luin joskus jutun, missä ipana oli kilaroinut jossain tapahtumassa, ja sen mutsi oli ihan tyynenä todennut ihmettelijöille hymyillen että "tän päivän parempi vanhemmuus-kokemuksen teille tarjosi meidän perhe."
mulle oli silmiäavaavia kokemuksia viimeviikolla päiväkodin eteisessä kun vastaan tuli täysillä pulttaava poika, ja sen tyyni äiti. poika huusi mähaluunriisuu-mäenhaluuriisuu-mähaluunriisuu-mäenhaluuriisuu!!! ja räjähteli pitkin seiniä. äitinsä tyynesti ohjaili poikaa rintakehästä ettei se satuta itseään. poika raivosi "aivan tyhjästä". ja monena, oi monena aamuna.
en toki tiedä mitä niiden kotona oli aamusin tapahtunut, mutta mulle näytti siltä, että poika otti uhmapulttia, ja mutsi vaan handlas homman. siitä selkeesti näki, ettei se kokenut omaksi viakseen sitä, että poika raivosi. ja pystyi ehkä siksi suhtautumaan hyvin siihen hullunhuutoon.
siitä mulle tuli mieleen että aina ei vika ole mussa. ts. en välttämättä olis voinut tehdä mitään eritavalla/paremmin. että joskus tommonen uhmapertti vaan kilaroi. oli syytä tai ei. sitten ei auta kun olla itse cool, ja vetää se raja johonkin. että mä olen tarpeeksi hyvä äiti. joka tilanteessa. ihan jonkun sortin kivi vierähti sydämeltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti