sain eilen viestin yhdeksän jälkeen illalla "ei sada, sittenkin pihakeinuun?"
naapurinrouvan kanssa otettiin lasilliset punkkua pihakeinussa. se on ihan verraton vertaistuki mulle. sillä on tosi temperamenttiset lapset, ja kun marmatin tuosta poikulin lohduttamisen vaikeuden aiheuttamista tunteista, se tiesi tasan mistä puhun. sen molemmat lapset ovat ilmaiseet pienimmätkin tyytymättömyyden aiheet aina raivoisalla huudolla. en ole siis yksin asian kanssa, eikä poikuli ole raivokkuudessaan ainoa laatuaan.tuollaisia ruutitynnyreitä on siis muitakin.
luin illalla myös anna walhgrenia, ja se muistutti mieleen että puolivuotias on aikamoinen keimailija, ja riemastuu totaalisesti siitä että jokaisesta kohtaamisesta tehdään "suuri numero". "ja kun nyt löysitte toisenne kadulla keskellä pariisia, kymmenen vuoden tauon jälkeen, kummallakin takana myrskyinen elämä ja nykyinen elämä ilman ainoatakaan ystävää - ja osoitekirjakin hukkui berliinissä pommitusten aikaan... sinä! - täällä!" sellaiset kohtaamiset on keimailijan makuun.
ja todentotta. toimii.
yksin hyvin viihtyvä (tänään iloinen) poikuli menee onnesta pähkinöiksi kun se alkaa natista ja tulen paikalle "sinä! - täällä!" - tyyliin. olipa meillä riemuisa ja hilpeä aamu lukuisine riemukkaine kohtaamisineen. poikulin dissattua täysin "vauvatanssi-idean", imetyksen ollessa yhtä sohlaamista ja heilumista, sekä vaimon hylättyä perhepeti-idean, mulla on myös mun ja vauvan "omien juttujen" vähyydestä ihmeellinen paskamutsifiilis. tällä pienen olosella jutulla oon tänään iskenyt keimailijan ytimeen, ja olen enemmän kun tyytyväinen itseeni taas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti