ääääääääääässsssssst!!!
kiitos kommenteista edelliseen postaukseen.
asiaa hieman rauhoittuani mietittyäni, en mäkään vaihtais hyvää parisuhdetta lisälapsiin. mutta musta ne ei myöskään ole mitenkään verrannollisia asioita.
ja tosiaan. mä olen aina (tähän asti) hoitanut asiani (ja lapseni) yksin. tehnyt päätökset, kantanut vastuun ja elänyt oman makuni mukaan. en koe edellenkään olevani ohjailtavissa, mutta tuon ihmisen vuoksi mieluusti mietin miten tätä elämää elää yhteisymmärryksessä. toinen voi toki lähteä suhteesta miljoonan muunkin syyn takia, kun sen että toinen haluaa lapsia ja itse ei, tai toisinpäin. mutta miksi pelätä että kaikki päättyy, jos kerran kaikki on nyt hyvin?
jos parisuhde on hyvä, kuuntelee toki toisen mielihaluja, ja kompromisseja tehdään. elämä suunnitellaan yhdessä. sen tiedän minäkin. eilen kirjoitin kyllä justiinsa niinkun pohjimmiltani mietin, jos minä olen synnytysvastuussa, päätös on loppuviimeeks mun. luulen kuitenkin että jos toinen ei lapsia halua, en halua minäkään, jos toinen jättää oven auki, mä voin siitä yrittää livahtaa jos siltä tuntuu.
nyt tuntuu että perhe on tässä. mistä vaan sais sen kristallipallon että näkis tulevaisuuteen, että aina on hyvä näin. tai käykö niin että jos laitan oven lopullisesti kiinni, en siitä menemistä edes haikaile?
klinikan puhelu ei ollukaan niin yksselitteinen. enempää en voi/"saa" asiasta puhua tai sitä mainostaa. päätöksiä pitäis vaan tehdä. siis nyt. deadline häämöttää viikonlopun päässä.
kyllä mua vähän hermoon ottaa, että pitää tehdä nopeassa tahdissa päätöksiä (kiitos typerän lainsäädännön! fak.) joita ei ole loppuun asti mietitty. puuh. tämä on nyt kyllä hiukan herran (tai emännän) haltuun. ei kai auta kun pelata upporikasta ja rutiköyhää, ja elää sen kanssa sitten päivien loppuun asti.
jösses!
ahdistaa. kuristaa. itkettää. tekis mieli huutaa. vaikka asia itsessään on ihan positiivinen juttu, kiva ylläri, hauska sattumus ja niin edelleen.
äst.äst.äst.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti