sukellan synkissä vesissä

nonni, jos vahingonilo on paras ilo, niin naura kovaa. sillä nyt on siihen aihetta. tää leuhka lehmä on saamassa elämältä, ja ennenkaikkea itseltään, dunkkuun niin että tuntuu.

mun ihana vaaleenpunanen söpistelymaailma rakoilee, ja mä olen ihan dead.  
tuntuu etten tätä nykyä osaa/pysty tekemään mitään oikein. ja kun yritän tosi kovin, niin perseelleen menee. sanonpahan vaan että vituttaa, ahdistaa ja suruttaa samaan aikaan. kilotkin lentää kropasta huitsin tuuttiin, ruoka ei maistu, ja sitten vapistuttaa päivät pitkät. tunne joka kokonaisvaltaisesti muistuttaa kropassa ettei hyvin mene. olo on sanalla sanoen paska.

huomenna mun pitää tsempata sen verran että soitan päiväkotipäällikölle, ja etten alkais ulisemaan, vaan reippaasti saisin kysyttyä jos mitenkään onnistuis umpitäyteen päiväkotiin tunkeakin kaks herranterttua ykskaks yllättäen, JOS talo sattuu valmistumaan. sit joudun meneen pomon juttusille mun sovitusta kesälomasta. emmä tiä mihin sen sittenkään haluan pitää. murulta on turha odottaa komppausta mun loma-asiaan. sen mielestä oon niin päällepäsmärinä tässä asioiden hoitamisessa että saan tehdä mitä lystään, ja miten parhaakseni katson. mut mitä jos en "parhaaksikatso" enää mitään?

vittu. noin 15 vuoden flown jälkeen tuntuu ettei tää arki nyt suju. se ei suju, ni se ei suju. arjenrakastaja on poistunut keskuudestamme.
kuule.
mua ahdistaa runnoa noita töitä tästä 36 vuotta eteenpäin. mua vituttaa kun työpari on poissa, ja mua vituttaa nyt kun se tulee takaisin sotkemaan kaikki. mua vituttaa ettei mukulat ymmärrä omaa parastaan, niille pirulaisille (ruttua lukuunottamatta, herramunjee mikä maailmanmullistus!!!) joutuu äkiseen kun ei neuvo ja ohje muuten kuulu. mulla ei ole enää vauvaa (kaikki vauvakamat pitäis luukuttaa) eikä tule enää olemaankaan. mä olen liian vanha. naamakin on ruma kun petolinnunperse, tukasta nyt puhumattakaan (hienosta leikkauksesta huolimatta) eikä hoikasta (lue: mallia "kuivan kesän orava") kropastakaan ole hyötyä kun jalka kipuilee, sitten käsi, sitten selkä. päätäkin särkee. ja yskittää.  horatiokin on ollut täällä kohta kaksi viikkoa, syystä että en ole johdonmukainen lasten kanssa. no helvetti, olen yrittänyt neuvotellen edetä, ettei ne (lue: bambam) kokoajan vetäis täällä jotakin huutosirkusta, koska murulla on ollut kouluhommia kotitehtävinä. väärin toimittu mama! ja se saamarinmuutonpaskakin, se missä tavaroita laitetaan laatikoihin ja kannetaan ja järkätään ja vituttaa, pomppas (ihan) liian lähelle. edellinen on liian tuoreessa muistissa. ja eihän mun nyt kannatakaan ruveta mitään lamppuja tai säilytyslaatikoita tänne ostaan vaikka mieli tekis, kun se muutto on "ihan kohta". ja mitä jos mun ihanista mielikuvista huolimatta se asunto on ihan anaalista, ahdas, ruma ja jumalanseläntakana?

faaaaaaaaaaaaak. riittikö?

mulle riitti.
byääääääh.
itsesääliöpaska.

plääh.

tänään mä oon ärtynyt.
mä olen nähnyt ärsyttäviä unia, ja päässä pyörii kaikenlaista basaalia mitä en normaalisti mieti.

tyhjenny kuula! mä käsken...

muutenki.

peruin viikonlopun tärskyt asuntomme ostajien kanssa. me koitetaan saada muutama pintamaalaus kuntoon, ja esitellään asuntoa mielummin sellaisena kun ne tulee sen saamaan.
ei vielä vara-asuntoakaan ole meille tarjottu.

ahdistus-vitutus.
poika huutaa neljättä päivää.

on taas vkonloppu tulossa kohdilleen. sanon.

p.s. en tiedä pitäiskö olla huolissaan. sisäänhengitys tekee kipeää. muru pakotti soittamaan lääkäriin. työterveydessä eka vapaa lääkäriaika viikon päästä. kiitos mut ei kiitos. ehkä remontin sijaan jonotetaan päivystyksessä tää vkonloppu.
aivan sama mulle.

