touhuviikot

kun odotin jurioria tasan kolme vuotta sitten. luki esikoinen vauvalehdestä että odottaja saattaa vkon 20 jälkeen tulla ylienergiseksi, ja tuumi siihen päälle että "mihin ihmeeseen me SITTEN sun kanssa joudutaan kun olet jo normitilassa niin touhukas?"

huvittaa edelleen tuo kommentti. :) tuntuu että nyt ainakin olen näillä vkoilla ihme maniaan menossa. kaikenlaista tekis mieli touhuta ja "rakentaa pesää". siivota, laittaa, järkkäillä. keittiöön aion muutaman listan laittaa, lattiat pesen tänään, kylppärin uusin kun joudan. tämän lisäksi luukutan liian suuren ruokapöytäni, liian karvaisen mattoni sekä vanhan jääkaappini. yksi seinäkin pitäis maalata. ...että tekemistä ainakin riittää...

muru taas yllätti asiaan liittyen yks päivä. sanoi lukeneensa mun vau-kirjan isä-osaa, jossa luki että isä vois alkaa osallistumaan odotukseen hoitamalla käytännön asioita. muru vaati saada hioa ja maalata kehdon, ja purkaa wc:n kaapit. ja pessä mun matot. (??? mitä ihmettä ???) mä en todella ole tottunut tälläseen. mutta kiva tämäkin on kerran elämässä kokea :D

mulla on suunnitelmissa hoitaa koti kuntoon heinäkuussa, lomailla elokuussa, viettää synttäreitä syyskuussa ja syödä suklaata loka- ja marraskuussa. sitten olen uuteen tulokkaaseen valmistautunut hyvin, eikö?

p.s. torstaina on vkot 19 + 5 ja silloin on 3. neuvola-aika. perjantaina on sitten rakenneultra. sekin aiheuttaa jännityksen värinää jo nyt.

naiset!

murua oli hänen eksänsä lähestynyt maililla. muru on ollut sinkkuna pitkän suhteen jälkeen noin vuoden ennen kun me ollaan tavattu, ja sinä aikana on tapaillut muutamia tyttöjä. yhdistävä tekijä näille tuntuu olevan se, että niillä on yhtä ja toista sanottavaa vielä kuukausia tapailun jälkeen.

olen miettinyt josko muru sekaantuu vaan nutcase-tyylisiin ihmisiin, vaiko tekeeköhän se niille naisille jotakin niin ihmeellistä että ne menee omituisiksi? tai jopa molempia. ymmärrän kyllä niitä jotka sen menettämisestä tuntee jotenkin katkeruutta. tämä ihminen osaa olla taivaallinen ja saa kyllä ihmisen tuntemaan itsensä arvokkaaksi...

kun me ekaa kertaa tavattiin, ilmassa ei mun puolelta ollut mitään viboja. paitsi kun halattiin kun muru lähti meiltä, sen tuoksu sai mun vatsan reagoimaan pienellä voltilla. tapailtiin kuitenkin ihan kaverimerkeissä muutamia kertoja. kertoja.

hän kertoi myöhemmin että tiesi ekakohtaamisesta että se on menoa.

mua ei tosiaankaan kiinnostnut josko hää treffailee jotakin, koska eipä itsellä ollut mitään antaa. vasta useita kuukausia myöhemmin kysyin ihan mielenkiinnosta mitä sille edelliselle treffikumppanille kävi. ei ollut ollut tapaamislistalla mein ekasuudelman jälkeen, kuulemma. toisaalta niinkuin mainitsin, aivan sama minulle. eron jälkeen meni ainakin puoli vuotta, jos ei enemmänkin, (ja jos en peräti vieäkin ole siinä tilassa) että mua kiinnosti vaan oma hyvinvointini. jos joku siinä haluaa sotkea elämäänsä kahdella naisella tai joku toinen kärsii siitä että mulla on hyvä olo niin eipä olisi paljoa mua säälittänyt...

nyt sitten tämä edellinen suhde on ottanut yhteyttä ja valittanut epätotuuksista ja jotakin epäselvää. asiahan ei mua edelleenkään kiinnostanut, mutta sitten se oli sanonut että "ja kun et kertonut että olet ton kanssa". siis täh. en tunne koko ihmistä, enkä tiedä ikinä tavanneeni... sitten muakin alkoi kiinnostaa asia. ...mutta uuteen itsekkääseen elämäntyyliini vedoten, annoin olla. murulle sanoin että jos vanhojen kaivelu ja selvittely vaatii aikaa ja tapaamisia, niin asia ei kuulu mulle. mutta asiassa ei kuulema selvitettävää, eikä siihen enää palata.

selvä.

tämä kuitenkin ajoi meidät sitten parisuhdekeskusteluun. mitä tässä nyt haetaan takaa, vai haetaanko mitään. mitä sitten kun vauva syntyy?

muru haluaisi kiintyä ja ottaa vastuuta vauvasta, niinkun muistakin lapsistani (hauskaa sanoa tämä monikossa!). mä en vaan ole valmis sellaseen. miten jos 6v kestänyt suhde, ja vanhemmuus lapseen voidaan katkaista yhdellä päätöksellä, niin miten ihminen voisi haluta ottaa mut, ja siihen päälle vastuun mun lapsista, olevista ja tulevista. tottakai elämä munkin kanssa voi olla tosi kivaa, ja rakkaus minkä saa multa ja lapsilta olla korvaamatonta ja parasta maailmassa. voihan olla että mä olen löytänytkin ihmisen joka sitä osaa arvostaa...

aika hassua kaikenkaikkiaan.
"sopimus" nyt on sitten niin, että muru tulee mukaan synnytykseen, ja asuu meillä muutaman vkon sen jälkeen. sitten katsellaan lisää.

tämäkään ei syntynyt helpolla. toinen kyseli ja kertoili ja oli kiltti ja ihana ja pyysi kertomaan miltä tuntuu ja mitä haluan. en vaan onnistu sanomaan ja kertomaan mitä itse tuntee tai haluaa. ei pysty, minä! uskomatonta. seuraavana aamuna työmatkalla sain metrossa kyhättyä ajatukseni tekstiviestiin. aika noloa. mutta se kelpasi tietysti, ja sain vastaukseksi tosi kivan ja pitkän mailin.

hyvä olla. toisaan tuntuu siltä että niitä ikäviä pitää tapahtua, jotta jotakin parempaa voi tulla tilalle. alkaa vähitellen tuntua että tää vois olla sitä. voisko?

nimi

kaipa sitä lapsella on nimikin oltava. mulla ei tälle tulevaiselle ole ollut oikeen mitään "työnimeä", kun ei aina tässä ole sitä toista jolle siitä puhua. lapsille mä sanon vaan vauva, tai tämä (ja osoitan vatsaa). greipiksi me sanottiin tätä vauvaa silloin kun kohtu oli greipin kokonen, nyt oikeampi kokotermi olis kai hunajameloni, pian meloni. mutta ei sekään nyt tunnu istuvan suuhun.

hmh.

oikeista, ihmisen nimistä mulla on nytkin takataskussa mietittynä nimi tytölle. poikanimeä olen täysin ollut vailla. esikoisella ja juniorilla on jäänyt ne nimet olemaan mitä olen raskausaikana ajatellut. aina miettii jos ei vauva olekaan yhtään sen nimen näköinen, mutta mulla on käynyt niin että se ykkösvaihtoehto on sopinut tosi hyvin juuri tälle lapselle. ei edes ole harkittu sitten niitä muita vaihtoehtoja. ja jotenkin se aina lohduttaa että kyllä siitä lapsesta tulee nimensä näköinen ja nimestä lapsen näköinen, ajan myötä, oli se nimi mikä tahansa.

todennäköisyys sille että tämä lapsi on poika, on tietty 50-50, mutta mun ja sen np-ultrakätilön mukaan alkaa poikaan kallistua. ja se ettei tyypille ole mitään nimeä tuntuu vääryydeltä mahassa heiluvaa yksilöä kohtaan. tai tuntui. yks aamu me oltiin ruttunaaman kanssa aamupesulla, niin näin yhden mun vanhan lohikäärmelelun, ja siitä se sitten lähti. uskomaton ajatusketju, joka johti täydelliseen pojannimeen. jee!

olen lähimmille sitä makustellut, ja kaikki (kolme ihmistä) ovat siitä hieman yllättyneet, mutta pitäneet kovin. hienoa. tulevaiselle lapselle on nimet olemassa. voihan ne muuttua, mutta ajatustasolla tuntuu hvyältä. jei! :)

työnimikin on tässä viimepäivinä sitten seljennyt. se saa toistaiseksi olla mytty, koska juniori on kahdesti ilmoittanut että vauvalle sopiva nimi olisi matto. vähäns se hassulta tuntu mun suuhun, joten siitä tuli mytty... esikoinen on eppu, juniori ruttu, ja tulevainen sitten mytty. ainakin jollain tasolla lasten nimet muodostaa jonkun samankaltaisuutta henkivän järjestelmän... ;)

maha tuntuu nyt isolta ja olevan tiellä. mutta se asia varmaan helpottaa kun tuohon kumpuun tottuu. otin duunissa viimeviikolla kopin 90 kilosta ihmislihaa. ei ihan sovi enää tähän olotilaan. si-nivelen nivelsiteet on hiukka löystyneet, kiitos hormoonien, ja nyt sitten välillä joku iskee puukkoa takapuoleen. saikkukaan ei auta, vaiva kun on sellasta osa-aikasta. toisinaan helpottaa kun istuu hetken, toisinaan taas ei. mä olen voinut ihan tosi mainiosti koko aiemmat raskaudet. saa nähdä mitä tää kerta mukanaan tuo.

p.s. pakko oli soittaa klinikalle alkaako mun 3v lisääntymismahdollisuus noiden siittiöiden osalta taas uudelleen kun tämä vauva syntyy, vai onko siinä vielä joku ihmeellinen takaraja. ...puhelua odotellen...

24/7

mun on nyt pakko vaan sanoa tämä ääneen, vaikka tiedän saavani niskaani skeidaa tästä.

oikeesti, mua välillä hymyilyttää marina siitä kuinka lapsi sitoo sua 24/7. eikö se nyt ihan oikeesti ole jollekin vielä selvää? eikö äiti ole kertonut? tai kukaan neuvolassa? vai eikö ihmisillä ole sisaruksia, taikka realiteetin tajua?

olen seurannut tässä viimesten raskauksieni aikana (kun netti ja blogit on olleet olemassa, ekan aikana oli meinaan ainoastaan tuo kaksplussa jos oikein muistan ;) ) useitakin raskauteen ja odotukseen ja pikkulapsiaikaan liittyviä blogeja. joka ainoassa kirjoittajalle tulee yllätyksenä että vanhemmuus, ja etenkin äitiys todella sitoo. että sitä ei vaan jätetäkään sivuun kun väsyttää. tai että jos imettää, niin on todellakin helpointa olla lapsen lähellä ja saavutettavissa koko ajan. se herää yöllä, eikä nukukaan niinkun naapuri on omansa kertonut tekevän. ja jotkut huutaa yhtenään ja toiset ei. ja joskus ne jopa syövät yhtenään.

ei se ole niin kamalaa kun kuulostaa, mutta sä todella olet symbioosissa sen kääryleen kanssa, ihan monta kuukautta. vaikka se onkin mahanahan ulkopuolella, lähiyhtys yleensä säilyy.

yksi pöllö jopa sanoi mulle että tuntuu kun olis sen huutavan tyrannin palvelija, että aina pitää hypätä kun toinen keksii huutaa. ai ihanko totta? että siltä tuntuu? mahtaa olla tosi rasittavaa... missä nämä ihmiset on kasvaneet?

ei se ole kauheeta. se on ihanaa ja intensiivistä, se on kokonaisvaltasta. se on oman poikasen hoitoa.

täällä mä en tule kertaakaan valittamaan kuinka lapsi mua sitoo, ja kuinka siitä on vaivaa. lupaan sen. mä olen realiteeteissa. alkoperheen vanhimpana ja kahden murukan äitinä, tiedän mihin olen matkalla.

joskus toki mietin miten pärjään, mutta en sen suhteen että "kun oon sit niin sidottu vauvaan". vaan miten jakautua kaikille muksuille ikätason ja luonteen vaatimalla tasolla tasapuolisesti. mä olen nää halunnut, nää on parasta mitä mulla on. mä ehkä sit tykkään sellasesta intensiivisestä, symbioottisesta suhteesta mun läheisiin, ihan 24/7.

tässä pisteessä...

nyt olen elämässä siinä pisteessä eetä kun katsoo taaksepäin, huomaa että huonojenkin asioiden pitää joskus antaa tapahtua. jotakin hyvää tulee tilalle.

mun "rakkausvalmentaja", insinööriystäväni, sanoi kerran että erosta toipuminen ei käy niin että olo paranee päivä päivältä, vaan jonakin päivänä sä vaan huomaat olevas suht onnellinen tai että sun asiat onkin ihan hyvin.

mun surullinen ero ja surkeat keskenmenot on johtaneet mut tilanteeseen:
- jossa tiedän että selviän kaikesta, ihan kaikesta, jopa yksin.
- jossa tiedän että rahallisestikin voi pärjätä yksinhuoltajana näkemättä nälkää.
- jossa mulla on vakityöpaikka johon voi aina palata.
- jossa tajuan konkreettisesti aidon ystävyyden merkityksen.
- jossa osaan olla terveesti itsekäs ja antaa anteeksi itselle omia heikkouksiani.
- jossa odotan hartaasti toivottua lasta.
- jossa jo olemassa olevat lapset todella on tärkeintä mitä mulla ikinä on/tulee olemaan. ja sen näen tosi selkeesti.
- jossa olen tavannut tosi erityislaatuisen ihmisen, ihmisen jonka kanssa tulen kokemaan ainakin jotakin hirmukaunista.

ei hullummin. nyt tuntuu että jotkut asiat ovat vaan tarkoitettu tapahtumaan... pitää vaan uskoa tulevaisuuteen. ja toivoa ei saa menettää.

ja potkua mahaan. ulkoapäin.

ruttunaama kävi tänään mellastamassa mun pedissä. kun olin nostamassa sitä pois sieltä, tuli tosi napakka potku suoraan alavatsaan. kantapää kolahti ilkeesti häpyluuhun, kipu ei ollut paha, mutta säikähdys oli. ei tuohon vauvaosioon kovinkaan tärskähtänyt, mutta sen verran kuitenkin että pahat kävi mielessä...

itkuhan siitä tuli. onneksi sain ohjattua rutun pois huoneesta, ja sitten vasta aloin ulisemaan. puuh. tuleehan näitä, vaikka ei toivois.

... ja jäbähän potki!

perjantaina tuli 16 raskausviikkoa täyteen. söin välipalaksi hunajamelonia, ja siitähän pikkuveijari innostui. mahassa alkoi sellaset pirskeet että oksat poies! :) vähänkö siistiä.
samalla tulin todenneeksi että näitähän se oli joskus vkolla 14+2 (3) kun töissä tuntui ihme pomppimista, mutta silloin luulin että mulla vaan on joku suoli huonosti. tyyppi siis on elossa, ja töminästä päätellen hyvissä voimissa. nyt onkin sitten koko vkonlopun tuntunut napakkaa kopistelua.

hienoa. mamman poika, tehhään just niinku mamma sanoo!