sama aamu - kaksi versiota

a) ei jumankekka. kello soi. miks ihmeessä mä aina lupaudun viemään noita riivattuja koiria.
miten toi kusihousukin saa noi vaippansa ihan ruttuun. sit ne kiskoo ja hilluu. yks repii hajujen perään, toinen paskoo ja kolmas loikkii. sit mä palaan sänkyyn enkä saa unta.
miten ihmeessä toi yks ei herää tohon kelloonsa, joka herättää kuolleetki.
sit noi saakelin kakarat alkaa ton mökän heti kuuden jälkeen.
huoh. huoh. huoh.
sit kun ne katsoo avaraa luontoa, nii hitto että pitääkin kysellä koko ajan jotaki vaikka siinähän on selostus, ja ihan suomenkielellä.
sit pitää pyykit pestä. ja yhdet hiton ylimääräset muovilaatikotkin.
ja koiran puuro laittaa uuniin.
eikä voi olla mahdollista ettei vaatteet mene kuusivuotiaan päälle kun nätisti pyytää. ei voi pers paljaana juoksennella eestaas ja soheltaa vaan. ja tää sotku! miten ne saa räjäytettyä koko huoneen tunnissa tähän kuntoon. sit kun mä laitan niitä ulos, ni miten ihmeessä ne haluaakin ne pallot, jotka on alimmassa saakelin laatikossa.
ja sit kun olen menossa suihkuun ni ne on tietty juossu toistensa pahki ulkona ja molemmilla on klommot päässä. ja kundilla taas nenä vuotaa. sit jos satun alkaa laittaa väriä tohon niskatukkaan nii huonohan siitä tulee, ja olen entistä rumempi. ja sit noi pennut tietty tulee hakkaan ovea kun oon suihkussa ja koirat alkaa haukkua ja riehua.
ja tää kämppäkin pitäis taas kerran siivota. kun perjantaina ei ollut aikaa. ja murukin on koko päivän töissä. ja mä täällä yksin vastuussa tästä sirkuksesta. byääääh!

b) hitto! miten se kello soi tähän aikaan? kusiluikulla on vaippa pysyny jalassa, vaikka se selkeesti on sitä taas nuohonnut. ihana aamu! aurinko nousee ja pellolla on kastetta. koirat loikki innoissaan sinne ja tänne. ja saan vielä palata sänkyyn tuhisevan rakkaan viereen lötköilemään. lapset mellastaa, mut mä voisinki jo nousta kun rakkaus on keittäny mulle kahvit valmiiksi. musta on niin kiva rakentaa noille tuohon retki olkkariin, ja musta on huippua että ne kyselee koko aika jotakin, ja on selkeesti kiinnostuneita elämistä ja luonnosta.
koirille on mukava tehdä ruoka itse, näkee sit mitä ne oikeesti saa syödäkseen. ja muru on ladannut pyykkikoneen valmiiksi, ei tarvi kun nappia painaa. ja noiden muovilaatikoiden kanssa saan varaston parempaan järkkään kunhan pesen ne vaan. ja sit jos siivois enemmänkin, ja järkkäilis vähän kalusteita,  nii johan tästä tulis taas ihan uudenlainen kämppä. ja hassua miten noilla lapsilla on niin paljon asiaa ja touhua ettei vaatteitakaan saa päälle helpolla. ja kiva että ne haluaa pallotella ulkona, tosi kiva että ne voi tuolla pihalla leikkiä turvallisesti ja tohottaa rauhassa. ja ruttu on nii kiva että se yrittää bamille asioita opettaa, vaikka sitten päät vähän koliseekin. onneks ei käyny oikeesti pahasti, ja pipistä selvittiin puhaltamalla.nty vaan väri äkkiä niskatukkaan ja siitä tulee aika magee! tai jos ei tuu, niin onhan tuolla toistaki sävyä. ja sakset!

arvaa kumpi on mun aamu?

kumpi oli sun?

edit: ps. hieman kärjistin. toki.

kymppi äitiydestä

ja vanhemmuudesta.
ja kasvatuksesta.

himppasen turhautuneena kehoitin poikaani vetämään naapurin kakaroita daijuun jos ne sitä vielä ulkona kiusaa.
done!
äsken ovikello soi, ja siellä seisoi mun ylpeydestä hohtava kolmivuotias.

"mamma mä vedin niitä nyt daijuun, kun sä käskit!"

oh joy! helmee!

