varo haikaraa!

me kyllä sitten revittiin huumoria koko reissun ajan aiheesta "lisääntyminen". ihan huutonauruksi meni monta kertaa.
kiitos vaan sukulaisille tästäkin ilosta.

olisin halunnut yhden antiikkikaupan ikkunasta ostaa pinokkion.
mutta siinäkin olis riskinä, että jos me käyttäydytään hyvin, siitä tulis ihan oikea poika.

köpiksessä on myös haikaroita, ja aina sellasen nähdessään muru kävi kiljumaan mulle että olisin varovainen, ettei se vaan tipauta meille jotaki pakettia.

ha ha ha.
en kyllä tiedä naurattaako enää sit, kun sukulaiset rupee keväällä kärkkymään reissun tuloksia...

liikutus

hiivatti.
pakkailin tärkeät paperit muuttolaatikkoon. juutuin lukemaan printit pojan raskaus- ja synnytyskertomuksesta. en tiedä mikä ihme niissä on, mutta liikutus valtasi mielen ja edelleen kurkkua kuristaa.
aikamoista.
olen mä ihme sankari, kun taas kerran yhden synnytyksen reippaasti väänsin.
miten tommonen virallinen, sieluton raportti saakin mielen ihan herkäksi?
olinkse minä? olikse me? niinkö se poika mein lapseksi tuli?

aivan mahtavuutta että elämässä tapahtuu moista ihmeellistä...

aikaa uudelle?

on tullut aika luopua vauvatavaroista.
miten se kirpaseekin tällälailla?
lupasin pois ergon, scooterit ja pinnasängyn. ja kasa vauvanvaatteita läksi jo.ei meillä ole enää vauvaa. isoja lapsia vaan. sellasia jotka kävelee reippaasti kauppaan, pyöräilee, ja nukkuu isojen sängyssä.

saahan niitä uusia tavaroita, jos johonkin mielenhäiriöön lapsen saannin osalta joutuu. mutta silti. tuntuu ettei semmosta enää tapahdu.

tässäkö tämä oli. lisääntyminen. lapsen saanti. enkö mä ikinä enää ole raskaana? imetä? tuoksuttele tippa linssissä uutta tulokasta.

helpottaako se elämä tästä? mitä se tarkottaa? ettei enää yövalvomisia? ei uhmaikiä? ei ketään joka tarvitsee mua 24/7? oonko mä kohta ihan tarpeeton? ...ainakin siltä ajoittain tuntuu...

välillä kun noi himpulat leikkii kahdestaan, mulle iskee semmoi kummallinen olo. en oikein tiedä mitä tehdä. oon niin urautunut vastaamaan muiden toiveisiin ja tarpeisiin, että "oma aika" tuntuu vieraalta. mitä ihmiset semmosella tekee?

toki olen toivomassa meille vähän haastetta. lainalasta, etten ihan tekemisen puutteeseen pökerry. ja voisin ehkä alottaa uuden harrastuksen. mitähän se olis? alkaisko taas maalaamaan? heilutteleen sitä kahvakuulaa? ja lenkkeillä aion, toiv lähiserkkujen kanssa. siellä uusilla hoodeilla.

huoh. voi luopumisen tuska. onneksi aina jotakin uutta tulee tilalle. mutta huoh silti.

meille tulee vauva

"meille" tulee vauva. höh. se on joku hiton vakiintunut sanaliitto varmaan. olen nyt harjoitellut asian sanomista ääneen. ja joka kerta kun tuo lause pääsee mun suusta, alkaa vituttaa. "meille tulee.." meille? kelle meille??? en sit kehtaa käydä korjaamaan että "mulle tulee... MULLE!"

ihme asiasta sit kerää hernettä nenään. ei se auta kun harjoitella.
mulle tulee vauva. mä olen raskaana. juu. ihan yksin. uskon pärjääväni. muutama ihminen jolle olen kertonut on ollut vähän moodilla -"ai kiva". kun saa onnitellakin. ja mulle olis nyt tärkeetä että asiaa vähän hypetettäis, ja oltais ylpeitä, ja kannustettais. koska, mähän olen yksin, mä odotan yksin. mä tod.näk. synnytän yksin, ja hoidan koliikit ja yöt yksin. ja näin olen halunnut. ja olen mielissäni ja iloinen.

ei nyt tietenkään sillä että mun hyvinvointi olis kiinni muiden sanomisista, mutta silti, jos luet tätä, ja tulee puheeksi, niin sano "hienoa! sä oot sellanen että pärjäät, ja olen ilonen sun puolesta!". kiitos.

