tästä kasvatusaiheesta nyt vielä.
hesarissako se oli kolumni, jossa kirjoittaja sanoi että lasten pitää saada olla noudattamatta sääntöjä ja riekkua, että semmonen ehdollinen rakkaus, että lapsi muokkautuu noudattamaan sääntöjä, on väärin.
täh?
ei rajojen asettamisella ole mitään tekemistä rakkaudettomuuden kanssa.
vaan nimenomaan rakastamisen ja huolenpidon kanssa.
lapsella on turvallinen olo kun vanhempi pitää sen turvassa, osoittaa rajat ja huolehtii. ei kaikki säännöt ole lapsen alistamista, persoonan lyttäämistä ja aikuisen ylivaltaa.
musta j. sinkkosen monella luennolla toitottama "ei ole lapsen tehtävä määrätä" on musta oikeen pätevä pointti. ei lapsi tiedä omaa parastaan. ensimmäiset vuodet lapsella menee kuitenkin mielihalujen vallassa. kuinka voi olettaa että lapsi voi tietää mikä sille on parasta? ilman elämänkokemusta, ilman riittävää tietotaitoa?
se on aikuisen homma. vastuu ja velvollisuus. se päättäminen lapsen puolesta.
oletko kuullut kun uhmaikänen raivoaa "haluan maitoa! en halua maitoa! haluan maitoa! haluan vettä! haluan! en halua!" jos olet alunperin kysynyt siltä haluaako se maitoa, niin omapa on sitten vikasi ja pyörit siinä kun puolukka hanurissa miettien mitä sä nyt annatkaan. ja kaikilla kiristää.
uhmakilareita eikä teiniangsteja voi välttää hyvällä kasvatuksellakaan, mutta musta lasten on tärkeä oppia myös konfliktien ratkaisua.
käyttäytymisellä on jotkut rajat, ja sillä sipuli. ei täällä maailmassa voi vetää omaa sirkusta ja elää omien mielihalujen mukaan, jossei haluaa elää elämäänsä aivan yksin. koulussa on säännöt, työssä on säännöt ja sitten on ne yleiset käyttäytymissäännöt, ja tietty pitää osata käyttäytyä ja toimia yhdessä muiden ihmisten kanssa.
se että vanhemmat vaivautuu viemään sut vaikka elokuviin ja sä siellä kiljut ja juokset ympäriinsä. miksi alunperinkään läksit elokuviin, kun voit kiljua ja juossa pihalla esmes? kaikelle toiminnalle on aika ja paikka, ja vanhemmilla pitää myös olla vähän pelisilmää sen suhteen mikä on lapselle mieluisaa ja sopivaa toimintaa kehityksen kannalta.
kodissa sääntöjä ja elämisen malleja on monenlaisia, ja se mikä toisilla toimii, ei välttämättä toimi toisilla. toiset lapset tekee kotitöitä rahasta, toiset maksutta, toiset ei tee mitään. riippuu vanhempien touhukkuuden asteesta, ja siitä miten itse on kasvatuksensa saanut. toiset haluaa jatkaa hyväksi kokemiaan malleja eteenpäin, toiset välttelee niitä virheitä mitä katsoo omien vanhempiensa tehneen.
kaiken keskiössä on mun mielestä se tasapainoilu rakkauden osoittamisen ja rajojen asettamisen välillä. se että jokainen sais olla oma itsensä, maailman ja käytännön asettamien puitteiden sisällä.
mitenhän se kaunis ajatus meni "lapsesi eivät ole sinun lapsiasi, ne ovat maailman lapsia..." ja että ne on sulla vaan lainassa. sä voit pyrkiä opettamaan niille elämästä asioita niin että ne pärjäis siellä omina itteinään. pärjäis, ja olis onnellisia.
Mun mielestä normaali elämä ja arki asettaa tarpeeks rajoja ja seurauksia, joten vanhemman ei tartte erikseen ponnistella niitä asettaakseen. Siis jos mun lapsi riehuu ja rääkyy jossain, niin onhan sillä kurjaa, ei mun tartte määrätä sille mitään rangaistusta siitä erikseen. Jos ei aamulla pue vaan huutaa selkä kaarella (kuten meillä), niin tulee kiire eskariin ja pitää mennä juosten eikä äiti ehdi ku heittää ovesta sisään eikä antaa pitkän kaavan mukaan suukkoja jne. Se itsessään on kurjaa lapselle mutta luonnollinen seuraus, ei rangaistus. Mun mielestä tän enempää ei tartte, eli ei uhkaamista/lahjomista, jos tästä huolimatta huutaa selkä kaarella lattialla. Kyllä meillä saa huutaa ja karjua ja maata lattialla, jos siltä tuntuu. Toivon, että lapsen ei jossain vaiheessa sitä enää tartte tehdä.