"hyvä kulta!" vai mitä siihen pitikään vastata.
terkkuja itä-helsingistä!

onnenitku

se jos puoliso on kirjoittanut äitienpäiväkorttiin elämänsä naisesta, viitaten sinuun, ja kiittää sua tästä perheestä, niin johan se on pienen onnenitkun arvonen asia.
hiis.
tunteellista äitienpäivää muillekin!

bonusta

ääääst! emmä osaa sanoa taas mitään.
siis meillä kävi vieraita, joista yks pikku hiippari alkais toisinaan oleen täällä ns. kylässä, ns. hoidossa, ns. tukiperheessä. mitälie.
eilen oli tutustumispäivä, ja mä ajattelin että uuden tuttavuuden kanssa menis ihan hyvin, mutta olin väärässä. meillä meni mainiosti!
perhe vakuutteli meille että ihan tavallinen poika se on. ja paskanmarjat ja marjapensaat kanssa. ei meitä tarvi vakuutella. mua jännitti ettei ME kelvata NIILLE. me kyllä elämäkokemuksen suomin valtuuksin tiedämme mihin oomme päämme laittamassa.

jäi mieletön flow kun tyypit lähti. ja kutina siitä, että tää on meille kaikille hyvä juttu.

bami oli onnessaan uudesta ystävästä. pojat leikki, paini ja rillutteli minkä ehtivät, jos meillä muilla kemiat matsasivat, niin pojilla ennen kaikkea.

ja höpölöpölöö kyynikot! sen että kyllä se ilo siitä karisee kun realiteetit puskee päälle ja onhan se rankkaa, ja kinaa tulee ja äitiä itketään ja paskat tulee housuun jne... t-i-e-d-e-t-ä-ä-n! ei me nyt ihan eilen syntyneitä olla.
mutta!
muahahaha. meillä on bonuslapsi!

epäkohtia

kyl maar.
mulla olis taas asiaa lastenkasvatuksesta, ihan vaan kukkahattutyyliin "minne tämä maailma on menossa?" tän alppilan opettajan potkujen tiimoilta.
taidan kuitenkin säästää teidät tältä, vaikka perspektiiviä onkin asiantuntijatehtävistä ihan.
sanon vaan että kasvattakaa itse mukulanne sit kotona paremmin. mua sylettää ees omia kullannuppuenkeleitä kaikenmoisten sekopäiden keskelle yläasteelle edes laittaa.

toinen asia joka mua sylettää on asiantuntijalääkäri (bestikseni) päivi räsäsen kommentit koskien eutanasiaa ja ihmisten suhtautumista siihen. sillä asiantuntijahan on hän, koska hänhän on ministeri ja lääkäri. ja kun meidän tavallisten kansalaisten mielipide taas perustuu vääriin tietoihin ja tuntemuksiin.
hv. enkä tarkoita hyvää vappua.
mä ainakin päätän päiväni just sitten kun haluan, ihan itse. päivin luvalla tai ilman.

ja mä luin rotusorrosta yhden kirjan just (piiat) ja linkittelin mielessä iänikuisen vanhoja typeryyksiä ihan tähän homojen avioliittokieltoon. yhdenmukaisuudesta lain edessä on kyllä kyse, ihonväriin tai seksuaaliseen suuntautumiseen katsomatta. vetää päppä keskusteluun mitä tahansa iänikuisia raamatunlauseita tahi ei. se on rasismia päppä, katsot sä kantojas mistä vinkkelistä tahansa. 

sit vielä päättäjille terveisiä, että vetäkää vaan vanhusten laitospaikkoja alas vielä. todella näköalatonta touhua. mua raivostuttaa että asioista päättää ihmiset, joilla ei ole mitään kosketusta ruohohjuuritasolle, ja alkaa tuntumaan ettei ykskään kunnan päätöksentekijöistä tunne edes yhtään vanhusta tai vaivaista ihmistä. en viitsi tästä edes alottaa nyt, koska asia kuumentaa mua ihan todella paljon.
kerron vaikka sit joskus. mutta joutessanne ottakaa selvää vaikka mitä linjauksia tein hoodeilla tehdään vanhusten ja vaivaisten päänmenoksi. pelkkää kuraa. sanon.

sit se olis onnellinen.

muru eilen vähän liioitteli ja osti rutulle namipäiväksi tikkarin lisäksi muumikarkkipussin.
ruttu illalla ilmoitti että taitaa valita siitä muumipussista vaan hiukan karkkia sit tänään.
kun pääsiäismunankuoressakin oli ollut liikaa.

sit juteltiin siitä että mäkin syön vaan vähän herkkuja kerrallaan.
sit ruttu kertoi että aikuisena, kun se menee elinan kanssa naimisiin, se sit kysyy elinalta, jos se sais syödä aina kaks karkkia illalla, ja kaks aamulla.
sit se olis onnellinen.

sydän.

hyvä - normaali. ja just siks täydellinen.

