, ja litran gefilus-mehua (kohta olen itse varmaan yks kävelevä gefilus, he he.) ja nappasin kaksi siskon tanskasta tuomaa ipreniä. ja kas. kuume laski, eikä aamullakaan ole kummempia oloja.

voimakas stressinlaukeemisreaktio, nyt luulen. jos se iskee takaisin vielä, niin on kai uskottava että todella joku pöpö on mut saavuttanut, mikä on todella harvinaista. mutta siihen saakka harjoitan täällä ihan normitoimintaa.

olen varannut ajan naamavärkin työkuntoon päivittämiseen. tolpillani ja tolkuissani haluaisin olla tuonne puolillepäivin. en vielä tiedä vienkö poikulin mutsille siksiaikaa, vai painostanko esikon sitä hoitamaan. ruttunaaman yritän tunkea naapurin mukaan puistoon. 

murulla pamahti töissä yöllä aika pahat ihottumat, ja alkoi huulet turvota. jos se tuolla sängyssä alkaa pyörimään niin laitan lapset jokatapauksessa naapuriin ja kiikutan rouvan päivystykseen. jossain kulkee tuonkin vaivan raja.

perselandiasta paluu oli eilen niin nopea ja yllättävä että olen vieläkin ihmeissäni. tuntuu kummalta ettei omaa ihmistään tunne paremmin. yöllä tuli viestiä että tiedänhän se ikinä lakkaa rakastamasta, ja että olen sen koko elämä. ää-ä, en olis asiasta niin varma aina. teki mieleni vähän kertoa miten rakasta elämäänsä tulis kohdella, mutta valitsin opetusviestinnän sijaan tunnelinjan. emmä olis mitenkään viikkoa jaksanut moista perseilyä, jos en olis tiennyt että meillä on oikeesti käsissä jotakin isompaa. ja todella luotin että tilanne laukeaa, vaikka oma jaksaminen oli tosi kortilla.

mä sit muuten soitin neuvolaan ja varasin sinne psykalle ajan. etupäässä siksi että saisin jotakin työkaluja kohdatakseni irrationaalipelkojani, sitä että pelkään lasten menettämistä, ja nyt kun olen onnellisimmillani, pelkään että joku tai jokin vie multa kaiken mitä olen saanut rakennettua, että joku juju tässä on oltava. (hahaha, ei tää ollukaan sulle! perhe, rakkaus, onni, sinä säälittävä paska!), taltuttaisin ne peikot mun päästä, enkä stressais turhaan,  sekä sitä että vedän itseni piippuun suorittamalla ja huolehtimalla, ja ajattelemalla että kaikki paska maailmassa on mun syytä, ja on mun velvollisuus pelastaa kaikki ihmiset, sekä luonto myös. 

eron ja keskenmenon jälkeen kun kävin siellä, oli se keskustelu erittäin voimaannuttavaa ja puhdistavaa. psyka piti mua erittäin pärjäävänä ja viisaana naisena, tosin ylitunnollisena suorittajana ja helposti syyllistyvänä. se kehoitti mua pyytämään mun perheelta konkreettista apua, ja oli järkyttynyt kun kerroin etten sellasta vaan voi saada. ja etten oikein "raaski" vaivata mun ystäviä. koska en tunne että mulla on jaksamisongelmaa muun kun oman pääni kanssa.  koska tunnen pärjääväni itsekin. ei mulla ole rasittunut eikä epätoivoinen olo. tykkään tästä perhehommasta niin sikana, että ne asiat mitkä joillekin saattaa olla velvollisuuksia, on mulle onnea ja iloa.

mun kotona ei kukaan ryyppää, riehu eikä lyö. ei huuda eikä riitele. kenenkään ei tarvitse odottaa kauhuissaan että edes joku vanhempi tulisi kotiin, ettei pimeä pelottaisi. ei tarvitse etsiä vanhempia ravintoloista saadakseen itselle ja siskoille ruokaa. ei tarvitse kuunnella humalaisten lässytyksiä, eikä hoitaa ja paapoa niitä aikuisia. ei tarvitse polttaa itseään reisistä rakkuloille kuumalla puurolla, kun vaan yrittää tehdä sisaruksilleen iltapalaa. kaapissa on ruokaa. vaatteet on ehjät, ja niin epänolot kun mun maulla vaan voi olla. tää on hyvää ja kivaa elämää tää mun.

ja joo. opettelen relaamaan. ja olen nyt pyytänyt apua ja työkaluja. ja jopa soittanut ystävälle ja pyytänyt auttamaan ja kuuntelemaan kun ei oma pää meinaa ressiä kestää.

haluan kiittää niitä jotka on mua peikkojen keskellä tsempanneet. en ole yksin. arvostan mielettömästi saamaani tukea. ja ainahan mä pärjään! ja jaksan. mutta joskus on ihan tervettä pysähtyä kuuntelemaan itseä, ja lepäämäänkin, ja ottaa vapaata kotoa ja vaikka apua vastaan, ihan vaikka siksi kun niin voi tehdä!

*musmus*