12,5h

12,5h kesti tänä sunnuntaina mun hyvä flow.

sitten maailma romahti. vartissa.
se yks murun pesemä (suht jo kuiva matto) unohtui sateeseen.
sit ne yhet apinat huuti rapussa ihan hulluna.
sit se yks koira oksenti.
sit se yks poika daivas siihen yrjöön.
sit se sama yks poika kusas lattialle.
ja sit sille pojalle ei kelvannu puuro, eikä yöuni.  

sit mä huomasin että mun juusto jäi mutsin ja faijan jääkaappiin.(tää oli se killeri.)
sit mun sormi jäi oven väliin.

sit mä itkin.

nonni. uuteen nousuun.

turhautumus

saakeli.
lento taitaa olla loppumassa. mä olen turhautunut ja äkänen. työviikot on pitkäsoutusia ja mä kaipaan kotia ja perhettä. illalla tuntuu niin kurjalta että pojan päivä on jo loppu, kun saan omasta mielestä vaan tovin sitä luttailtua.

murun kanssa kun alotetaan jotakin juttelemaan, se tovin päästä sanoo ettei enää voi sanoa mitään oikein, kun keskustelu mun kanssa ajautuu automaattisesti "väärille" raiteille, ja lopuksi sen kaikki sanomiset on mun korvissa pahasta. hmh. parempi vissiin olla ihan hiljaa vaan.

sitten on vielä se iltapväpahoinvointi. mä olen ollut kauheissa päänsäryissä ja yrjötyksissä poikkeuksetta kun kotimatka töistä alkaa. vituttaa pidätellä yrjöä se harva se päivä tunnin verran ennenkun helpottaa. olen kokeillut syödä enemmän. juoda enemmän. ei auta. olkoon. yrjötys.

oli meillä tyhy-iltapäiväkin. ihmeellistä pilkunviilausta ja lässytystä. meillä on tosi hieno ja ainutlaatuinen (luulen) työyhteisö, ja jos isoja ongelmia ei ole, niin miksi niitä pieniä pitää höylätä? ja sitten valittaa kun pienistä valitetaan.

ja kävin mä elvytyskoulutuksessakin. ja onneksi kävinkin, kun pääsin heti tositoimiin. pelotti ja mietitytti asia pitkään. olin taas ihan tyyni ja cool äksönin hetkellä, ja sitten myöhemmin iski uupelo ja suru. joka kostautui sekavina unina. ja aamulla väsytti.

ja aamulla sain kuulla etten saa penniäkään tulospalkkaa. rällätkää muut vaan tonneillanne. ei vois vähempää kiinnostaa ees.

positiivista on se että kun soitin murulle itku kurkussa aamulla töistä ja ähisin etten kestä mitään paskaa enempää, oli se naistenkäsittelyekspertti ottanut ja siivonnut koko huushollin mun työpäivän aikana. koko. huus. hollin.  katosta. lattiaan.

nyt jos mä jaksan suihkuun mennä, ja sänkyyn kömpiä alkamatta tillittämään tai raivoamaan, niin aamulla voin itseäni onnitella. tiukoilla mennään...

kun eniten vitutti kaikki

uskomattomia päiviä oikeesti ollut muutama kappale. ihme että oon säilyny järjissäni. tai että mun läheiset on säilyneet. mä oon ollu ihmeellisessä surku-raivotilassa, eikä siitä tuntunut olevan ulospääsyä missään. kun olin murulle jo varmaan kymmenen kertaa sanonut sen olevan tyhmä, rupesin uudestaan miettimään että kuka se tyhmä oikeesti mahtaakaan olla. kaikki sen sanomiset on osunu suoraan selkäytimeen ja meinasin räjähtää kaikesta. murun toivottama hyvääyötäkin kuulosti silkalta v***uilulta. plus tietty vauvan itku riipi jotain todella herkkää hermoa.. (mäoonpaskaäitimäoonpaskaäitimiksetsälakkaahuutamastamitämäentajuumäoonpaskaäiti.)

tänään muru laittoi kylmät kätensä mun paljaalle iholle, ja musta tuntui todella siltä, että se tahalleen kiusaa mua. ja aloin tietty aikuismaisesti pillittämään kun mua kiusataan kotonakin. itkun tulo helpotti vähän vannetta pään ympäriltä.

lisäpontta rentoutuminen sai kun soitin mutsille ja känisin kun en osaakaan tota vauvaa ollenkaan. mutsissa on se hyvä puoli että sille voi soittaa aina, ja se tietää kaikesta kaiken. ja se ei paljoa huolestu eikä ressaa jos sille vinkuen soittaa. sepä se saikin mut rauhottumaan ja luottamaan siihen että osaan mä sittenkin ja olen pojan paras asiantuntija. 

toivottavasti se päivä kun eniten vitutti kaikki, olis nyt eilinen.

kävin muuten tänään kaiken päälle vähän shoppailemassa itseäni ilosemmaksi. siitä lisää myöhemmin.