eilen oltiin ovelia ja hiivittiin sänkyyn jo yhdeksältä. saatais molemmat aikuiset pitkät yöunet ja olispa kivaa.
("niinhän te luulitte!" huusi siihen laryngiitti kulman takaa.)

mä en sitten nukkunut. taaskaan. juurikaan. yhtääkään. laryngiitti, hengenahdistus ja itkut kahdella lapsella piti siitä hyvin huolen.
oliko tää kolmas uneton yö jo putkeen? en edes pysy laskuissa.
saanko päivällä unta? en.

vielä jaksaa, jaksaa, jaksaa.
ensiyön olen psyykannut itseni jaksamaan vielä miten päin tahansa. koska tod.näk. helpommalla viimeyön selvittänyt poikuli oirehtii graavimmin ensiyönä. jos siitä vielä hulinat jatkuu, saattaa olla että "pärjään ja selviän itse" joutuu pyytämään vähän apua.

vielä kerran

siis kertokaa joku hemmetissä mitä mä en nyt todella todella tajua.

jos poikanen on valvonut noin 2h (sille suht maksimi), ei ole nälkä, ei märkä vaippa, ei mitään erikoista. ei myöskään yliväsy vielä.

sitten se hieroo silmiään. pätevä äiti miettii, katsos, sitä väsyttää.

pätevä äiti vie lapsen sänkyyn. kapaloi, silittää, antaa tutin.

ja oho: alkaa tajuton huuto
joka kestää kestää kestää kestää kestää kestää kestää kestää...
välillä vaimeten, välillä voimistuen. voimistumiskohdassa poika riehuu ja potkii. sitten taas rauhottuu ynisemään ja meinaa nukahtaa. kunnes yhtäkkiä parahtaa täyteen huutoon. -> uusi kapalo, uusi tutti.

uudestaan kapalointeja 10.
tutittelua 10.
iloista huutelua ja juttelua, 1 kerta. (varpaat löytyi vapautuessaan kapalon sisältä.)

50 minuuttia turhaa yrittämistä.
väsynyt ei nuku. nukuttaja väsyy.

otan vauvan syliin. suukottelen, halin. se hetken nuohoaa mun kaulaa, ja alkaa sitten hinkata silmiä ja haukotella, koska sitä väsyttää niin julmetusti. eli se pitäisi laittaa nukkumaan? yrittää taas? niinkö?

tarjoan maitoa, laitan sänkyyn uudelleen.
ja.
alkaa huuto, joka jatkuu, jatkuu, jatkuu. ja raivo yltyy.
ei laantumisen merkkejä,
joten poimin rääkyjän syliin ja istun sen kanssa vuoteen reunalle aika ihmeissäni. vauva taas hieroo silmiään.

mit vit?

epätoivon maku.

murrrrrrrrrrr.äääääärgggggggggghhhhhhhhjaäääääääääääääässssst!

kun mä nukutan tota poikaa päiväunille, niin hermo huutaa ja kurkkua kuristaa itku. jumankekka että joku perustoiminto voi olla niin vaikea yhdelle pienelle ihmiselle. silmät kiinni! unta palloon!

mutta ei.
emmä osaa.
taas vaihteeksi nielen katkerat kyyneleet ja esiin pyrkivän huudon. silmiä kuivaten otan karjuvan kääryleen vaunuista, kävelen sisälle ja tungen rinnan sen huutavaan kitaan. hetken mussutettuaan se päästää rinnan suusta, katsoo mua tiukasti silmiin ja huutaa vielä yhden pistävän kerran. "KRÄÄÄKS!" [mikä hitto sulla kesti.]

(tissi maistuu, poika tyhjentää kaksi. justhan se tunti takaperin söi. se lopettaa imemisen itkuraivareihin. mun on mentävä ulos vetämään happea. ja päiväunta tuli nukuttua noin 45min. pian taas kaikki tämä alusta.)

kun eniten vitutti kaikki

uskomattomia päiviä oikeesti ollut muutama kappale. ihme että oon säilyny järjissäni. tai että mun läheiset on säilyneet. mä oon ollu ihmeellisessä surku-raivotilassa, eikä siitä tuntunut olevan ulospääsyä missään. kun olin murulle jo varmaan kymmenen kertaa sanonut sen olevan tyhmä, rupesin uudestaan miettimään että kuka se tyhmä oikeesti mahtaakaan olla. kaikki sen sanomiset on osunu suoraan selkäytimeen ja meinasin räjähtää kaikesta. murun toivottama hyvääyötäkin kuulosti silkalta v***uilulta. plus tietty vauvan itku riipi jotain todella herkkää hermoa.. (mäoonpaskaäitimäoonpaskaäitimiksetsälakkaahuutamastamitämäentajuumäoonpaskaäiti.)

