mun on nyt pakko vaan sanoa tämä ääneen, vaikka tiedän saavani niskaani skeidaa tästä.
oikeesti, mua välillä hymyilyttää marina siitä kuinka lapsi sitoo sua 24/7. eikö se nyt ihan oikeesti ole jollekin vielä selvää? eikö äiti ole kertonut? tai kukaan neuvolassa? vai eikö ihmisillä ole sisaruksia, taikka realiteetin tajua?
olen seurannut tässä viimesten raskauksieni aikana (kun netti ja blogit on olleet olemassa, ekan aikana oli meinaan ainoastaan tuo kaksplussa jos oikein muistan ;) ) useitakin raskauteen ja odotukseen ja pikkulapsiaikaan liittyviä blogeja. joka ainoassa kirjoittajalle tulee yllätyksenä että vanhemmuus, ja etenkin äitiys todella sitoo. että sitä ei vaan jätetäkään sivuun kun väsyttää. tai että jos imettää, niin on todellakin helpointa olla lapsen lähellä ja saavutettavissa koko ajan. se herää yöllä, eikä nukukaan niinkun naapuri on omansa kertonut tekevän. ja jotkut huutaa yhtenään ja toiset ei. ja joskus ne jopa syövät yhtenään.
ei se ole niin kamalaa kun kuulostaa, mutta sä todella olet symbioosissa sen kääryleen kanssa, ihan monta kuukautta. vaikka se onkin mahanahan ulkopuolella, lähiyhtys yleensä säilyy.
yksi pöllö jopa sanoi mulle että tuntuu kun olis sen huutavan tyrannin palvelija, että aina pitää hypätä kun toinen keksii huutaa. ai ihanko totta? että siltä tuntuu? mahtaa olla tosi rasittavaa... missä nämä ihmiset on kasvaneet?
ei se ole kauheeta. se on ihanaa ja intensiivistä, se on kokonaisvaltasta. se on oman poikasen hoitoa.
täällä mä en tule kertaakaan valittamaan kuinka lapsi mua sitoo, ja kuinka siitä on vaivaa. lupaan sen. mä olen realiteeteissa. alkoperheen vanhimpana ja kahden murukan äitinä, tiedän mihin olen matkalla.
joskus toki mietin miten pärjään, mutta en sen suhteen että "kun oon sit niin sidottu vauvaan". vaan miten jakautua kaikille muksuille ikätason ja luonteen vaatimalla tasolla tasapuolisesti. mä olen nää halunnut, nää on parasta mitä mulla on. mä ehkä sit tykkään sellasesta intensiivisestä, symbioottisesta suhteesta mun läheisiin, ihan 24/7.
Löysin tän vähän myöhässä, mut kuitenkin löysin. Mietinkin jo, et voiko olla, ettei tuu blogitusta enää ;)
VastaaPoistaIhanaa, vauvaansitoutumisahdistukseton blogi siis :) Hmm, olen ollut nyt kahteen lapsoseen erittäin kiinni ja sidoksissa joka päivä pian 3 vuotta, pisin erossaoloaika tyyliin 6-7 tuntia ja sekin hyvin harvinaista. Ei yhtään yötä erossa jne. En tarkota, että kaikkien pitäis näin, mutta ei mua kyllä yhtään ahdista.
Sen myönnän, etten raskausaikana osannut kuvitella, millainen side tämä on ja miltä se tuntuu. Ei siihen kauheesti auttanut se, että siitä joku kertoi: en vaan ollut tuntenut niitä tunteita koskaan itse. Silloin joskus luulin, että niistä ois helpompi olla hetkittäin erossa ja jotenkin ajattelin, että niin kuuluu haluta. Käytäntö sitten hyvin pian osoitti, että niin ei kuulu tuntea enkä tunne, enkä halua sitä "omaa" ja vauvavapaata aikaa. Halusin että vauvat kasvaa mun sylissä ja iholla, ja varmaan oon vähän pitkittänyt sitä aikaa, jotta ne sais varmasti tarpeeksi, kun ne joutui mut alusta saakka jakamaan.
No näitähän on tilitetty ennenkin ;) Mutta musta se minäminiminä-oma aika-mun elämä -muoti sais mennä jo ohi. Millon alkaa se feminismi, jossa on kertakaikkisen arvostettua huolehtia omasta jälkeläisestään parhaalla mahdollisella tavalla ja ITSE? Vai pitäskö meidän pistää julistus paperille? ;)
Ja vielä, kun omat muksut sattu tulemaan kerralla ja on aika samantarpeisia monessa suhteessa, ihmettelen yhä enemmän ja enemmän sitä, miten vanhemmat upeesti osaa elää sopusuhtaista elämää jo olemassaolevien lasten ja vastasyntyneen kanssa tasapainotellen. Tuplien kanssa alku aika on yhtä kahteen suuntaan repeemistä ja jatkuvaa epäonnistumisen tunteen sietämistä siinä, että aina jompikumpi on ilman, mut kun se siitä helpottaa ja löytyy joku oma tapa/rytmi, niin jo tässä vaiheessa on kyllä tosi helppoa. Erilaisiakin haasteita tosin tiedossa aina, kuin yksösten vanhemmilla, mut ei se oo välttämättä "paha" tai sen raskaampaa.
(En nyt laita tähän nimeäni blogista, kun näköjään vaatii tunnistautumista. Mut osaat varmaan yhdistää mielessäs.)
kiva että löysit tänne! :) tervetuloa. tätä samaahan täällä on meneillään kun aina ennenkin...
VastaaPoistapointti tässäkin jutussa on se että ethän sä voi tietää mitä tuleman pitää kun odotat esim ensimmäistä lasta. mulla oli eka ihan tosi "helppo" vauva, tokan kanssa kaikki tuntui ihmeellisesti uudelta.
mä meinasin vaan itse vahingossa mennä nuorena mukaan sellaseen normiheteroelämään, vaan koska niin kuuluu tehdä.
luulis että ihmiset haluaa lisääntyä siks että ne haluaa viettää aikaa lapsen kanssa, seurata sen kasvua ja kehitystä ja antaa aikaansa ja rakkauttaan sille. eikä niitä tehdä siks "että ne kuuluu kuvioon". suurin osa on niitä realistisia empaattisia emoäitejä tietty, mutta kyl mua säälittää ja naurattaa aina ne yllätyksen kokeneet. ne joita ihmetyttää että se vauva tarttee sua koko ajan.
mun tietääkseni suurin osa eläinäideistä käyttää ne ekahetket vaan ja ainoostaan sen jälkikasvun hyvinvoinnin takamiseen, siinä ei paljoa muu maailma ja sen hulinat paina. eihän me tietenkään olla enää eläimiä, eikä lähelläkään biologiaa ja niitä eläimellisiä perustarpeita, mutta sitä tässä vaan haen että kannattaisko olla?
äh. tässä taas ei varmaan ollu selkeetä juonta tai punasta lankaa, mutta eihän mulla yleensäkään ;)