omaan nilkkaan ja sillei

mä viimeviikolla kouhkasin mun ystävälle, kun niiden perheen lapset ei pysty koiraa kusettaan lomapäivinä sopimuksista huolimatta. musta lapselta voi pienen koiran kanssa pienen lenkin vaatia. päävastuu elikoista kuitenkin on aikuisella, tietty. mutta, mutta.

mitäs sitten kävikään samaan aikaan toisaalla..?
perjantaina, kun esikoinen oli lomalla, ja on sovittu että se kusettaa kirppusäkit päivällä. muistutin asiasta vielä viestillä. ni ei! tultiin kolmelta koko muu poppoo himaan, ja täälähän oli koirat kusettamatta.
olkoonkin että se oli siivonnut "koko päivän". ristiriitaista kähinäähän siitä kaikkien kesken sitten vaan meillekin. kyllä taas nauratti vaan oma moralistinen parisuhde- ja kasvatusneuvonta. että juu, elkää helvetissä mua kuunnelko, vaikka aina oikeessa olenkin.

no sit tehdään vielä niin, että vaikka esikoinen on näennäisen kiltti ja tunnollinen, nii viilataan mutsin hermoa sellasilla 15-30min myöhästymisillä, kotihommien kanssa vanumisella ja nukkuma-aikojen heruttamisella. ja väännetään vähän naamaa päälle.

voin sanoa että loppui hyväuskoiselta, kiltiltä ja rauhalliselta kasvattajalta närvenderi, ja sittenpä pamahti. noh. asiat on ehkä vähän taas selkeemmät kaikin puolin. riidellessäään mulle ei puhuta epäasiallisesti eikä räävitä päätä. ja jos se että pyydän nätisti, merkkaa samaa kun nada, niin multakaan ei kannata mitään pyytää. mä oon ihan helvetin kyllästynyt oleen kiva kaikille, jos saan vaan paskaa niskaan. mä olen kuitenkin kohtuun ihminen ja kuuntelen perusteltua järkipuhetta, tulee se kenen suusta tahansa, enkä hermoile turhista. siks mua vituttaa olla ihmisille kiva, jossei ne ole takas.

nii.

raivareiden ja pienten marttyyri-itkujen jälkeen olo on parempi.

mä vaadin täällä tiettyä kunnoitusta mun lapsilta mua kohtaan. kunnioitus on kuitenkin semmoinen asia mikä pitää itse ansaita mulle siihen kunnioitus-sanaan sisältyy tietynlainen ihailu ja ylpeys siitä omasta vanhemmasta. kunnoitettu on mulle semmonen ihminen jonka viisauteen luotan, ja joka omana itsenään ansaitsee sen aseman. perheessä nimenomaan huolehtimalla, rakastamalla ja rajoittamalla. vanhempien kunnioitus ei ole sama asia kun se että pennuista on alistettu kuuliaisia hellanterttuja. ihmiset on ihmisiä, ja pahjoa päiviä tulee ja menee. toiset on villimpiä kun toiset, äänekkäämpiä ja kräntympiä. jokaista kasvatetaan luonteen mukaan, niin että niiden olis turvallinen olla, että käytöstavat olis vähintäänkin kohtuulliset, ja oppis elämästä ja itsestä mahdollisimman paljon.  ja tärkeimpänä että perheessä olis hyvä olla. eikö niin?

ei mistään marttyyrimutsista ole kenellekään mitään hyötyä, eikä kukaan kunnioita uhrautujaa kuitenkaan. myöskään lahjomalla eikä runsauteen ja kivuuteen hukuttamalla osteta kunnioitusta keneltäkään. ei edes lapsilta, jos et tiennyt.

tajuutteks mitä haen takaa? 


no. asiasta seinään.
käytiin murun kanssa ostoksilla. sen pitää kohta leikkiä vähän virallisempaa kuin onkaan, ja se tartti muutaman siistin vaatekappaleen.
no ei löytyny.
mut arvatkaa mitä löysin? no juoksuHANSKAT! siis juoksuhanskat!? kuka hemmetin pelle tarviaa juoksuhanskat? eikös sitä voi pitää ihan tavan hanskoja juostessaan. anna mun kaikki kestää tää turhuuksien rovio. no. silti mä ostin ne. ku ne oli niin ihanan pehmeet ja kaikkee... j.u.o.k.s.u.h.a.n.s.k.a.t.
voi voi.

sit mä haluaisin tietää kuka on keksinyt pikkutyttöjen bikinit? mitä helvetin virkaa niillä on?
miksi alle kouluikänen tarvitsee bikinit? ja mihin? ja miks niitä on kaupat pullollaan nättien uimaPUKUjen sijaan?
kerropa se.