tänään muru laittoi kylmät kätensä mun paljaalle iholle, ja musta tuntui todella siltä, että se tahalleen kiusaa mua. ja aloin tietty aikuismaisesti pillittämään kun mua kiusataan kotonakin. itkun tulo helpotti vähän vannetta pään ympäriltä.

lisäpontta rentoutuminen sai kun soitin mutsille ja känisin kun en osaakaan tota vauvaa ollenkaan. mutsissa on se hyvä puoli että sille voi soittaa aina, ja se tietää kaikesta kaiken. ja se ei paljoa huolestu eikä ressaa jos sille vinkuen soittaa. sepä se saikin mut rauhottumaan ja luottamaan siihen että osaan mä sittenkin ja olen pojan paras asiantuntija. 

toivottavasti se päivä kun eniten vitutti kaikki, olis nyt eilinen.

kävin muuten tänään kaiken päälle vähän shoppailemassa itseäni ilosemmaksi. siitä lisää myöhemmin.

itkua ja huutoa

tai huutoa ja itkua.
jotenkin maagisesti tossa kolmen kuukauden täyttyessä mytyn äänijänteet on voimistuneet tavattomasti. kun joutuu laittaa pään lähelle sen huutavaa suuta, niinkun lohduttaessa on tapana ottaa lapsi lähelle, niin meinaa kyllä tärykalvot revetä. entisaikaan oltiin tyytyväisiä kun lapsi huuti kovaa, koska kova huuto tarkotti vahvoja keuhkoja. ihan kiva juttu pontevat keuhkot juu, mutta nykyaikana vähempikin riittäis.

nyt sitä käsittämätöntä ja vaativaa huutoa on alkanut olemaan entistäkin enempi. viimeyönä pari muutaman minuutin karjusessiota, ja aamulla yksi. aamuhuudosta ei jäpikkä toennu millään. ei kelvannut maito, ei heijaus, ei tutti, ei niin mikään. epäilin sen olevan väsynyt ja kietasin sille kuteet niskaan ja paiskasin parvekkeelle. muutama äärimmäisen raju ravistusliike vaununrunkoon, ja poika oli taju kankaalla.

nyt pitäis tolle huudolle, varsinkin nukkumaanmenon yhteydessä ilmenevälle vitsaukselle saada jotakin tehtyä. kun pojan laskee sänkyyn, alkaa aivan järettömän raivoisa huuto. se heijaa jalat korkealle ilmaan ja pamauttaa sängynpohjaan niin, että epäilen ettei moista raivoa 50-luvun pinnasänky kauaa kestä. eikä mamman seitkytluvulla syntynyt pinna. vaikkei se tietty mitään henkilökohtaista olekaan, mutta tuntuu että se meinaa multa naamankin repiä irti kun se huiskaa käsillään ja karjuu, kun yritän sitä lohdutella.

vaikka jo kolmatta kierrosta mennään mun elämässä pikkuvauvan nukutuksessa, on sitä aina yhtä epätoivonen olo kuitenkin. puh huijaa. lainasin puistosta anna wahlgrenin lapsikirjan ja aion lukea nukkumisosion nyt vielä kertaalleen, jos siellä olis jotaki vinkkiä.

itkua tuli eilen. multa. kun kirjotin parisuhteen rekisteröinnistä ja "siunaamisesta" "mun papille", ja se vastasi tosi kauniisti. mun oli tarkotus ottaa rauhassa ja pimittää tietoa murulta kunnes se sanoo että nyt lähdetään naimisiin, mutta johan alko huoli ja utelu kun vääntelin itkua pitkin asuntoa. ihme tunnereaktio. oon pitänyt mun parisuhteenrekisteröintiä mahdollisena vasta kun saan mun "hiippakunnan" siunauksen, ja nyt se on meille luvattu. suloista. varasin mä "hääautonkin" :) molemmat sitaateissa, koska ei niistä mitkään häät tule, eikä autokaan ole auto. lisää asiasta kerron kun suunnitelma etenee... joskus. ehkäpä paljastan vielä miten haluisin homman hoitaa kokonaisuudessaan, jos joku semituttu sitten murulle joskus vinkkaa asiasta. nyt mä voin rauhottua asian suhteen. ...paitsi vielä ne farkut... (auttakaa!)