petetty olo

sain edesmenneen ystäväni lauran kirjoittaman "paljain jaloin"-kirjan luettua.
alun "mä olin siellä" itkufiilikset vaihtui kirjan edetessä ulkopuoliseen oloon ja jotenkin petettyyn tuntemukseen.
mä luulin että me oltiin lähempiä.

ymmärrän ettei ystäväni jaksanut kieriä syövässään meidän edessä, vaan elää ihan normaalia elämää. että itkeminen, itsesääli ja hajoilu oli hänen omasta valinnastaan hänen yksityisiä asioitaan.
"uljas" kuvaili kustannutoimittaja lauraa.
se on musta paras sana kuvaamaan lauraa, sellaisena kun mä hänet muistan.

mutta. kirja paljastaa mulle kaiken karmeuden siellä uljauden takana.
ja mulla on petetty olo.
raivostuttaa, että toisella on pinnan alla ollut ahdistus. että toinen on kärsinyt, siellä pinnan alla ihan tavattomasti.
onko mulle monta kertaa sanottu että se kuolee tähän?- ei monasti, mutta muutaman kerran.
oonko mä halunnut kuulla sitä? - no en.
lässytilässyti lää "ota pakuriteetä",, "tällä on tarkoituksensa" ja "seuraavaks sä paranet" ja muuta paskaa mitä nyt optimistin suusta voikaan tulla.

kiitokset kirjan lopussa itketti mua kovin. tosin kansien sulkemisen jälkeen tuntui että omani oli aivan ansaitsemattomat.

juteltuani lauran puolison kanssa mieli vähän rauhottui.
mä olen tarjonnut sitä mitä olen osannut, sitä mistä kiitoksetkin tulivat. ystävyyttä.
silti mietin olisinko voinut tehdä jotain toisin... kerron jos tulee mieleen.