täällä liisa kirjoitti viisaita.
kommenttiketjussakin oli musta puhdasta asiaa.

toisaalta elämän parasta aikaa on just tämä, kun lapset on pieniä, vilpittömiä * ja niin maailmaantutusumaisillaan. mä itse olen ehkä omimmillaan just vauvan ja pienen lapsen äitinä. saan hoivata ja tutustuttaa maailmaan nuita hassuja ihmisen taimia.
on se vähän puljaamistakin sit parisuhteen ja lasten tarpeiden välillä. mulla tosin on aina ollut etuna se, etten ole fyysistä väsymistä kokenut. muistan kun bambam joulun tienoilla parikuinen, mä oikeen tyytyväisenä hihkuin murulle, että ajattelis, että jo ensijouluna mä saan ehkä nukkua kokonaisia öitä. se väsymättömyyden tunne on sit jättänyt voimia myös parisuhteellisuuteen. se ei ainakaan väsymyksen takia minneen ole hautautunut.

muru se on painostanut mua olemaan vähemmän hysteerinen noiden lasten kanssa. ja se on ehkä suurin opetus mikä tähän yhteiseen matkaan on mahtunut. ja mulle äärettömän hyväksi. mulla ehkä meinasi vähän karata lapasesta hyvä-äitiys-pedanttiuden kanssa, ja sen etten ole tämmöistä hyvää edes ansainnut, (ja koska olen saanut, niin kaikkeni mun on annettava tämän edestä ja oltava täydellinen.*)

esim imettämisen kanssa mä vaan piipitin murulle imetystukilistan oppeja hysteerisenä, ja se paukutti mun päähän että pentu huutaa nälkäänsä kun kuivasta oravasta ei tarpeeks maitoa tuollaselle isolle kundille riitä.. piip-piip-mutta-mutta. velliä pullosta, tyytyväiset kaikki.
seuraavaks oli perhepeti-piip-piip. sitten eroahdistus-piip-piip. sitten ihmeellinen mä-menetän-kaiken-piip-piip. ja päälle vielä kundin muuttoahdistus-negatiivisella-huomion-hakeminen-piip-piip.

nyt tuntuu että olen löytänyt sen oman tieni, olemiseni, itseni suhteessa lapsiin, ja puolisooni. ja että mä olen taas tasapainoinen ja normaali kaikin puolin.
että mulla on hyvä - normaali - ja siksi täydellinen;  perhe - parisuhde ja elämä.

että mä voin olla ruma. ja tyhmäkin. ihan rauhassa. ja me voidaan riidellä, ja pennutkin kiukuttelee. ja hei. me ollaan syöty tässä eineksiä joskus jopa. eikä kekään ole niihinkään kupsahtanut. ajatella! eikä kukaan ole tukehtunut koirankarvoihinkaan, vaikka imuroin enää joka toinen päivä.

että mä voin olla normaali ihminen. ja silti kaikki on kivaa. täydellistä ihan.

* tässä mielessä esim mun rumuuden kokemus on varmaan ymmärrettävästi vapauttavaa.

sitä tunnetta

vanhemman naisen viisaudella neuvon.

- kävele nopeasti. suutele hitaasti. rakasta paljon. rentoudu, lepää. puhu. laula. naura kovaa. anna anteeksi. pidä kiinni. päästä irti. humallu elämästä. humallu viinistä. heittäydy tarinaan. työskentele sydämellä. tapaa ystäviä. pukeudu nätteihin alusvaatteisiin. arvosta asioita joita sulla on. jätä typerykset huomiotta. tanssi. huuda jos on pakko. kuuntele myös kuiskausta. anna arvostusta niille jotka sen ansaitsee. sano mitä haluat.

kuten sanoin, kyse ei ole siitä mitä asioita sun elämässä tulee sua vastaan, vaan siitä miten sä niihin suhtaudut.

tämä päivä, tämä vuosi, tulee vain kerran.

näe asiat ainutlaatuisina.
jooko.   

kiitos viimevuodesta kaikille osallisille.

erityiskiitos lapsille siitä että ne on. ja murulle loputtomasta rakkaudesta, vaikka tiukkaa joskus tekee, tässä ollaan. aina.luulen. ilolla loppuviimeeks. ja ystävälle, sille jonka kanssa me vanhetaan elämän tappiin yhdessä, ja joka tekis mun puolesta mitä tahansa. tunne on molemminpuolinen.

kiitos muille ystäville, siskolle, läheisille ja kylän miehille.anopille. mummuille ja papoille elämänkokemusten jakamisesta. auramiehelle että joskus käyt. junakuskille joka edes yrittää.

uusi vuosi, uudet kujeet.
parempi mieli. tässä ja nyt.

