supernannyt

joo.
että poika kilahti eilen. totaalisesti.
1,5h illasta se jaksoi raivota.
loppumetreillä me, jotka ollaan supernannymme teeveestä huolella katsoneet, kuskattiin sitä eleettömästi sänkyynsä meuhkaamaan.
sit se nukahti.

ei haluttu antaa sitä negatiivistäkään huomiota, ettei tulla sitten siihen että sekin käy. että raivotaan kunhan vaan jotain huomiota tulee. eikä itseäkään pinnaa kiristänyt kun oli ihan selvä kuva miten toimitaan.
muakaan ei ahdistanut ollenkaan, kun ei tarvinnut miettiä teenkö väärin, ja olisko pitänyt tehdä jotain toisin. tässä auttoi ehkä se valaistuminen päiväkodin eteisessä muutama viikko takaperin. nää oli kunnon uhma- ja voimainkoetuspultit, jotka alkoiva siitä ettei mikään kelvannut, päättyen täydelliseen katatoniaan ja lopulta nukahtamiseen.

kaava oli perinteinen
 ei ulos- ei ulos. haluu pulkan- ei halua pulkkaa- huutaa ulkona- haluaa sisään- ei halua sisään- ei halua vaatteita pois - ei halua yövaatteita- haluaa ruokaa- haluaa juomaa- haluaa ulos- haluaa pulkan- huutaa- huutaa-huutaaaaaaaaaaa. puolitoista tuntia vaihdellen näitä toiveita/epätoiveita, sääli-itkusta eläimelliseen karjuntaan.

alkuun koetettiin tietty rauhoitella, keskustella ja napakasti sanoa että rauhoittua pitää. mutta ei toiminut, ei. syliinottaminen tai kiinnipitäminen tolla pojalla ei ole ikinä toiminut, vaikka kuinka olen alusta saakka niin toivonut. nyt ei edes yritetty.  

veikattiin kahta tuntia pulttaamista, mutta edelleen, ruttu pitää hallussaan perheen kärkisijaa 3h raivareillaan, pojalle riitti 1,5. murun kanssa illalla oltiin vaan tyytyväisiä, että jäi 30min alle luullun, ja molemmat jaksoi hyvin tän homman hoitaa. mitä siitä nyt itse raivoamaan tai hermostumaan, jos penska pulttaa vaan 1,5h?

hyvä me.