VastaaPoistaEn tiedä, onko joissain perheissä tällainen sit niin hukassa, että tarvitaan monimutkaiset rangaistus- ja palkintosysteemit ja sääntöviidakot...Mä kun ton luin, niin mulle tuli mieleen lähipiiristä pari älyttömän tiukasti nöyrrytettyä ja kyykytettyä lasta, jotka käyttäytyy aina hajuttomasti ja mauttomasti, on kuin ilmaa, koska niitä kiristetään hulluna kaikilla säännöillä. Niistä ei siis millään lailla huomaa, että ne on lapsia. Sellaista vasten toi kirjoitus oli erittäin tarpeellinen vastalause.
Omalla kohdallakin musta elämä asettaa ne rajat aika hyvin. Jos esim. joudun jatkuvasti selvittämään lasten keskinäistä tahallista ärsyttämistä jne., mun aika menee siihen, eikä silloin ehditä tehdä sitä kivaa, mitä oli suunniteltu. Musta se riittää...varmaan nopeampi tie olis jaella rangaistuksia, mutta silti mä uskon, että jos lapsi joutuu tätä vähän itekin miettimään, sillä on tilaisuus oppia "enemmän", eli se valitsee sopuisan käytöksen siksi, että se on oikein ja toimii eikä rangaistuksen pelossa. Meillä tää näkyy siinäkin, ettei kaksikko koskaan tee "pahojaan" kun mun silmä välttää. Ne voi huoletta jättää vähäksi aikaa kaksin (siis ei vielä keskenään kotiin muuta ku siks, että juoksen tohon vastapäiseen lähikauppaan), jos on pakko eikä tartte pelätä, että ollaan heti tekemässä jotain kiellettyä ja vaarallista.
Mutta en varmaan oo ees kauheesti sun kanssa eri mieltä :) Lähdin vain liikeelle eri suunnasta, niistä täysin lannistetuista lapsista, jotka ei koskaan opi ajattelemaan omilla aivoillaan eikä tuntemaan omalla sydämellään.
Ps. Mun blogikin on taas herännyt eloon ;)
VastaaPoistaymmärrän sun pointin reeta. siinä on asiaa. just se, että jos vetää läskiks, on sillä luonnollisia seuraamuksia. että ei erikseen tarvi sitten päälle lätkiä joitaki keksimällä keksittyjä rangaistuksia.
VastaaPoistatuossa tekstissä oli muistaakseni just avattu niitä asioita mitä tuolla on kuullut vanhempien lapsilleen sanovan. just niitä karmivan kuulosia kiristeitä.
sitä just ajoin takaa, että toisilla toimii toiset asiat, toisilla toiset. musta käytöstavat nyt on vaan semmosia mitkä pitää hallita. emmä lähde noita natiaisia esim. nälkäsenä kauppaan viemään karjumaan, vaan sit jos kauppaan on päästävä, nii käydään nielasee kotona puurot ettei tarvi sit "turhanpäiten" siellä kaupassa rääkyä. kenenkään. tätä tarkotan sillä pelisilmällä. monet kiristyksen paikat olis vältettävissä, jos pelaa kortit alunperin oikein, ja miettii asioita vähän lasten kannalta..
meillä varsinkin bambam on helkkarinmoinen nitisijä, jos sille päälle sattuu. ja hemmetti se rääkyy kanssa. ja siinä on turha sit alkaa sen pinnaa kiristää lisää millään uhkailulla tai kiristyksillä. se raivoaa aikansa (ittekseen koska syliin sitä ei saa ottaa.) ja sit puhutaan miten nyt kävi ja miksi. ison pojan tarrasysteemi on meillä just siksi, että myös hän näkee sitä että päivät on menneet hyvin, ja toiset taas eivät. nyt me ollaan ihan jo löydetty keskusteluvaihdekin, mikä on musta helkkarin hienoa kolmivuotiaan kundin kanssa.
lapsiakin on niin moneen junaan. esikolle yks dumaava katse mun suunnalta on jo merkki siitä että kannattaa alkaa miettimään käytöstä. saati jos repäsen ne kuuluisat pelihousut, niinku viimeperjantaina. rutulla ja bamilla taas alusta asti rutiinit on luonu turvaa ja sitä kautta rauhallisuutta toiminnoissa, ja sitä kautta ns. hyvää käytöstä.
musta käytöstavat ja se arki on toisaalta aivan eri kun kasvatus. tai että se kasvatus on laajempi käsite kaikkine ihanteineen ja arvoineen. ja käytöstavat ja arjen toiminta, ja perheen säännöt taas oma asiansa kerrassan. joka on sidoksissa kasvatus-kasvatukseen kuitenkin.
äh :)