kommenttiboksissa oli hyvä kysymys.
että mikä se on se slaavilainen temperamentti?
nettilähteen mukaan sana slaavi juontaa sanasta slovo- vapaasi suomennettuna ihminen jolla on sana hallussa. (totta!) Ehkäpä slaavit ovat verbaalisempia kuin muut.
Germaaneja koskeva nimitys nemets taas merkitsee mykkää. (reps.)
muuten enimmäkseen suomenkieliset hakusanat "slaavilaiset piirteet, slaavilainen mentaliteetti, slaavilainen kulttuuri" ajoi mut keskustelupalstoille joissa paistoi läpi messevä ryssäviha. slaavilaiset piireet niiden mukaan tarkoittaa naisella paksuja kulmakarvoja, säärikarvoja, viiksiä, maatuskamaista olemusta, tai ihan vaan sitä että nainen näyttää huoralta. mentaliteetiltään slaavilaiset on niitä patalaiskoja paskoja, jotka vapaa-aikanaan juo vodkaa. ja ainiin ne dokaa, työajallakin. kulttuurista toki tiedetään borsh-keitto ja hapankaali.
äst. alko oikein suututtamaan vaihteeksi.
mulle slaavilaisuus on elämää suurella tunteella. ja niiden tunteiden näyttämistä avoimesti. ...mitenhän sitä enempää avaisi...
musta tuntuu että me hämmästytetään ihmisiä isolla yhteisöllisyydellä, sukurakkaudella. sillä että me sanotaan (kovaan) ääneen se että rakastetaan, ja myös se kun ottaa päähän. se joka kiistatilanteessa huutaa koviten, on eniten oikeassa. me pussaillaan ja halaillaan paljon*. itketään yhdessä. mä itken ilosista lauluista, surullisista lauluista, mä itken kun mä olen iloinen, mä itken kun mä olen onnellinen. (joskus/joskus usein tuntuu) että onnestakin voi haljeta. niin isolta ne tunteet tuntuu. (penskoilla välillä tuntuu ettei rajoitinta tunneilmaisuun vielä ole ollenkaan kehittynyt. siinä missä ne on uskomattoman onnellisia ja riemukkaita nakeroita, ne myös kiihtyy nollasta sataan sekunnissa. ruttu varsinkin on niin täynnä rakkautta omia ihmisiään kohtaan ettei ole tosikaan. ja bam seuraa tunneilmaisussa aivan siinä peesissä. ja semmosen uhmakilarin kun kertaat about kolmella, niin voit kuvitella millasta meillä on semmosen tullessa.)
mua on usein sanottu totaaliseksi on-off-ihmiseksi, mutta olen huomannut että lähipiirini (sukulaiseni isän puolelta) on ihan samaa maata. että ei ole ainoastaan mun ominaisuus se, vaan enempikin sukuvika.
musta tuntuu että mä olen kasvanut ajankanssa harvinaisen pitkämieliseksi, mutta sitten kun närvi pamahtaa, se pamahtaa todella. mä en kyllä ole mitenkään pitkävihanen, vaan kun tuuli kääntyy, se kääntyy, ja unohdan raivon aiheen parissa minuutissa.
(*muistan niin kammoksuneeni mummini halailuja ja
poskipusuja, mutta sit musta on liikkistä että mun isi** aina luttaa mun
lapsia. meillä mummi muutenkin oli semmonen suvun pää ja suunnan
näyttäjä, varsinainen matriarkka ja suvun keskipiste. kun se puhu sulle,
sä kuuntelit. ei tullut kyseeseenkään että olisit katsonut muualle kun
silmiin jos sillä oli asiaa. ruokaa laitettiin aina sen seitsemän
sorttia, ja kaikille riitti, jotka vähääkään oli taloa lähellä just hetkessä. jos ei tajunnut (silloin nuorena) ystäviään
sille käsipäiväällä (lue: pusulla ja halauksella) esitellä, niin tyyppi
oli "tyttö"/"poika" kunnes esittely oli suoritettu asiallisesti.)
* oho. tuli mummi-pläjäys. lieneekö se että serkkuni
kertoi yhtäkkiä ikävöineensä mummia niin kovin että sille tuli itku,
provonnut pienen mummistelun tuonne...
** mun isi on kunnon slaavilainen melankolikko. varsinainen itkijämies. (älkää kertoko että mä olen kertonut!) kun esim. muutin kotoa, mutsi soitti ihan raivona että "tule nyt helkatti käymään, tää yks on itkenyt viikon". ja se siis liikkistelee muutenkin tosi kovin. viimeksi soitin mutsille sitä V-ero asiaa, niin faija kuuli "eroasiaa" ja alko itkua vääntää heti kättelyssä. huoh. huoh. huoh.
äh. selventiks yhtään?
Selventi :)
VastaaPoista