paljain jaloin

kun mä soitin nelisen vuotta sitten mun ystävälle ilouutista odotetun raskauden onnistumisesta, oli luurin toisessa päässä oli yllättäen oudon hiljasta.
"lauralla on syöpä. se on vakavaa."

no helvetti. syöpä suomessa. eihän se nyt mitään fataalia ole. aloitti optimisti heti. suomessa on kuule syöpähoidot niin korkeatasoisia...

vähänpä tiesin.

sairauden alkuvaiheessa laura oli vetäytyvä ja poissaoleva. hoitojen edetessä se oli oma itsensä. välillä ihan unohdin kuinka vakava tauti sitä vaani. tarkoitan todella että tauti vaani. laura itse sanoi että on vittumaista tuntea itsensä terveeksi, ja mennä sitten sairaalaan saamaan hoitoa, joka tekee olon sairaaksi. ensin lähti polvi, sitten koko jalka. välillä lähti tukka, kasvaakseen ihan uudenlaisena takaisin.mä muistan vaan söpöset iloset kasvot noista ajoista. en missään vaiheessa nähnyt siinä kuihtuvaa elämänhalunsa menettänytta ihmisrauniota.

syöpä meni pois, ja optimisti juhli. siitäs saatte! sekin lauraa vastaan olevat helvetin huonot todennäköisyydet! maailmassa on niin paljon hyvää, ja tälläkertaa sen saa kuka ansaitsee. nyt se opiskelee syöpätautien lääkäriksi, ja parantaa kaiken. se tällä koettelemuksella on tarkoituksena. julistin.

kunnes syöpä uusi. spekuloitiin puhelimessa ystävän kanssa, että hassua kuinka jalan amputointi voikaan tuntua yhtäkkiä riemukkaalta vaihtoehdolta. pidettiin läksärijuhlat jalalle, sekin sai asian tuntumaan vain huonolta huumorilta. sairastako? rankka tauti vaatii ehkä rankat huvit. sanoisin. juhlissa syötiin jalan mallista kakkua. ja leikittiin perinteistä aasinhäntä-leikkiä, jossa proteesi piti kiinnittää silmät sidottuina lauran kuvaan. oli kivaa kerrassaan.oli myös tietovisaa ja muuta hupailua.

niin.
se mitä me nähtiin laurasta, oli empaattinen, hauska, kaunis ihminen. se joka halusi kasvimaan, puki raivoavaa uhmaikäistä yhdellä jalalla tasapainoillen, aloitti lauluharrastuksen, kävi naistenbileissä, aloitti blogin, osti jäätelökoneen, kävi meillä ruokakesteillä, jutteli älykkäitä, nousi istumalentopallon maajoukkueeseen ja kuunteli muiden huolia. muistan myös kuinka mun sydän pysähtyi kun se kaatui meidän portaissa, ja portaiden alapäästä kuuluva nauru tyrmistytti mua. "hitto mä kompastuin!" se kikatti. kerran se kenkkasi elvyyttämään ratin päälle pyörtynyttä naista, huomatakseen että auton etupenkillä makasi pitkäkarvainen koira. aina auttamassa. legendaarisin tapaus oli se, kun lauran selkäytimestä tuli käsky juosta metron ovista sisälle, ja se ihan unohti ettei sillä ole toista jalkaa. oli muut matkustajat sitten auttaneet ovista metron lattialle syöksyneen kikattelevan nuoren naisen ylös ja penkille.elämä sille vaan oli. semmosta.

viimesellä kerralla kun kävin lauralla kylässä, oli normaalia jutustelua kahvikuppien äärellä. puhetta kesästä, jolloin hän hoitaisi poikaa kotona, ja syksystä jolloin hän palaisi opiskelujen pariin.

näitä me ei päästy kokemaan.
yhtenä talvipäivänä sain viestin, jossa pahoiteltiin ettei uutista voi pehmentää millään. laura on kuollut. nukkunut rauhallisesti pois. asia oli optimistille kova paikka. saatanan jumala. mitä sä olet mennyt tekemään? mä niin luotin suhun tän kanssa. meillä oli sopimus, mä olin niin monet kerrat niin kauniisti pyytänyt sulta. mutta ei.

hautajaiset oli aivan lauran itsensä näköiset. kauniit, eteeriset ihan. 
jäljelle jäi tyhjyys, luulin.
mutta.
tarina ei päättynytkään siihen.

sen lisäksi että sen haudantakaa järjesti poikansa syntymäpäivät. (kyllä, koneella oli kauppalista ja muut tarpeelliset huomiot edellisvuodesta tallessa!)

se kirjoitti muutakin. ensin blogia, sitten muuten vaan ylös ajatuksiaan ja kokemuksiaan. ja lopulta romaanin. luin sen blogia välillä sydän särkien, välillä oivalluksista hykerrellen. miten joku osaakaan pukea noin kauniiksi sanoiksi ajatuksensa, viisaiksi, toisinaan ironisiksi huomioiksi

enää kolmisen viikkoa, niin muutkin saavat tietää miten erityinen ihminen meidän elämässä on ollut. sillä lauran kirjoittama "paljain jaloin" ilmestyy kauppoihin 15.1.2013.
tjeu: paljain jaloin.

kiitos laura.

edit: voit myös tykätä kirjasta facebookissa: paljain jaloin - kirja

voi masennus

mä oon ollu koko syksyn jotenki uupunut.
arki ja pojan kanssa jyllääminen on vieny musta mehut.
about ensimmäistä kertaa koko elämässä tuntuu että mua todella väsyttää.
on väsyttänyt jo tovin.

tein työpaikalla semmosen masennustestin, ja huonolta näytti. mun kannalta.
mut hitto kun mulla ei ole syytä, ei aihetta ei huolta synkistelyyn.

muru on komentanu mua oleen olematta aina niin pärjäävä ja reipas.
tässäkö on tulos?
oon aina pelännyt sitä, että jos jotenkin annan itselle löysiä, joudun jonnekin niin alas, ettei sieltä hevin ylös pääse.

muistin kuitenkin että oma elämä, parisuhde ja perhe on just sellasia kun niistä itse tekee.
ei ne asiat ja kokemukset mitä sun elämässä tulee vastaan, merkkaa niin paljon, kun se, miten sä itse niihin suhtaudut.

sen koitan pitää nyt mielessä.
tiukkaan.

...ja on mulla se lasi punkkuakin.
ihan kohta.

mä oon taas liiotellu

katselin just videota nuorimmaiseni edesottamuksista.
kun mä oon päivystänyt firmalla, on muru kuunnellut rääkymäsirkusta kotosalla.
voi jeesus. mikä tossa pienessä ihmisessä on vikana? vai onko vika meissä?
emmätajua.

askartelin seinään tarrataulun, ja kerroin pojalle speksit.
ripustin tutin viereen.
isot pojat saa tarroja, namipäivän (=rusinapäivän) ja kattoa lastenohjelmia,
(rääkyvät) vauvat saa tutin käyttöönsä.
keppi ja porkkana. toimiiko?

jossei se tällä taas taltu normaaliksi tuo käytös, niin sitten on peneen otettava yhteyttä, ei ole normaalia tuo aika ajoin ilmaantuva uskomaton rääkybasaali ja kykenemättömyys arkipäivän toimintoihin.

"ku sä niin pystyt ymmärtää tota poikaa." kuittasi muru.
- joo. ei. mä oon taas liiotellu.

lesbo konservatiivia kasvattaa

siis juttelin esikoisen kanssa seksiasioita, kun satuttiin samalle lenkkipolulle.
ja asiaan päästiin aiemmin mainitsemani uivan spärdärin kautta.

se kun alat puhumaan asiaa, ja lapses sanoo sulle "ai kuka puhuu?"  tiedät että sun puheista on ehkä vähän pohja kateissa.
kerro nyt sitten teiniraskauden vaaroista, jos itselläs teiniraskaus on elämän parhaiden sattumusten listalla.
huono sanoa että ei kannata hankkiutua raskaaksi, koska sit elämäs voi mennä päin helvettiä, kun itsellä ei mennyt. mulla on seittemäntoistavuotiaasta asti ollut syy elää jokaisena jumalan päivänä. syy käyttäytyä, opiskella ja nauttia omasta ajasta. järjestää elämä hyväksi. ollut joku tärkeä ihminen, joku lähellä koko ajan. sain bilettää minkä halusin, ehdin opiskella ammatin, matkustella, ostaa asunnon ja hankkia viran.
emmä silti hänelle samaa elämänpolkua toivo.

kerroin että haluan että sen eka kerta on spesiaali. että siitä itsestä tuntuu siltä että haluaa. että olis joku sen arvoinen ihminen, ja luotettava tyyppi. että niin liberaali en ole, että ajattelisin että tuossa iässä se olis jees. mutta en myöskään nii uuno, etten uskois luonnon tikanpoikaa puuhun ajavan. emmä osaa sanoa mitään ikää, enkä tapaa.
että taudeilta pitää suojautua, ja jos tarvitsee pillereitä, niin sit on mamman kanssa puhuttava. ja kaikesta pitää pystyä sanomaan mulle, vaikka pelottais tai vituttais. ja vaikka huutaisin alkuun jotaki rikkoontunutta kondomia, niin aina autan ja välitän kuitenkin.
esikoinen kertoi että olis hienoa olla sen poikaystävän kanssa vanhuuteen asti. että olis semmosta romanttista rakkautta ja välittämistä, ja pitkä yhteinen historia lopulta.

vai että lesbo konservatiivia kasvattaa?
että näinhän siinä näyttää käyneen.
hienoa.

aiheita ja bileet kotona

mulla olis muutama sananen sanottavaa palveluiden järjestämisestä. noin niinkun ihan kuluttajan näkökulmasta, sekä ihan kun kyseessä on erityistä hoivaa tarvitsevat.

sit mä voin kertoa miten seksistä kannattaa puhua teinin kanssa, tai siitä miten se täällä onnistui. hyvin meinaan.

sit mä haluisin kertoa tän vuoden opettamista asioista, kohokohdista ja suruista.

ja viimesestä tuli mieleen että haluan kertoa yhdestä ihan erityisestä ihmisestä, jonka jouduin keväällä saattelemaan taivaan kotiin.

mutta nyt postaukset saa odotella. sillä tänään juhlitaan lasten synttäreitä, kera meille tärkeiden ihmisten.
pitää vielä kakut koristella, lumilinna rakentaa... ja sen sellaista.

p.s. lasten iso-mummi pääsee helposti tänne korpeen, kun mein rakkain L hakee sen tullessan ihan ovelta, ja tuo mukanaan tänne. mitä palvelua! meille ja mummille. L on ihan huippu. jokaisella pitäis olla moinen ystävä <3 font="font">

jännitysnäytelmä

mun elämään ilmaantui jännitysmomentti.

a) mun mutsi on jo varmaan kyllästynyt muhun/meihin kun ollaan ravattu siellä harva se viikko. ei halunnut mulle viikonloppuna soitella *
b) samaa henkilöä ei juuri ehkä kiinnostanut meille jouluaatoksi tulla syömään, vaikka niin oli aiemmin puhe. sanoi ettei vältsyyn viitsi vaivautua.

mutta, tiedän daddyn ja broidin tulevan mielellään, ja siskonkin ehkä, niin fiksuna tyttönä heitin mutsille luun.
"tuuttekohan nyt sit aattona? ku systeri mietti jos saattais tulla poikaystävän esittelee...."
hahaha. nieli.
karvoineen päivineen.
"kyl me on puhuttu et kuitenki tultais."
hahahaha. siitäs saitte! tai sai. mutsi.

kyllä jos joku naisen oveluudessa päihittää, ni se on toinen nainen.
viekkaus kunniaan! 

nyt vaan jännitteleen sit uskaltaako sisko poikaystäväraasuaan meille tuoda makusteltavaksi. ja tietty mulle tuli heti ressi mitä mä sille miehelle tarjoilen? hapankaalia ja suolakurkkua? 



* isäni sen sijaan soitti. ja kerroin että mulla on mutsille veroasiaa, niin se sekopää alkoi pillittään ihan täysillä, että "mitä eroasiaa". ei ERO! kun vittu-vero! veellä, niinku VI**U! uskomaton ukko!

ei. näin.

ettei kukaan vaan luulis, tai ettei kukaan luulis että mä luulisin, tai etten vaan itse alkais luuleen olevani jotenkin täydellinen,
täytyy kertoa että siinä "joka vanhoja kaivelee, sitä tikulla silmään" sanonnassa on ihan ideaa. tai toivoisin saavani tikusta jo ennen kun alan määkimään "sä sanoit kerran että..."
helvetin turhaa hommaa.
ja kyse oli kai siitä ettei toinen ollut ensinkään sanonut mitä luulin/kuulin/ymmärsin/halusin ymmärtää.

voi saakeli että voi tämmöi ämmä alentua heittämään ihan asiatonta sontaa.

mä siis muutenkin olen määkinyt tässä useampia viikkoja milloin mistäkin,
on ollut angstinen ja surkea fiilis,
eikä tarkoituksenani nytkää ollut aiheuttaa riitaa, kun muru on ollut erittäin pitkämielinen mun märyämisten kanssa.
tarkoitus oli vaan saada se painolastina tuntunut vanha typeryys pois mielestä.

ja mitähän siitä tuli? meni varmaan just niinku strömsöössä se "keskustelu".
huoh. voi mua tyhmää ihmistä.

ei, mä en ole täydellinen.
ja ei, mulla ei aina ole pelisilmää.
ja ei, en aina pysty rakentavaan keskusteluun.
ja kyllä, kyllä mä osaan olla vittumainen, tyhmä ja inhottavakin. 
harmi vaan.
toisinaan mä tosiaan olen heikko, säälittävä ja lapsellinen.

onneksi on joku joka pystyy antaa mun virheet anteeksi, ja löytää oikeat sanat mun pään korjaamiseen. 

joskus, kuten nyt, tuntuu että saan enemmän hyvää kun ansaitsen.

ostetaan elämä. tai harrastus edes.

