eilen illalla hiukan nukkumaanmenon jälkeen ruttunaama heräsi itkua nikotellen. se käänti ja väänti ja parkui. kun otin sen syliin se ei saanut sanottua mitään, aloitti vaan monta kertaa takeltelemaan jotain epäselvää. sätki ja nikotteli. vähän rauhoituttuaan se hoki monta kertaa "mammamärakastansua,mammamärakastansua,mammamärakastansua." raukka. hikipäässä.
jotain kaikuja ehkä lauantain dramatiikasta, vai muita kummia unia.
puun kaatumisessa siihen missä seistiin, liittyy myös vähän huumoria. mä mäkätin edellisessä pelissä murulle kun se kielti ruttunaamaa hyppimästä portaissa. musta ei maailmaan tutustuvaa lasta koko aika kielletä, ja jos se teloo itsensä, niin sitten lohdutetaan.
sitten seuraavassa pelissä sanoin rutulle ettei mene kauas, kun pelkään että puut kaatuu kun tuulee kovaa. muru nauratti älyttömästi mun puupelko, ja se palasi porrashyppykieltoon ja sanoi että kuinka paljon todennäköisempää on se että lapsi kaatuu portaissa, kuin se että puu kaatuu päälle.
kolmeminuuttia ja "tadaa". siinä se oli. *
ruttunaama vaan totesi rauhallisesti: "no siinä se puu kaatui". ihan niinkun mamma sanoi että voi käydä. ihan niinkun se olis ihan tavallista. kuten vaikka sade. kato mamma, sielä sataa niinku sanoit. siksi epäilen että painajainen vois olla muutakin. draaman jälkeen mä varoin sanomasta mitään mistä lapsi sattais kauhistua, puristin vaan tiukkaan ja pitkään. hyi saatana. sen mä kyllä sanoin. monta kertaa. mutta siihen se on jo tottunut.
*aina ei kannattais luottaa todennäkösyyslaskentaan. opimme. terkkuja insinöörille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti