todennäköisyyttä ja painajainen

eilen illalla hiukan nukkumaanmenon jälkeen ruttunaama heräsi itkua nikotellen. se käänti ja väänti ja parkui. kun otin sen syliin se ei saanut sanottua mitään, aloitti vaan monta kertaa takeltelemaan jotain epäselvää. sätki ja nikotteli. vähän rauhoituttuaan se hoki monta kertaa "mammamärakastansua,mammamärakastansua,mammamärakastansua."  raukka. hikipäässä.

jotain kaikuja ehkä lauantain dramatiikasta, vai muita kummia unia.

puun kaatumisessa siihen missä seistiin, liittyy myös vähän huumoria. mä mäkätin edellisessä pelissä murulle kun se kielti ruttunaamaa hyppimästä portaissa. musta ei maailmaan tutustuvaa lasta koko aika kielletä, ja jos se teloo itsensä, niin sitten lohdutetaan.

sitten seuraavassa pelissä sanoin rutulle ettei mene kauas, kun pelkään että puut kaatuu kun tuulee kovaa. muru nauratti älyttömästi mun puupelko, ja se palasi porrashyppykieltoon ja sanoi että kuinka paljon todennäköisempää on se että lapsi kaatuu portaissa, kuin se että puu kaatuu päälle.

kolmeminuuttia ja "tadaa". siinä se oli. *

ruttunaama vaan totesi rauhallisesti: "no siinä se puu kaatui". ihan niinkun mamma sanoi että voi käydä. ihan niinkun se olis ihan tavallista. kuten vaikka sade. kato mamma, sielä sataa niinku sanoit. siksi epäilen että painajainen vois olla muutakin. draaman jälkeen mä varoin sanomasta mitään mistä lapsi sattais kauhistua, puristin vaan tiukkaan ja pitkään. hyi saatana. sen mä kyllä sanoin. monta kertaa. mutta siihen se on jo tottunut. 


*aina ei kannattais luottaa todennäkösyyslaskentaan. opimme. terkkuja insinöörille.

I can be your hero, baby

otetaan sellanen oletettu tilanne, että olet vaikka katsomassa futispeliä, ja oletetaan vaikka että puu meinaa kaatua sun lapsesi päälle ja sunkin päälles.
a) jäykistytkö kauhusta?
b) syöksytkö pelastamaan lapsesi, vaikka riskeeraat itsesi?
c) syöksytkö pelastamaan lapsei, vaikka riskeeraat itsesi ja vauvasi?

mitä aivoissasi tapahtuu tuon muutaman kauhusekunnin aikana? ehditkö ajatella? mitä mielessäsi liikkuisi?

muistan yhden valtavan ajatuksen joka tuli siinä hetkessä kun säntäsin liikkeelle, se meni jotenkin näin: "nyt mennään sitten kaikki." silmissä vilisi välähdyksenomaisia kuvia siitä kuinka puu kolkkaa ruttunaaman, tai poikulin. muistan kauhun pyrkineen kurkkuun. muistan yhden askeleen eteen, poika rintarepussa kohti ruttua. muistan murun vielä nopeamman syöksyn. tempaisun rutun takista. ja kuinka itse sinkosin taakse, pois kaatuvan puun alta pojan kanssa.

puristin rutun tiukasti syliin, revin huutavan pojan kantorepusta ulos voidakseni puristaa ruttua vielä kovempaa. niin kovaa että tärinä mussa lakkaisi. teki mieli itkeä tai oksentaa. tai molempia.

jumalauta mä vihaan näitä sattuman ansoja. kohtalon puu heilahti vähän liian läheltä tälläkertaa.

kiitos ja siunaus murun nopeudelle, ja toimintavalmiudelle.
kaikki kunnossa. mamman mieli vaan nyt on hiukan nyrjähtänyt.