...ja tässä mä vaan istun.
muru haki mut koulutuksesta autolla ihan.
sit haettiin papanat.

sit mä järkkäsin keittiötä, ja imuroin. (pyykit on emäntä pessyt aiemmin, ja samoin sapuskan laittanut.)
annoin natskuille piirrustusvälineet.

ja sit mä vaan istun tässä.

sit kirjotin blogimerkinnän.
ja laitoin kesäpipot kaappiin.
sit mä kirjotin blogimerkinnän.

ja sit mä vaan istun tässä.

on se kekkuli kun on 11 vuotiaasta saakka hyysännyt jotakuta (veikka, esikko, veikka, esikko, ruttu, bambam.) niin tää hyysäämättömyyden tila on jotaki kerrassaan omituista. mitä te ihmiset teette elämällänne?

mulla on punttikortti, mutta nyt en jaksa sinnekään, kun tunnin päästä sudin lenkille koirien kanssa kuitenkin.

ja sit nyt mä vaan istun tässä.
vielä 60 itselleni merkityksetöntä minuuttia...

slummi

me ollaan elitistisesti sanottu yhtä asuinaluetta tuolla kauempana slummiksi.
eilen kirjastoreissulla käytiin penskojen kanssa mielenkiinnolla tsiigailemassa olisko siellä puistoja tai muuta mukavaa. ja mä kävin vähän fiilistelemässä hienoja tornitaloja. (kyllä, mulla on joku ihme tornitalofiksaatio. mitä kolossiaalisempi, sen parempi.)

mä tulin slummissa surulliseksi. siinä ei ollut ees mitään semmosta itä-helsinki tyylistä urbaania ja rappioromanttista klangia. tiedättekö?
se oli vaan ihan hemmetin karmivan ja surullisen olonen paikka.
talot oli likasia, ikkunat oli pieniä ja likasia. pihat hoitamatta. skeidasta betonia ja paskasia tiiliä jokapuolella.

mihinkään puistoon ei pysähdytty ees. leikkitelineet oli rikki ja pinttyneessä liassa. täyteen tägäilty. eikä siinä vielä, mutta aidat oli lahonneet, homeessa ja täynnä nauloja.

kiivettiin ylös tänne "omalle puolelle" ja leikittiin sitten omassa pränikässä puistossa, joka ei (vielä) ole homeessa, ja jota ei (vielä) ole laitettu paskaksi. siinä nätin metsäalueen, uuden puistoalueen ja uutuuttaan kiiltelevän asuinalueen keskellä mua alko suunnattomasti vituttamaan.
joo, joo. oon elitistinen kusipää kermaperse kun tykkään asua täällä lintukodon puolella, mutta sylettää se, että tähän uuteen asuinalueeseen törsätään kymmeniä, jos ei satoja tuhansia johonki helvetin ympäristötaiteeseen, ja tuolla parin kilsan päässä lapset leikkii rikkinäisissä paskasissa puistoissa ja homeisissa päiväkodeissa.

kukahan näistäki asioista on taas päättäny? olis vähän asiaa teille, meinaan.
on varmaan rakennusliikkeillekin hemmetin hyvää mainosta olla rakentamassa jotaki uutta ja hienoa ihan kaupunginisien ja arvon taiteilijoiden kanssa, mutta kukahan kiinnostuis tarjoilemaan sitä ison rahan (tai ees pienemmän rahan) viihtyisyyttä tonne kauemmaskin? häh? vastatkaa!

haaveita, sittenkin

yhtäkkiä tajusin että mulla onkin haaveita.
tai jotakin mitä tulevaisuudelta odottaa.

häitä en nyt mieti. ne on tullakseen jos tulee. alkusuunnittelut kerran tehtyäni, ja homman kustua yhteiskunnallisista syistä, en pistä tikkua ristiin ennenkuin päivä on päätetty ja systeemit varattu.

muru kielti mua hiplaamasta vauvanvaatteita kaupassa. sanoin että voin hyvinkin hiplata, koska lapsiluku tuntuu täytetyltä.

mistään matkustelusta en kovin haaveile. kiva päästä murun kanssa kaksin kuhertelemaan kolmenviikon päästä, mutta me matkustellaan sit kun sattuu varoja olemaan, turha mistään karibiasta tässä haaveilla.

