toiset kasvaa, minä en

eilennä olin esikoisen kanssa sen ekassa kripa-tapaamisessa.
siis mitä! vasthan mä itse olin kripalla.

eilisen haasteena oli erottua niistä teineistä, joita oli kirkko ja seurakuntatila pullollaan. ja näyttää aikuiselta ja äidiltä. huonosti meni, ainakin siinä mielessä, että teinieistä suht jokainen oli mua pidempiä. nuorisopappikin mua ihan ilosena moikkas. onneksi ei sentään kysynyt mille leirille olen tulossa.

mieleeni tulvi hauskoja muistoja omalta kripalta, ja sen jälkeiseltä kesältä.
kuinka pappi* nukkui mun sängyn alla, kun äiti kurkkasi mun huoneeseen.
kuinka mein pappi huiskas suitsukeastialla kirkkovierailulla yhden älyarvokkaan ristin rikki pitkin lattioita, ja kuinka teinilauma siitä villiintymään.
ja kuinka serkku katsoi yksiönsä ikkunasta seurakuntasalin pihalle, missä hieman pussikaljailtiin, ja meno oli kuulema sen näköistä, että piti yks nuori neiti käydä kantamassa niskasta yksiön sohvalle.

oi niitä aikoja!

samalla tajuan kuinka iso esikoiseni on jo. mähän olin kripa-aikaan ihan aikuinen. hirvittävää!

yritin myös huvikseni pongailla esikoiselle jotaki hyvää kripaheilaa, mutta mun ehdotukset sai esikon vaan punastelemaan. yksi viisaan oloinen vanhurskas nuorimies oli kuulemma täysin pois laskuista, yks pieni söpöliini taas liian lapsellinen, yks pikkuveljensä kanssa leikkinyt suht ok ei niin ok. huomasin sen katseen eksyvän yhteen leuhkaan semiespanjalaiseen punkkariin (omg!) yhteen korvakorulliseen lipevään nuoreenmieheen ja muuhun maman mielestä nounou materiaaliin. höööh!

mitähän siitäki leiristä tulee? askeleesta itsenäistymisen polulla. kymmenestä päivästä muiden teiniksien seurassa? ilman mamaa.

huoh ja voih. niin ne kasvaa, minä en.