p.s. työparilleni kerroin raskaudesta tänään. kun satuttiin pitkästä aikaa rauhalliseen paikkaan kahden. se otti kiinni kädestä, katsoi silmiin ja sanoi vilpittömästi "onnea". tuli tositositosi hyvä mieli.

selviytymisiä.

jossain vaiheessa kuvittelen kirjoittavani "näin pääsin yli vaikeasta erosta" selvitymisblogia. nyt kuitenkin tuntuu että kun on suunnilleen jaloillaan, ei millään jaksaisi käyvä kaivelemaan ja analysioimaan vanhoja asioita.

edelleen vaikea tajuta minne mun hyvä elämä meni?
tai minne meni se ihminen joka oli mulle tärkeämpi kuin kukaan ikinä?
tai miten voi ihminen muuttua niin radikaalisti ihan yhtäkkiä?

...haluaisin spekuloida sillä miten olen voinut olla niin kertakaikkisen pihalla ja tyhmä etten ole tajunnut/huomannut että toinen hautoo pakoa. itsesyyttelyyn minulla ei ole ystävien puolesta lupaa. jos alan tätä miettiä ääneen, tulee heti tyrmäys. joten siihenkään aiheeseen en tässä mene.

kuitti asialle on lyhykäisyydessään: mennyt on mennyttä. ihmistä joka entisestäni on tullut, en missään muotoa kaipaa. kivoja asioita ja yhteisiä hetkiä saa muistella lämmöllä, ja kuuluukin. kunhan vaan erottaa sen nykyhetkestä.

toinen hankala asia syksyllä oli keskenmeno. kauan odotettu (6x ins.)ja hartaasti toivottu raskaus meni eron tiimellyksessä kesken ihan alussa. silti isku oli musertavaa laatua. tuntui etten olisi ansainnut mitään hyvää. keskenmenon jälkeen alkoivat hormonit sekoilla ja kohdun ulkopuolista raskautta etsittiin sairaalassa muutamaan kertaan. kahden ultran ja noin kymmenen verikokeen jälkeen tulivay uudet kuukautiset, ja sen mukana veriarvotkin uskoivat että kohdussa eikä sen liepeillä tarvitse ketään kasvattaa.

vaikeuksien jälkeen elämä on alkanut tuntua hyvältä. jopa.

ensin ystävyys erään vanhan tutun kanssa alkoi vahingossa kasvaa joksikin muuksi. tuntuu uskomattomalta kuinka joku ihminen luo sisälle rauhan vaan olemalla vieressä. ihminen vielä pitää mun lapsista ja koskettaa mua niin että taju meinaa mennä. miksi ihmeessä asian kanssa pitäisi himmailla? vielä on sydän entisestäni (xxxxxxxxxxxxxx) rikki, mutta sen ihmisen olen menettänyt. kukaan ei voi korvata menetystäni entiseni suhteen, mutta joku voi olla minulle aivan jotakin muuta.

uusi ihminen on kannustanut minua eteenpäin toteuttamaan haaveitani, kuten hankkimaan sen "viimeisen lapseni"*. hän on pitänyt kädestä ja piikittänyt hormonia vatsaan. keskenmenon jälkeen, nyt tämän vuoden puolella on luomukiertoon tehty inseminaatioita 2, ja viimeisimmän jälkeen ei ovuloinutta munasolua näkynyt missään. siksi lääkäri määräsi seuraavaksi femar-kuurin, ja se kasvattikin kaksi mainiota munasolua. munasolut irroitettiin 26.2 hormonipiikillä, ja inseminaatio ajastettiin sen mukaan 27.2. nyt on menkat myöhässä kaksi viikkoa. 5 päivää ennen alkuraskauden ultraa öklöttää mukavasti. juhlia ei uskalla noiden viimevuotisten keskenmenojen/kemiallisten raskauksien vuoksi, mutta toivoa pidetään yllä.

nyt tosiaan tuntuu että elämäni saattaa onnistua. siitä ei välttämättä tule sitä mitä vuosi sitten kuvittelin, mutta jotakin minulle mieleistä tuntuu tapahtuvan... vihdoin.

* nuorempi tyttäreni on ns. anonyymeistä sukusoluista. mahdollisuus yrittää biologista sisarusta on uuden hed.hoitolain mukaan ok siihen asti kuin lapsi täyttää kolmevuotta. raja häämöttää syksyllä, tämänhetkisen la:n tienoilla.