noh, jäähän mulle ammatilliset haaveet.
mulle tarjottiin mahdollisuutta suuntautua kivun arviointiin ja hallintaan. tartunko siihen? ja otan asiantuntijuus- ja vetovastuun siitä? hieman kiinnostais. toisaalta psykiatrian ja geriatrian opinnot himottais kanssa. en vaan just nyt jaksais kaiken arjen ja murun opiskelustressin päälle käydä rakentaan omaa opiskeluhelvettiä. varsinkaan kun mulla on tämä keskittymishäiriö, joka tekee opiskelusta haasteellisempaa kun se muille ehkä on. mutta joskus, oi joskus, joku laajempi kokonaisuus ja asiantuntijahommia, ehkä. on meinaan fakta myös se, että tällä kropalla ei viidenkympin jälkeen näitä nykyisiä hommia tehdä. tiedän.

ja sit on vielä se mökkiasia.
oon valjastanut anopin haistelemaan mulle tonttia. sieltä sen läheltä. olis kaikille helppoa ja kivaa jos meillä olis siellä mökki. tontit on kohtuuhintaisia, ja aletaan sitten pikkuhiljaa siirrellä ja rempata sinne tontille vanhaa hirsikehikkoa. mutta ei vielä, ei. murun opintojen jälkeen, mä satsaan itseeni. eli mökkiin.

joo. saahan sitä haaveksia. ja sepä onkin aikas kivaa.

ameriikan malliin

yleisestiottaen,
jos suomessa lapsi huostaanotetaan, on edessä 2-3kk pituinen arviointijakso, jonka perusteella tehdään ratkaisu mahd. pidemmästä sijoituksesta, tai lapsi palautetaan vanhemmilleen.
vanhemmilla on aina etuoikeus oman lapsensa huoltoon. usein jopa lapsen hyvinvoinnin kustannuksella. suomessa vanhemmalta ei juurikaan käytännöntoimia vaadita, ts. osoitusta esim. elämäntapojen kohentamisesta lapsen parhaaksi. riittää kun vaatii, tahtoo ja riitauttaa. useimmiten. ja useimmiten samalla lapsella voi näitä lyhkäsempiä sijoituksia olla jopa kymmenkunta.

ja voi saatana. juuri nyt lehdistä voimme lukea miten oksettaviin lopputuloksiin tälläinen joskus päättyy.

jari sinkkonenko se oli joka luennollaan kerran esitteli ameriikan mallia. siinä kun lapsi lähtee huostaan, vanhemmalla on 365 päivää aikaa osoittaa olevansa kykenevä lapsen huoltajaksi. lasta on säännöllisesti käytävä katsomassa (suomessa ei), työpaikka on hankittava (suomessa ei), päihteet on lopetettava (suomessa ei). mikäli näin ei tapahtu, vanhempi menettää oikeuden lapseensa. lapsi lähtee adoptoitavaksi. piste.
epäreilua?
ei minusta.

emmätiedä mikä on oikein, ja oikeusmurhia tapahtuu toki jokapuolella, mutta sen tiedän että suomen systeemi ei ihan oikeasti toimi.

laspsen oikeuksien julistuksessa (UNICEF) sanotaan:
Lapsen tulee saada nauttia erityistä suojelua ja hänelle tulee lainsäädännöllä tai muulla tavoin suoda edellytykset ruumiillisesti, henkisesti, moraalisesti, sielullisesti ja sosiaalisesti terveeseen ja normaaliin kehitykseen vapaissa ja ihmisarvon mukaisissa oloissa. Säädettäessä tätä tarkoittavia lakeja lapsen etujen tulee olla tärkeimpänä näkökohtana. 

että niin.
melkein ensimmäistä kertaa mun mielessä on vaan pahoja ajatuksia pahantekijää kohtaan.

* en varmaan ole kertonut suuren sukuni laitamilla tapahtuneesta tragediasta. isä eroangsteissaan puukotti kuoliaaksi 4-vuotiaan tyttärensä. isä sitten vankilassa koki itse saman kohtalon. 7 vuotta olisi ollut istumista, josta ensikertalaisena olisi istunut siis 3,5 vuotta. joku gansta päätti toisin. jäbälle tuli kuolemantuomio ikäänkuin "vahingossa". mua ei surettanut.

elämänkrapula

sit jos on lapset tehty, asunto ostettu, vakivirka hankittu, ni mitä sit ihminen tekee?
pitäskö aina olla joku projekti? jotaki mitä varten näitä töitä tekee?
jotaki mitä tavotella?

äääh. mitä mä haluisin? en tiedä.

osaispa vaan olla.
nauttia nyt tästä kaikesta minkä eteen on töitä tehnyt.

huoh. mulla on varmaan joku elämänkrapula.